Rauhaisaa joulunaikaa!

Taaperoystävällinen joulukuusi

Jos on liian vähän aikaa,

kokeilehan tätä taikaa:

Kääri kiire joulusukkaan,

sano sille: Mene hukkaan!

Johan loppuu turha touhu,

saapuu rauhallinen joulu!

Rauhaisaa joulunaikaa

ja onnea alkavalle vuodelle 2018!

P.S. Ehkäpä minussakin asuu pieni jouluhörhö 😲

Äitiyden kipupisteet

Aiempaan postaukseeni viitaten totesin, että toimittaja Tuomas Enbuske ei ollut tavoittanut kolumnissaan "Äitiys on p**kaa" äitiyden todellisia kipupisteitä. Viinin juonnista ja rilluttelusta luopumisen sijasta tällaisia huomattavasti tavallisimpia vauva-ajan kipupisteitä ovat elämän perustarpeista huolehtimisen haasteellisuus tai jopa mahdottomuus.

Vauva herättelee öisin 95 % todennäköisyydellä eli univaje on kaikille melko taattu ja vauvan tarpeista huolehtimisen ohella aikaa ei tahdo jäädä omalle syömiselle tai peseytymiselle. Taukoa, sairauslomaa tai ylipäätään mitään lomaa ei vauvan hoidolta ole. Liikuntaa tai seksiä ei väsymyksen ja kiireen keskellä yleensä jaksa edes ajatella. Parisuhde tulee olemaan kovemmalla kuin koskaan. Olo on jatkuvasti väsynyt, nälkäinen ja nuhruinen. Ja edellisten seurauksena ärtynyt. Pelkkä ajatus alkoholista ja vapaaehtoisesta valvomisesta baarissa sai ainakin minut huonovointiseksi - sitä en todellakaan jaksanut kaivata. Tämä kaikki on aivan tavallista ja normaalia. Tätä 24 h -palvelijaksi ja omien perustarpeiden syrjään jättämisen opettelua on äidiksi kasvaminen - ei ahdistusta menetetyistä baari-illoista.

Viime sunnuntain Helsingin Sanomat käsitteli Sunnuntai-liitteessään yhtä näistä äitiyden kipupisteistä, nimittäin kotiäidin tai -isän ruokailun haasteellisuutta. Sitä, että vauvan kanssa nautittu lounas on usein kaoottinen rupeama. Jutussa "Äitii, syömään!" Outi Pyhäranta kuvasi pienten lasten vanhempia, jotka yrittävät syödä lounasta. Kuvat olivat realistisuudessaan hulvattomia. Oli lohdullista nähdä, että tätä kaaosta se on muissakin perheissä.

Meillä meni tosi pitkään pikkuherran syntymän jälkeen ennen kuin kovan työn ja tuskan jälkeen saimme valmistetuksi jotain kotiruokaa - se oli muistaakseni jotakin keittoa, joka sitten kaiken kaaoksen keskellä unohtui ulos vuorokaudeksi "jäähtymään" ja muistan vieläkin sen v*tutuksen kun loppu keitto täytyi heittää pois. Ensimmäiset kuukaudet kaipasinkin kuollakseni kotiruokaa. Oi niitä onnekkaita, joille äidit kiikuttavat kotiruokaa tuon kaoottisen vauva-arjen keskelle.

Lounaani ovat edelleen pääasiassa edellisen illan tai viikonlopun ruuantähteitä mikrotettuna tai sitten eineksiä. Lounashetket ovat pureskelematta nieleskelyä ja päiväunille kaipaavan taaperon rauhoittelua toisella kädellä. Tehokasta hotkimista. Kädet ja aika eivät arkipäivisin yksinkertaisesti riitä ruuan valmistamiseen. Juuresten kuoriminen ja pilkkominen ovat ihan no way. Kaikenlainen piipertämistä edellyttävä syöminen vie vain hermot - sekä äidiltä että taaperolta. Kotiäidillä ei ole mahdollista muun muassa riipiä kanankoipia. Liian aikaavievää syömistä. Viikonloppuisin, silloin kun on kaksi käsiparia, kotiruokaa saadaankin yleensä nauttia.

Meillä on tavallisesti kerran viikossa lounastamisen suhteen juhlapäivä, kun miehen etätyöpäivä mahdollistaa lounastamisen ulkona. Silloin minä saan nauttia tavallisimmin buffetlounasta samalla kun mies ruokkii poikaa. Harvinaisia yhteisiä ruokahetkiä pojan kanssa. Kiireetöntä syömistä ei tuokaan ole, sillä siinä on kiire vapauttaa tuo ärtynyt syöttövuorossa oleva vanhempi hakemaan omaa linjastolounastaan. Lopuksi yleensä kuitenkin rauha laskeutuu maan päälle, kun kaikkien vatsat on tavalla tai toisella saatu taas hetkeksi täytettyä. Joskus olemme uskautautuneet koko perheen voimin myös tilausravintolaan. Ravintola valitaan sen perusteella, missä on nopein palvelu ja hyväksyvin ilmapiiri lapsiperheille. Yleensä paikaksi valikoituukin joku S-ryhmän ketjuravintola. Tätä on pikkulapsiarki ja -juhla ruokailun osalta.

"Äitiys on paskaa"

" [---] Kestäisitkö itse, jos valvoisit enemmän kuin Bile-Dani ja jos kotonasi soisi megafonilla varustettu herätyskello 23 tuntia vuorokaudessa? Haluan heti tonnilla samaa lääkettä kuin se, joka väittää nauttivansa joka hetkestä. [---]"  

- Tuomas Enbuske -

Pin up -malli, julkkistyrkky Sini Ariell järkytti reilu viikko sitten yltiörehellisellä Facebook-päivityksellään. Ariel kertoi suuren salaisuuden: äitiys on välillä myös paskaa. Tämä on taas näitä asioita, joita ei saisi sanoa ääneen, vaikka jokainen vanhempi tietää, mistä Sini Ariel puhuu. Vanhemmuuden raskaudesta puhuminen on tabu. Sosiaalinen media osaltaan vahvistaa illuusiota, että kaikki on aina NIIIIIIN täydellistä ja ihanaa. Tähtihetket postataan, ikävät harvemmin. Elämän pitää olla niin ihanan kiiltokuvamaista. Minusta on kuitenkin tärkeää, että myös uupunut äiti voi puhua tunteistaan. Jokaisen jaksamisella on rajansa ja on fiksua tunnistaa ne. Nämä väsymyksen tunteet on parempi purkaa sanoiksi kuin teoiksi. Toimittaja Tuomas Enbuske julkaisi 15.12. Sini Ariellin innoittamana kolumnin Äitiys on p**kaa. Enbusken kolumni on melko populistinen - miehenä Enbuske ei ole ihan löytänyt niitä todelllisia äitiyden pahimpia kipupisteitä. Ihan viihdyttävää luettavaa kuitenkin.

Haluaisin omalta osaltani rikkoa tätä tabua puhua vanhemmuuden raskaudesta. Lapsettomuudesta kärsineillä on kahta korkeampi kynnys tuoda esiin vanhemmuuden raskautta. Koetaan vahvasti, että on pakko jaksaa ja ei ole oikeutta valittaa, sillä tätähän tässä on toivottu useita vuosia. Been there, done that. Erityisesti toiset lapsettomuudesta kärsivät ovat heti valmiita tuomitsemaan jokaisen tällaisen valittajan. Ymmärrän tämän, sillä mitä lapseton voisi toisaalta tietää perheellisen elämän rankkuudesta. Ja turha tästä kunkin väsymyksestä on ylipäätään muutenkaan kilpailla. Eikö olisi vain helpompaa yrittää ymmärtää toisiamme?

Itsekin olen paininut pitkään syyllisyydessä omien tunteideni kanssa. Koen, että minulla ja muilla lapsellisilla lapsettomilla täytyy kuitenkin olla yhtäläinen oikeus väsyä kuin muillakin äideillä. Oikeastaan suurempikin, sillä taustalla on usein useiden vuosien rankat lapsettomuushoidot, jotka väistämättä heijastuvat elämään vielä pikkulapsivaiheessakin. Voimavarat on syöty loppuun usein jo ennen lapsen syntymää. Lapsettomuus seuraa mukana myös elämän tulevissa vaiheissa, tälle ei vain voi mitään.

Kuluneen reilun vuoden aikana olen lukuisia kertoja pohtinut, että vanhemmuus on suuri salaliitto. Keskustelupalstoilla lynkataan vapaaehtoisesti lapsettomat elävältä: "Et tiedä rakkaudesta mitään ennen kuin olet vanhempi" tai "Lapseton elämä on merkityksetöntä". Ja muita suuria valheita. Kerron teille nyt toisen suuren salaisuuden: Ihminen voi olla täydellisen onnellinen myös ilman lapsia. Ja tämän toteamalla en tarkoita katuvani perheellistymistä. Haluan kuitenkin todeta, että lapsettomuus voi olla oikea valinta, silloin kun se on oma valinta. Tätä on kuitenkin mahdotonta tietää, ellei ole kokemusta molemmista. Lapsettomuudesta kärsivä ei myöskään ymmärrettävästi pysty asiaa koskaan näin näkemään. Eli lapsettomalle tähän on turha vedota, sillä tahattomasti lapsettomalle lapsettomuus ei ole valinta.

Yleisesti kuitenkin toteaisin, että jos pidät helposta ja mukavasta elämästä, niin vanhemmuus ei ole sinua varten. Vanhemmuus on raskasta - ainakin pikkulapsiaikana. Lapsen myötä elämä muuttuu väistämättä ja pienen ihmisen tarpeet menevät omiesi edelle. Jatkuvasti. "Omaa elämää" ei enää ole - on ainoastaan yhteinen elämä. Vanhemmuuteen kasvaminen on myös aikamoinen henkinen mullistus. Mikään ei yksinkertaisesti ole enää niinkuin ennen. Itsenäiselle ja tasa-arvoisessa parisuhteessa eläneelle lapsi mullistaa elämän, palvelijan rooliin pitää kasvaa. Mutta ei vanhemmuus pelkkää "paskaa" ole. Vanhemmuus on onneksi myös antoisaa, ilman näitä onnen hetkiä tätä ei jaksaisikaan. Vanhempana ilon ja väsymyksen kyyneleet vuorottelevat. Ja väsymystään on tavalla tai toisella voitava purkaa. Sitä ei tule kenenkään tuomita. Ei varsinkaan toisten äitien.

"Oletko sä jouluihminen?"

Yksi puolituttu kysäisi minulta taannoin, olenko jouluihminen. Pysähdyin hetkeksi ja mietin, miksi joulu on minulle aika yhdentekevä juhla ja nostattaa pintaan myös ahdistusta. Kerroin kysyjälle, että en kaiketi ole jouluihminen. En ainakaan jouluhörhö. Olemme viettäneet aikuisten jouluja niin pitkään, että joulu on merkinnyt minulle lähinnä kaivattua lomaa ja herkuttelua. Vielä äitiemme eläessä vietimme jouluja vuorotellen molempien vanhemmilla. Ja näihin jouluihin ei kummoisia perinteitä liittynyt. Äitien kuoltua kuolivat kuitenkin myös nämä joulut.

Viime vuosien jouluja on leimannut lapsettomuusahdistus. Jouluna lapsettomuus jotenkin korostuu, sillä monet pitävät joulua yksinomaan lasten juhlana, tai ainakin perhejuhlana. On joulunavauksia poniajeluineen ja joulupukkeineen, postilaatikkoon kolisee jouluisia kuvia lapsista ja puhelin piippailee kummilasten lahjatoiveita. Äidit ja anopit rakentavat niska limassa joulua lapsilleen ja lapsenlapsilleen - siis näin niillä onnekkailla, joilla äiti tai anoppi vielä on. Onko siis yllätys, että lapsettomana ja äidittömänä sekä anopittomana olisinkin viime vuosina halunnut skipata koko joulun. Myös tämän kerroin tälle puolitutulle ja hän sanoi ymmärtävänsä myös nämä fiilikset.

Tämä puolituttu totesi, että nyt olisi aika alkaa rakentaa omia jouluperinteitä. Ja taas ahdisti. Siis millä energialla tässä nyt pitäisi alkaa jouluakin vielä höösätä? Minkälaisia jouluperinteitä lapset ylipäätään arvostavat? Joulukuusi on pienessä asunnossa kaikkeen tarttuvan taaperon kanssa mahdoton ajatus ja mitään laatikkoja en todellakaan ala itse imellyttämään. Alkuahdistuksen jälkeen koin jonkinlaisen valaistumisen. Ehkä näiden perinteiden ei tarvitsisi olla niin kummallisia: vierailu haudoilla, riisipuuro lounaaksi, jouluateria siskon perheen kanssa ja joulupukki muutaman kivan paketin kera. Jouluvalot virittelin jo viime viikolla ja adventtikalenterikin löytyy. Ei kai siihen sen kummempia tarvita? Ja näistäkin voi tuon joulupuuron skipata, jos ei jaksa (tai kun ei ehdi...) tuntia seistä kattilan vierellä.

Joulu sujuu varmasti aivan mukavasti ilman tärkättyjä lautasliinojakin. Mitäpä jos meidän jouluperinteisiin kuuluisi stressitöntä rauhoittumista ja sitä kovasti mainostamaani läsnäoloa. Mitään ei olisi pakko tehdä vaan kaikki perustuisi vapaaehtoisuuteen. Sitä en ainakaan toivo, että hampaita kiristellen kaahataan hautausmaalle auton torvea soittaen. Joulumielestä ei tietoakaan. Tällaistakin on nimittäin todistettu. Juolukiirettä karsastankin kaikkein eniten - sitä, että minuuttiaikataululla suoritetaan näitä jouluperinteitä. Ja sitten toivutaan pari päivää aaton jälkeen kaikesta tästä kiireestä ja stressistä. Ei oo mun juttu.

Poksuminen ja muut ällösanat

Teemaan sopiva Fingerpori (Pertti Jarla)

Monet raskauteen ja vanhemmuuteen liittyvät sanat aiheuttavat ihmisille kylmiä väreitä. Hormonit ilmeisesti muuttavat kielenkäytön ällöttäväksi lässytykseksi. Erityisesti sana "masuasukki" nostaa monilla niskavillat pystyyn ja pitääkin vanhemmuuteen liittyvissä sanoissa inhokkilistan kärkeä. Sana "masu" aikuisen vatsasta puhuttaessaan jo yksistään on erikoinen sanavalinta, erityisesti jos lapsia ei ole kuulolla.

Joskus ennen lapsettomuushoitojen aloitusta, silloin kun vielä jaksoin keskustelupalstoilla notkua, muistelisin, että näillä palstoilla positiivisen raskaustestin tehneet "plussasivat", ja mikäli kuukautiset olivat alkaneet niin todettiin, että "täti kurvasi kylään". Raskaana oleville toivotettiin "tarrasukkia matkaan" tai vauvaliimaa, pupuilulla taas viitattiin makuukamaritouhuihin. Nämäkin ovat melkoisen ällöttäviä sanontoja. Aiheuttiko väristyksiä :)?

Toisinaan perheen toisesta lapsesta puhutaan "pikkukakkosena", joka itselleni särähtää korvaan. Tuo sana ei anna minusta riittävää arvoa lapselle. Viittaa liikaa tusinatavaraan? Typy ja mini-me ovat myös pahoja - jälkimmäinen siksi, että se viittaa siihen että lapsi olisi kopio itsestä. Joskus olen kuullut, että myös sana "poppaa" on koettu ärsyttävänä. Jälkimmäistä sanontaa viljelen meidän nopealiikkeiselle taaperolle tiuhaan, enkä henkilökohtaisesti ole kokenut sitä mitenkään erityisen verenpainetta nostattavana. "Poppaa" on siis läpäissyt meillä seulan. Meillä taidetaan muutoinkin viljellä vanhemmuuteen liittyvää lässytystä enemmän kuin moni sietää.

Muita vanhemmuuteen liittyviä tavallisia inhokkisanoja ovat mm. mamma(-loma/-housut/-treffit...), isimies, tisuttelu, etupylly, simmut, suukku, hampit ja kenkulit. Erityisesti nämä etuliitteellä mamma varustetut sanat herättävät minussa inhoa.

On kuitenkin yksi sana, joka on omissa inhokkisanoissani ylivoimasena ykkosenä. Tämä verbi on poksua. Poksumisella viitataan raskauden kestoon. Raskausviikon täyttyessä poksutaan. Poksutaan mitä? Sikiökalvoko poksahtaa rikki vai mitä - en ymmärrä? Poksuminen on kaiketi jotenkin teennäisen kepeää. Yök. Siinä sitten jaetaan masukuvia ja poksutaan. Saisinko ämpärin?

Liittyyköhän inho poksumiseen ja masukuviin lapsettomuuteen? Toisaalta monet lapsettomuudestakin kärsineet poksuvat ja näitä masukuviaankin jakavat, joten ehkäpä inho näihin sanoihin syntyy muualta. Minulle raskaus oli tosi yksityinen, ja menettämisen pelon vuoksi myös herkkä asia. Ei olisi tullut mieleenikään poksua tai toisaalta lähetellä muille kuvia omasta vatsastani. Not my cup of tea.

Toisaalta en muutoinkaan harrasta selfieitä, ne herättävät toisinaan lähinnä hilpeyttä. Ainakin sellaiset ilmeisen tuunatut ja puunatut. Liian kiiltokuvamaista minun makuuni? Ei kai kenenkään elämä voi olla yhtä pakkelia ja glitteriä? Ihmisissä pitää olla vähän särmää, epätäydellisyys ja kyky itseironiaan tuovat sitä. Pitäisiköhän alkaa postailemaan tällaisia hiukan erilaisia selfieitä? Tukka rasvaisena pystyssä, sosetta verttyneen paidan rinnuksilla ja silmäpussit tuulessa lepattaen :) Kuvan taustalla kodin lapsiperhekaaos tiskivuorineen ja muine sotkuineen. Minun arkea ja juhlaa. Mutta hyvää sellaisenaan. Unelmaelämää.

 Toivottavasti et saanut pahoinvointia tai päänsärkyä tästä postauksesta, minä taisin saada :)

Vanhempien median käytöstä

"Jokaisella lapsella on oikeus vanhempaan, joka on kiinnostunut lapsen kokemuksista, lapselle tärkeistä ihmisistä ja pienistä arjen tapahtumista. Lapsella on oikeus kanssakäymiseen, joka ei nojaa tekno­logiaan tai katkeile, kun vanhempi äkkiä reagoikin puhelimeensa tuleviin viesteihin."  (Lastenpsykiatrian erikoislääkäri Marjukka Pajulo)

Viime viikolla kohistiin jälleen vanhempien some-riippuvuudesta ja sen vaikutuksesta lapsen kehitykseen. Lastenpsykiatrian erikoislääkäri Marjukka Pajulo kirjoitti Helsingin Sanomien Vieraskynä-palstalla 18.11., että vanhempien liiallinen sosiaalisen median, pelien ja muiden digitaalisten sisältöjen käyttö heikentää pienen lapsen kehityksen edellytyksiä. Vuorovaikutus vanhempien ja lapsen välillä vaikuttaa kokonaisvaltaisesti lapsen kehitykseen. Se luo turvallisuudentunteen, vaikuttaa oppimiskykyyn ja muokkaa lapsen tunne-elämää. Lapsen ja vanhempien välille muodostuu kiintymyssuhde jo ensimmäisen elinvuoden aikana.

Vanhempien median käytön vaikutuksesta lapsen ja vanhempien vuorovaikussuhteeseen on oltu huolissaan jo aiemminkin. Kirjoitin jokseenkin tulikivenkatkuisen julkaisun aiheesta 13.12.2015 otsikolla "Kännykkäriippuvuus". Voin allekirjoittaa tuon silloisen tekstini edelleen kaikilta osin. Omassa vanhemmuudessani olen myös yrittänyt kiinnittää tähän asiaan erityistä huomiota. Koska en edelleenkään omista älypuhelinta, niin tämä ei omalla kohdallani ole edes kovin vaikeaa. Lisäksi arjen kiire pitää huolen, että television tai tietokoneen ääreen ei voi liimautua. En ole katsonut AAA:n syntymän jälkeen kuin yhden elokuvan (ja senkin elokuvateatterissa ilman herra AAA:ta). Lapsen hoitotoimenpiteiltä ja perässäjuoksemiselta ei median pariin juuri ehdi. Pikku Kakkosta vilkuilemme välillä yhdessä, sen mitä muulta touhotukselta ehdimme :)

Blogia kirjoittaisin mielelläni useammin, jos vain saisin siihen tilaisuuden. Näitä tilaisuuksia on kuitenkin tullut tarjolle valitettavan harvoin ja joudun useimmiten vain toteamaan itselleni, että olisi ollut kiva kirjoittaa tästäkin aiheesta, jos vain olisi ollut siihen aikaa. Vielä ei ole ollut uupumukselta voimia palata liikuntaharrastusten pariin, joten lukeminen ja kirjoittaminen ovat olleet niitä ainoita tapoja ottaa omaa aikaa silloin tällöin. Siis silloin kun siihen on ollut tilaisuus - ja se tilaisuus ei todellakaan ole silloin, kun reidessä roikkuu huomionkipeä taapero. Eli toisin sanoen näitä tilaisuuksia on häviävän vähän. Kun AAA illalla klo 21:30 vihdoin nukahtaa, niin sitä ei halua avata enää konetta, jotta uni tulisi joskus omaankin silmään. Illalla on parempi lukea. Yleensä kirjoitankin päiväuniaikaan. Niin nytkin.

Tätä taustaa vasten tarkastellen on ollut mielenkiintoista seurata muiden vanhempien median käyttöä. Koska en käy perhekerhoissa, niin minulla ei ole ollut juurikaan tilaisuuksia seurata tätä. Olen kuitenkin tehnyt saman havainnon kuin Pajulo: Joskus leikkipuistossa vanhempi saattaa istua hiekkalaatikon reunalla omaa puhelintaan selaten samalla kun taapero taputtaa hiekkaa selän takana ja yrittää turhaan saada vanhempansa osallistumaan leikkiin. Näky on kieltämättä surullinen.

Jo aivan pieni lapsikin vaistoaa, ettei aikuinen ole aidosti läsnä. Lapset ovat läsnäolon guruja. Herra AAA antaa välittömästi palautetta, jos yritän hetken olla tietokoneella/tiskata/siivota/laittaa ruokaa... Syliin kannetaan tomerin ottein ja kovaan ääneen varmasti koko lelulaatikon sisältö, jotta huomio kiinnittyisi takaisin häneen. Tai sitten syödään banaaninkuoria roskiksesta. Tai isän kenkää. Tai kukkaa/kukkamultaa. Tai vessaharjaa.

Joskus olen miettinyt, että mitä jos en vastaisi näissä vuorovaikutustilanteissa lapsen ottamaan kontaktiin. Lakkaisiko hän ottamasta minuun kontaktia ja käpertyisi itseensä? Vai tukehtuisiko AAA kenties "vain" kukkamultaan, vessaharjaan tai niihin banaaninkuoriin? Mediariippuvaiset vanhemmat saattavatkin laiminlyödä myös itse lapsen hoitoa. Katsekontakti, läsnäoleminen ja "keskustelu" lapsen kanssa on äärettömän tärkeää lapsen kehityksen ja tunnesiteen muodostumisen kannalta, vaikka yhteistä kieltä ei vielä olisikaan. Vanhempi, ole AIDOSTI läsnä lapsellesi! Kenenkään ei tarvitse olla koko ajan tavoitettavissa.

Väestöliiton blogi: Ole läsnä
Anna: Lapsi elää läsnäolosta

Maailmanlaajuinen keskoslasten päivä 17.11.

Keskoslasten päivää vietetään vuosittain 17.11. Päivä on kansainvälinen teemapäivä, jonka tarkoituksena on lisätä tietoa keskosuudesta ja kiinnittää huomiota siihen, että maailmassa jopa joka kymmenes lapsi syntyy keskosena eli ennen 37:ää täyttä raskausviikkoa. Yksi näkyvimmistä huomioinneista on erilaisten merkittävien kohteiden valaisu violetiksi, joka on päivän väri. Tarkoituksena on herättää huomiota tärkeän asian puolesta. Suomessa tapahtumien organisoinnista on aiemmin pääasiassa vastannut keskoslasten vanhempien yhdistys Kevyt.

Lue tästä kaksospoikansa keskosena synnyttäneen Heidi Tonterin tarina. Tuossa tarinassa oli lukuisia kohtia, joihin samaistuin: pitkään toivottu raskaus, raastava raskausaika, miltä tuntuu kun vauva viedään pois synnytyksen jälkeen, miltä tuntuu olla yöt erossa vauvasta, jatkuva pelko vauvan puolesta, pelko iloita vauvasta, vauvan päivittäisen keskosuuteen liittyvän hoidon opettelu, infektiopelko, pelko seurantamonitoreista irrotettaessa, epävarmuus siitä mitä tulevaisuus tuo tullessaan...

"Raskausaika oli niin vaikea, että se on vaatinut paljon työstämistä. Pikku hiljaa sitä on uskaltanut päästää peloista irti ja on ymmärtänyt, ettei ole mitään hätää, pojat ovat aivan täydellisiä. Se matka on ollut niin traumaattinen, että pitkäaikainen pelko ei häviä hetkessä. Kun arjessa on jotakin poikkeuksellista kuormittavuutta, niin herkästi esiin nousee vieläkin huoli pojista. Ei ehkä vieläkään pysty täysin sanoittamaan sitä huolta, mikä oli silloin alkuvaiheessa, mutta se on kuitenkin niin vahva asia, että se vaatii edelleen aktiivista työstämistä."

--- 

"Omasta kokemuksestani voin myös sanoa, ettei traumaattisten kokemusten tarkoitus ole musertaa, vaan itselläni se on toiminut voimaannuttavasti, vaikkakin vaatinut pysähtymistä ja oman itsen tutkiskelua. Arkisia ongelmia meidän vaativa matkamme ei ole poistanut, mutta se on mahdollistanut pääsyn kiinni sellaiseen uinuvaan potentiaaliin, jota en ole saanut aikaisemmin kaivetuksi itsestäni esiin."  

- Heidi Tonteri, keskospoikien äiti - 

Väestoliiton blogi: Ihmeistä suurin

Takana 20 yhteistä vuotta!

Tänään minun ja puolisoni yhteinen taival on jatkunut tasan 20 vuotta. Yhteinen matkamme ei aina ole ollut helppo, mutta yhdessä olemme selvinneet vaikeistakin ajoista. Viimeinen vuosi on ollut parisuhteelle erityisen haastavaa aikaa. Lapsen myötä parisuhteen dynamiikka muuttuu. Väsyneenä toiselle tulee tiuskittua ja riitaa syntyy välillä aivan mitättömistä asioista. Olemme kuitenkin tiedostaneet, että tämä johtuu väsymyksestä. Olenkin pohtinut, että alle 2-vuotiaiden lasten vanhempien avioerot pitäisi kieltää lailla. Tämä on vain tällainen vaihe elämää, pian on taas toisenlainen vaihe. Silloin tulemme huomaamaan, että selvisimme tästäkin.

Have I Told You Lately

Have I told you lately that I love you?

Have I told you there's no one else above you?

Fill my heart with gladness, take away all my sadness

Ease my troubles, that's what you do

For the morning sun in all it's glory

Meets the day with hope and comfort too

You fill my life with laughter, somehow you make it better

Ease my troubles, that's what you do

There's a love that's divine

And it's yours and it's mine

Like the sun

And at the end of the day

We should give thanks and pray

To the one, to the one

- van Morrison -

Lapsettoman identiteetti istuu tiukassa

AAA:n syntymän jälkeen minulle on tullut lukuisia sellaisia hetkiä, jolloin minusta on tuntunut, että elän jonkun toisen elämää - tämä lapsi ei ole minun, vaan hän on hoidossa. Vähän sellainen kehostaan irrallinen olo - vaikea selittää. Tällaisia hetkiä tuli etenkin ensimmäisen puolen vuoden aikana muun muassa turvakaukaloa kantaessa ja vaunuja työntäessä. Vaunulenkeillä minusta tuntui aluksi jostakin käsittämättömästä syystä, että kaikki vastaantulijat ajattelivat minun työntävän tyhjiä vaunuja ja olin jotenkin häpeissäni. Tuntui että minun täytyy todistella - niin itselleni kuin muillekin -  sitä että siellä vaunuverhon takana oli oikeasti vauva.

Ennen AAA:n syntymää vuosikausien lapsettomuus sai meidät eristäytymään erityisesti lapsiperheistä. Sitä halusi kaikin mahdollisin tavoin suojella itseään. Suhtautuminen raskaana oleviin ja vauvoihin on nyt olennaisesti muuttunut, mutta eivät nämä kohtaamiset edelleenkään kivuttomia ole. Huomaan siis edelleen ajattelevani lapsettomuudesta kärsivän mielellä. Lapsettoman identiteetti on vuosien aikana ehtinyt juurtua tiukkaan. Kateus raskauksista ja vauvoista on osittain vaihtunut kateuteen huolettomasta vanhemmuudesta. "Tavallista" vauva- ja lapsiperhearkea elävät ärsyttävät eli lapsiperheiden karttelu jatkuu jossain määrin edelleen.

Yhtenä päivänä pari kuukautta sitten havahduin siihen seikkaan, että ensimmäistä kertaa vuosikausiin olen siinä tilanteessa, että en toivoisi olevani raskaana. Tulipas hassu olo! Melko vapauttavaa, vaikka toki ymmärsin että tuota tunnetta selitti valtava uupumus. Samalla muistelin, että heti AAA:n synnyttyä vyöryi päälle ahdistus siitä, että en ole enää raskaana. Tuo vaihe olisi ohi luultavasti lopullisesti - tuntui todella vaikealta päästää irti raskaudesta. Se oli täsmälleen se sama ahdistus ja tyhjyyden tunne, joka vallitsi lapsettomuushoitojen aikana. Päättelinkin, että jonkinlainen trauma minulle on jäänyt tuosta pitkästä "välitila-ajasta". Tuo ahdistus helpotti sitten kun jotenkin sisäisti, että lapsi oli olemassa vaikka ei enää ollutkaan kohdussani. Enää ei tarvitsisi jaksaa. Samalla kun sisäisti, että enää ei olisi pakko jaksaa, iski päälle jalat alta vievä uupumus. Sitä vain hämmästeli, että miten olimme jaksaneet siihen asti. Vastaus oli yksinkertainen: Sitä jaksoi, koska oli pakko. Oikotietä onneen ei ollut. No pain, no gain.

Vaikka henkisesti koen edelleen kärsiväni lapsettomuudesta, niin todellisuudessa emme enää ole lapsettomia. Sain tästä karvaan muistutuksen vieraillessamme taannoin koko perheen voimin lapsettomuusklinikallamme. Pikkumiehen leikkiessä lattialla lääkärille pääsyä odotellessamme huomasin toisen asiakaspariskunnan naisen alkavan itkeä. En voi sanoa varmasti, että me olisimme olleet tähän syyllisiä, mutta siltä se minusta kuitenkin tuntui. Tai niin minä sen ainakin otin. Tilanne oli meille täysin uusi - voisiko joku todella olla kateellinen meille? Ajatus oli niin vieras, että sitä oli vaikea käsittää.

Tilanteen ymmärrettyäni menin niin hämilleni, etten oikein tiennyt, mitä minun olisi pitänyt tehdä. Tuskin vastapuolta olisi lohduttanut, vaikka olisin kuinka todistellut että tämä pikkuherra on melkoinen taisteluvoitto. Sydän verellä sitä ei tee juurikaan eroa sen suhteen, onko lapsi vahinkolaukaus vai vuosikausien ivf-hoitojen lopputulos. Lapsi vain joko on tai sitten sitä ei ole. Uskon kyllä, että tilanteesta kävi selväksi, että pikkumies on ko. klinikan työn tulos, eikä mitään "tusinatavaraa".

Tämä kohtaaminen toi ensimmäistä kertaa konkreettisesti esille sen, että emme enää kuulu lapsettomien porukkaan - olo oli ulkopuolinen. Olen miettinyt tuota kohtaamista paljon jälkikäteen. Tällä hetkellä tuntuu, että emme oikein kuulu mihinkään porukkaan. Vaikka olen yhä henkisesti lapseton, niin fyysisesti sitä en ole. Toivoisin, että mielikin vielä kypsyisi jonakin päivänä sisäistämään, että emme ole enää lapsettomia. Menneisyyttään on kuitenkin vaikea muuttaa tai unohtaa - varsinkin jos sitä elämää on ehtinyt elää vuosia. Olisi kauhean ihanaa, jos kaikki olisikin hyvin heti sen jälkeen kun kaksi viivaa on ilmestynyt tikkuun tai viimeistään sitten kun lapsi on syntynyt. Aina se ei kuitenkaan ole niin yksinkertaista. Tai ainakaan minulle se ei sitä ole.


PS. Ja jottei kenenkään mielikuvitus ala liikaa laukata, niin kävin tsekkauttamassa tuolla lääkärillä aivan muita kuin lapsettomuusvaivoja

HS: Kannattaako varhaisultra?

HS Torstai kirjoitti tänään alkuraskauden ultraäänitutkimuksista. Jutussa pohdittiin, mitä varhaisultrassa näkyy ja missä tilanteissa ultra kannattaa. Juttua lukiessani mieli palasi väistämättä omaan viimeisimpään alkuraskauteen. Jos koko raskaus oli äärimmäisen kuormittava henkisesti, niin tuo ensimmäinen kolmannes oli siitä pahin. Se paniikki, mikä hiipi päälle kun toinen viiva alkoi vähitellen raskaustesteissä vahvistumaan - sitä ei voi sanoin kuvata. Onko tämä taas kemiallinen raskaus? Mitä jos menetän tämänkin - sitä en enää kestä? Mitä jos siellä on taas identtiset kaksoset - sitä ainakaan en varmasti kestäisi? Hermot olivat aivan riekaleina. 

Jossakin virallisen testipäivän hujakoilla otettiin ensimmäinen hCG-verikoe. Muistaakseni näitä kokeita otettiin tässäkin raskaudessa yhteensä kolme, sillä halusin tietää miten arvo kehittyi. Jotta tilanne olisi ollut mahdollisimman piinaava, olivat nuo arvot korkeammat kuin missään aiemmista raskauksista. Siis korkeammat kuin kahdessa edeltäneessä kaksosraskaudessa. Jokainen voi kuvitella ajatukseni tuossa kohdin. Pelkäsin kuollakseni mahdollista identtistä kaksosraskautta. Taisin vielä rakenneultrassakin varmistella, että onhan siellä tällä kertaa aivan varmasti vain yksi vauva. Tähän pelkoon pystyy samaistumaan vain harva. Onneksi.

Meidän onni oli tässä kohdassa hyvin ymmärtävä lapsettomuuslääkäri. Luultavasti lääkäri ymmärsi ainakin osan siitä kauhusta, jota tuolloin raskauden alkumetreillä koin - se paistoi väistämättä silmistä. Lääkäri ehdotti, että voisimme käydä alkuraskaudessa kerran viikossa ultrassa ja tartuimmekin helpottuneina tähän tilaisuuteen. Kävimme näissä "mielenterveysultrissa" muistaakseni noin viisi ensimmäistä viikkoa. Vaikka tunnit ennen jokaista ultraa olivat piinaavia, niin niiden jälkeen oli aina hetken helpottunut siitä tiedosta, että kaikki oli niinkuin pitikin.

Kädet pusertuneina nyrkkiin, hengitystä pidättäen, silmät kiinni - ei ehkä ne tavalliset fiilikset, joita varhaisraskauden ultrassa ihmisillä on. Kauhun täytyi olla käsinkosketeltavaa (ehkä vähän ontuva vertauskuva tässä yhteydessä, mutta menkööt ;). Ultran jälkeisen hetken huojennuksen vuoksi olin kuitenkin valmis itseni tuohon viikoittaiseen piinapenkkiin laittamaan. Viikon etapeissa jaksoimme eteenpäin. Meille se oli arvokasta.

Univaje ei ole aina itsestä kiinni

Viime aikoina mediassa on puhuttu paljon väsymyksen ja univajeen aiheuttamista terveyshaitoista. Nämä jutut ovat ärsyttäneet, sillä jutuissa on harvoin huomioitu sitä, että univaje ei aina johdu itsestä. Mielelläni minäkin nukkuisin, mutta perheen pikkumies on edelleen sitä mieltä, että äiti pitää saada hereille ainakin kaksi kertaa yössä. Aion kyllä pistää tiputanssiksi siinä vaiheessa, kun meillä nukutaan se ensimmäinen täysi yö. Edelleen jaksan uskoa, että sekin päivä vielä eteen tulee.

Helsingin Sanomien kolumnissa 16.10. oli pureuduttu tähän samaan dilemmaan - entä jos ei voi nukkua? Kaikille valvominen ja huonot unet eivät ole oma valinta. Unettomuuden murehtiminen ei ainakaan edesauta tilannetta yhtään. Suosittelen lukemaan jutun - omaan tilanteeseeni se kolahti. Kierolla tavalla lohtua tosiaan tuo, että tiedän että muuallakin valvotaan. Jos muutkin ovat tästä hengissä selvinneet, niin ehkäpä mekin.

Imetyksestä

Imetys herättää paljon tunteita. Oma suhtautumiseni asiaan on ollut aina jokseenkin neutraali. En juurikaan uskaltanut miettiä imetystä ennen pikkumiehen syntymää. Neuvolassakaan siitä ei oikeastaan juteltu. Muistan saaneeni neuvolasta yhden asiaan liittyvän lehtisen ja se "imetysperehdytys" olikin sitten siinä.

Tätä taustaa vasten tarkasteltuna minulle tuli melkoisena yllätyksenä se kuinka suuressa roolissa rintamaito tulikin olemaan AAA:n syntymän jälkeen. Kun AAA päättikin syntyä keskosena, niin hänen sairaalajaksollaan painotettiin heti alusta lähtien rintamaidon hyötyjä ja imetykseen kannustettiin voimakkaasti. Tuon raastavan sairaalajakson aikana rintamaidon tuottaminen tuntui olevan ainut keino, jolla pystyin auttamaan lastani ja olemaan hyödyksi. Näin ollen rintamaidon merkitys nousikin heti alusta lähtien meidän perheessä arvoon arvaamattomaan - niin henkisesti kuin fyysisestikin.

Minulle tuli melkoisena yllätyksenä, kuinka hidas prosessi maidontuotannon käynnistyminen on. Pari ensimmäistä päivää synnytyksen jälkeen meni siinä, että yritimme saada lypsettyä paria onnetonta maitotippaa pienimpään mahdolliseen lääkeruiskuun (3 ml). Näitä muutamia kallisarvoisia tippoja kiikutimme sitten vauvalle syötettäväksi. Mikäli minua ei olisi valistettu, että näin hitaasti homma eteneekin, niin olisin jo monta kertaa luovuttanut siinä uskossa, että minulta ei yksinkertaisesti heru maitoa. Kun maidontuotanto sitten muutaman päivän päästä käynnistyi, sainkin olla pumppailemassa parin tunnin välein, sillä muutoin olo olisi käynyt rintoihin pakkautuvan maidon vuoksi turhan tukalaksi. Viikossa maidontuotanto nousi muutamasta tipasta desilitroihin.

Ensimmäiset viikot elinkin jokseenkin symbioosissa rintapumpun kanssa - pumppailin parin tunnin välein päivin ja öin. Yksi suurimpia yllätyksiä minulle olikin se, että kuinka suuri osa ajasta lapsen syntymän jälkeen pyöri rintojeni ympärillä. Elämä oli yhtä pumppaamista ja imetyksen opettelua. Vähitellen pikkumies jaksoin imeä riittävästi myös rinnasta ja parin kuukauden kuluttua pumppailin enää yösyöttöä varten pullomaidot. Mies syötti nämä vauvalle alkuyöstä, jotta sain edes sen yhden parin tunnin mittaisen yhtenäisen unipätkän yössä. Muistaakseni lopetin tuonkin pumppailun joskus marras-joulukuussa, sillä siitä tuli liikaa stressiä - päivään ei yksinkertaisesti tahtonut mahtua sellaista hetkeä, jolloin olisin ehtinyt pumpata. Pumppausta kun ei voinut tehdä aivan hetki ennen imetystä, jotta pikkumiehellekin riitti vielä tuoretta evästä. Tämä tietysti tarkoitti sitä, että menetin tuon muutaman tunnin yhtenäisemmän unipätkän öistä. Not good! Imetin varmaankin ensimmäiset kuutisen kuukautta parin tunnin välein ympäri vuorokauden. Vähitellen imetysväliä sai hiukan pidennettyä.

Kiinteiden ruokien myötä (4 kk iässä) imetin yleensä niiden antamisen jälkeen. Pitkään päiväimetyksiä oli kuusi: aamupuuron jälkeen, päiväunille nukutustissi, lounaan jälkeen, toisille päiväunille nukutustissi, päivällisen jälkeen ja iltapuuron jälkeen. Yöllä pikkumies tankkasi sitten vielä vaihtelevan määrän maitoa - 3-6 kertaa. Heinäkuussa minulla oli vihdoin voimia luopua nukuttamisesta päiväunille tissille. Elokuun alussa lopetin myös lounaan ja päivällisen jälkeiset imetykset. Muutama viikko sitten jätin pois aamupuuron jälkeisen imetyksen. Päivällä imetyksiä on siis enää ainoastaan kaksi: välipalan ja iltapuuron jälkeen. Imetystä on tarkoitus vähentää nyt edelleen asteittain.

Imetyksen lopettamiseen liittyy jonkin verran huolta siitä, että saako AAA riittävästi nestettä ja toisaalta maitotuotteita. Maitotuotteista meillä ei mene vasta kuin viili/jogurtti lounaan jälkiruokana. Olemme aloitelleet maitotuotteita kovin varovaisesti AAA:n refluksin vuoksi. Ehkäpä pitäisi seuraavaksi uskaltaa kokeilla maitoon tehtyä puuroa ja sen jälkeen jo varovasti pieniä määriä maitoa mukista.

Ajattelin, että nyt olisi korkea aika saada sanottua tästä imetysasiastakin jotakin ennen kuin tämä "hupi" kokonaan loppuu. Sen verran keskeinen asia meidän vauva-aikaa imetys kuitenkin on ollut. Oheinen imetykseen liittyvä sarjakuva kuvaa tuntojani asian tiimoilta aika hyvin. Aika usein kävi niin, että kuljin kotona silmät ristissä "luukku auki". Ylipäätään ei jaksa enää paljoa kiinnostaa, mitä muut imetyksestä ajattelevat - asia on itselleni niin arkinen ja luonnollinen.

Imetysaikanani huomasin, että imetyksen voi yleensä hoitaa melkoisen huomaamattomasti. Pyrin hakeutumaan sellaiseen paikkaan, että sain käännettyä tuolin selkä yleisöön päin. Väitän, että useimmiten julkisilla paikoilla imettäessäni lähiympäristö ei ollut imetyksestäni tietoinen. Boobin imetyspaidat ovat osoittautuneet tässä operaatiossa jokseenkin korvaamattomiksi. Niiden kanssa ei tarvinnut kaivaa koko rintaa esille. Harsovirityksiä oli melko turha yrittää rakentaa, sillä vauva nykäisi harson välittömästi pois. Rätti naamalla oli ilmeisesti epämukavaa syödä :)

Olen jokseenkin huvittuneena seurannut silloin tällöin leimahtavia keskusteluja esimerkiksi siitä että, onko soveliasta imettää ravintolassa. En jaksa ymmärtää niitä ihmisiä, joita tämä häiritsee. Minusta tämä osoittaa lähinnä sitä, ettei näillä ammattivalittajilla ole oikeita ongelmia. Ja näitä tyyppejä vaivaa usein myös käänteismoralismi.  Samaan aikaan he voivat paistatella päivää stringibikineissä yläosalla tai ilman - tai muuten kulkea tissivako vilkkuen - ja tämä on heille ihan fine. Samoin katukuvassa näkyvät alusvaatemainokset. Imetyksessä taas ei ole mitään eroottista.

Kohtuullisuus

Viime vuosina olen joutunut pohtimaan paljon kohtuullisuutta. Onko kohtuullista, että saman ihmisen kohdalle tuntuu sattuvan kaikki maailman vastoinkäymiset? Usein kuulee lohdutukseksi, että jokaisella on omat murheensa. Tämä vakiovastaus ei kuitenkaan tyydytä minua. Tuohon vastaukseen sisältyy juurikin se epäoikeudenmukaisuus. Toisen murhe on se, että valkoinen T-paita on eksynyt mustien pinoon. Juuri tämä on epäoikeudenmukaista. Miksi minun murheeni eivät olisi voineet olla tuota samaa kokoluokkaa?

Olen tietoisesti yrittänyt välttää katkeroitumista ja uhriutumista. Välillä katkeruus kuitenkin nostaa väistämättä päätään. Näinä katkerina hetkinä yritän kuitenkin pohtia sitä, miten olen selvinnyt erilaisista elämän mukanaan tuomista vastoinkäymisistä. Vaikka katkeruutta pidetään yleisesti paheena, niin minusta se on ihan ymmärrettävä reaktio liian monesta vastoinkäymisestä. Tuo tunne on parempi hyväksyä kuin tuntea siitä syyllisyyttä. Uskon, että puhuminen ja omista kokemuksista avautuminen auttavat eteenpäin. Saatu ymmärrys helpottaa omaa oloa.

Laila Hirvisaaren romaanisarjat kahlattu läpi

"[- -] Hyvän jakaminen, olkoon se vaikkapa loistava keskustelu, jossa sielu herää, antaa voimia ja valoa arkipäivään, taisteluun, alakuloisuuteen tai mielen masennukseen. Muistakaa, että joku meistä on kokenut niin suuren surun, tuskan ja hädän, että se seuraa häntä koko elämän. Hän joutuu käymään läpi elämäänsä yhä uudelleen ja uudelleen. Vain kuluvat vuodet ja aika ovat armollisia, ja eräänä päivänä hän istuu laiturilla ja sanoo itselleen: aika on auttanut minua ja antanut minulle tien jatkaa. Sillä tie on sitä varten, että se taivalletaan loppuun. Me olemme elämän noviiseja, ja siksi elämä on niin armollinen." (L. Hirvisaari, Vuoksen helmi)

Näihin kirjan päähenkilö Julia Mortonin suulla lausuttuihin visaisiin sanoihin päättyy Laila Hirvisaaren Imatra-romaanisarja, jonka sain päätökseen tänään. Samalla päätin viimeisen Hirvisaaren vielä itselläni lukematta olleista romaanisarjoista. Kaikki hyvä loppuu aikanaan.

Aloitin Hirvisaaren tuotannon lukemisen miltei kolme vuotta sitten. Kerroin jo aiemmassa postauksessa luku-urakastani. Hirvisaaren teokset ovatkin kulkeneet mukanani viimeisten vuosien tunnemyrskyissä. Samalla kun suljin tämän viimeisen kirjan tuntui kuin olisin sulkenut osan elämästäni. Tuntui jotenkin vaikealta päästää irti. Tuntuu jotenkin siltä että nyt olen tyhjän päällä - hassua. Jotenkin kohtalokkaalta tuntui myös se, että sattumalta juuri tämä viimeinen lukemani romaani päättyi näihin itselleni niin osuviin sanoihin.

Mutta todettakoon nyt vielä jotakin myös tästä Hirvisaaren tuotannosta. Yhteenvetona kuvaisin Hirvisaaren teoksia viihdyttäviksi ja mukaansatempaaviksi. Itse pidin eniten Suomen historiaan sijoittuvista romaanisarjoista. Jokainen oli omalla tavallaan hyvä, mutta mieliinpainuvimpia olivat tämä viimeisin Imatra-sarja sekä Lehmusten kaupunki -sarja.

Nyt pitäisi tehdä taas retki kirjastoon ja valita kiireessä mukaan jotain vähintään yhtä viihdyttävää ja mukaansatempaavaa. Haaste.

Myötäelämisen eli empatian jalo taito

Enkäpä sinäkin olet tavannut ihmisen tai ihmisiä, jolle kerrot jonkun huolen, eikä hän ota kuuleviin korviinsa tai kääntää jutun päälaelleen? Nämä ihmiset eivät osaa, eivätkä ehkä haluakaan osata asettua toisen ihmisen asemaan. Viimeiset vuodet ovat opettaneet minulle, että valitettavan harvalla meistä on myötäelämisen taito.

Kärsiessäni lapsettomuudesta sain karvaasti kokea, kuinka vaikeaa muiden on samaistua lapsettomuuden aiheuttamaan suruun. "Ajattele, että olet vapaa tekemään mitä vaan!" "Minulla on yksi tuttu, joka on kärsinyt lapsettomuudesta vielä pidempään kuin te". Näitä tahdittomia kommetteja voisi luetella loputtomiin. Se, että tilanteesta yritetään väkisin etsiä jotain positiivista tai toisaalta vähätellä sitä toteamalla, että itsellä tai jollakin tutulla on asiat vielä hullummin loukkaa, eikä suinkaan tuo lohtua. Siinä ikäänkuin todetaan: "Mitäs siinä kitiset, asiat voisivat olla hullumminkin?"

Vanhemmaksi tultuani olen huomannut, että tämä ihmisten kyvyttömyys empatiaan jatkuu myös vanhemmuuden saralle. "Mitäs siinä väsymystäsi valitat, kyllä meilläkin välillä valvottiin!" "Kaikki lapset valvottavat x-vuotiaiksi asti" "Pienet lapset, pienet murheet. Isot lapset, isot murheet". Nämä kommentit hiljentävät, eivätkä suinkaan kannusta jakamaan omia huolia. Ei siinä auta kitistä, että heräily tunnin välein joka yö on aavistuksen eri asia, kun herätä kerran tai kaksi yössä sillon tällöin. Olen väsynyt näihin jatkuviin taistelupareihin. Eikö minulla ole oikeutta kokea surua tai uupumusta? Jokaisen tahdittoman kommentin jälkeen huomaan käpertyväni hiukan syvemmälle itseeni.

Jos et kykene myötätuntoon, niin toivoisin edes malttia kommenttiesi kanssa! Mitä jos näiden tahdittomien kommenttien sijaan kysyisitkin: "Miten sinä voit? Voisinko jotenkin auttaa?" Se, että kuuntelee ja yrittää ymmärtää riittää.

Empatiaharjoituksia

Refluksitauti

Kun tarkastellaan näin jälkikäteen vauvavuotta, niin se oli jatkuvaa odottamista. Odotimme, että saisimme rikkonaisiin öihin, onnettomiin päiväuniin ja muihin vauvan oireiluihin helpotusta. Aluksi meille puhuttiin neuvolassa kolmen kuukauden koliikista. Neuvolatäti sanoi, että "vauva huutaa nimeään". Lupailtiin, että kyllä se siinä kolmen kuukauden kohdalla helpottaa. Ei helpottanut. Tämän jälkeen toivoa annettiin kiinteiden ruokien aloittamisen muodossa - jos ne vaikka pitäisivät paremmin nälkää ja hillitsisivät pulautteluakin. Ei auttanut. Seuraava oljenkorsi oli vauvan liikkeelle lähteminen. Eipä ollut apua siitäkään.

Keväällä aloin olla niin totaalisen uupunut, että päätimme hakea apua allergialääkäreiltä ja kokeilimme sairaalaunikouluakin. Unikoulu noroviruksineen vain pahensi tilannetta. Allergialääkärikäynti oli jokseenkin yhtä tyhjän kanssa. Kesäkuussa kävimme jälleen yhdellä allergialääkärillä, joka totesi pikkumiehellä refluksitaudin. Meille selvisi vihdoin, että mistä kaikki tuska, itku ja vääntö johtui. Vaikka selitys löytyikin, niin helpotusta tilanteeseen ei kuitenkaan tullut. En ollut valmis lääkekokeiluihin, vaan olisin toivonut, että lääkäriltä olisi tullut vinkkejä ruokavalion suhteen (sekä imettävän äidin että lapsen).

Refluksioireet ovat vähitellen helpottaneet muuten paitsi öiden osalta. Nyt kun pikkumies viettää yhä enemmän aikaa pystyasennossa, on pulauttelu jäänyt melkein kokonaan pois. Puuroa syöttäessä menee välillä "märehtimiseksi", mutta muuten oksentelu on helpottanut. Röyhtäilyä on edelleen ajoittain paljon.

Tuntuu, että kuluneen vuoden aikana olen tehnyt kaikki mahdolliset kokeilut sekä omani että lapsen ruokavalion suhteen. On ollut todella raskasta kontrolloida jatkuvasti molempien syömisiä. Syyllisyyden tunne on jatkuvaa. Mitä olenkaan pistänyt taas suuhuni, kun yö oli jälleen yhtä huutoa? Arjen raskaus on johtanut siihen, että uusia ruoka-ainekokeiluja ei uskalla tehdä - jos tilanne vaikka voisi mennä vielä hullummaksi. Siitä en yksinkertaisesti enää selviäisi. Tunne on kuin hukkuvalla - pää pysyy vain juuri ja juuri pinnalla. Tämä ensimmäinen vauvavuosi on tarjonnut meille melkoisen elämysmatkan oman jaksamisen suhteen - sanotaanko vaikka, että väsymyksen käsite on laajentunut.

Nyt olen laittanut toivoni kävelemään oppimiseen. Sanotaan, että suurimmalla osalla lapsista refluksi helpottaa huomattavasti noin kuukauden päästä heidän opittuaan kävelemään vakaasti. Sitä odotellessa...


Lisätietoja:
Refluksilapset ry
Mitä refluksi on?
Refluksitaudin oireet vauvalla ja taaperolla

Takana ensimmäinen vuosi

Synttärikakku

Viime viikolla juhlimme pikkumiehen ensimmäistä syntymäpäivää. Uskomatonta, että hän on vuodessa kehittynyt 3200-grammaisesta ja 48-senttisestä avuttomasta nyytistä yli 11-kiloiseksi ja 79-senttiseksi eloisaksi taaperoksi.

Pikkumies kävelee tukea vasten ja kaivaa kaikki kaapit ja laatikot. Hänen tuhoamisvimmaltaan ei säästy mikään. Kahdeksalla hampaalla ja kahdella kädellä on uskomaton tuhovoima. Kaiken lisäksi tämä meidän pikkutermiitti on ajatustakin nopeampi eli selkää ei voi kääntää hetkeksikään seurauksitta.

Täytettyään yksi pikkumies on alkanut yhä enemmän ilmaista omaa tahtoaan. Työn ja tuskan takana ovat muun muassa vaipan vaihdot, pyllyn pesut, pukemiset, nukuttamiset ja syöttötuoliin laitot. Välistä on tuntunut, että hän laittaa kaikessa vastaan. Ensimmäistä sanaa odottelemme vielä, mutta en ihmettelisi, jos se olisi "EI!!!".

Kulunut ensimmäinen vuosi on ollut samana aikaan äärettömän raskas ja antoisa. Välillä pohdin, että onko minusta sittenkään tähän kotiäitiyteen. Kaipaan sitä, että saisin edes hetkeksi keskittyä johonkin, että minulla olisi edes jotakin omaa. Samalla kuitenkin tiedän, että näin pienelle paras paikka on yleensä kotona (siis YLEENSÄ - en ole varma, onko se sitä näin väsyneen äidin kanssa...). En haluaisi viedä häntä paiväkotiin ennen kuin hän osaa itse kävellä, syödä tai puhua. Mutta mennään nyt päivä kerrallaan. Olen ilmoittanut olevani hoitovapaalla tammikuun loppuun asti, katsotaan jos isä astuisi sen jälkeen remmiin. Imetyksestä on kuitenkin asteittain luovuttava ennen töihin paluuta ja yöt saatava edes hiukan tästä rauhoitettua.

Synttärisankarin konttaustaidonnäyte

Pohdintoja vanhemmuudesta vol. 3

"Ennen kuin sait alkusi, minä halusin sinut.
Ennen kuin synnyit, minä rakastin sinua.
Ennen kuin olit ollut täällä tuntiakaan,
olin valmis kuolemaan puolestasi."

Jos minulle tuli yllätyksenä vanhemmuuden toisinaan uuvuttava intensiivisyys ja riittämättömyyden tunteita synnyttävä valtava vastuu, niin jonkinlainen yllätys oli myös ehdoton, huolestunut, hillitön ja syvä rakkaus tuota pientä ihmistä kohtaan. Rakkaus omaa lasta kohtaan on jotakin sellaista, jota en tiennyt olemassa olevankaan - tuo rakkaus on erilaista kuin mikään muu rakkaus. Rakkaus omaa lasta kohtaan on niin voimakas tunne, että sen alle on toisinaan musertua.

Välillä olen jopa pohtinut, voiko lasta rakastaa liikaa. Aina löytyy sellaisia ihmisiä, jotka jääräpäisesti ajattelevat, että lasten liika halaaminen, heille ylenpalttisen hellyyden osoittaminen ja heidän syleilemisensä lopulta pilaa nuo väitetysti hemmotellut pikkuiset. Uskon kuitenkin, että todellisuudessa lasten “pilaantumisen” suurin aiheuttaja on huomion puute tai välinpitämättömyys.

Sanotaan, että lapsi tuo rakkauden tullessaan. Omassa tapauksessani rakkaus heräsi siitä hetkestä asti, jolloin sain tietää olevani raskaana. Toisilla sen syttyminen kestää aikansa, jopa kuukausia. Monet pohtivat ennen lapsen syntymää, että mitä jos eivät rakastakaan syntyvää lasta. Minulla ei ollut tällaisia ajatuksia lainkaan. Rakkaus omaan lapseen oli itsestäänselvyys. Uskon tämän liittyvän meidän taustaamme. Tällaisille tunnepohdinnoille ei ollut yksinkertaisesti sijaa raskausaikana - huolet olivat eri kokoluokkaa. Jos koko raskausajan pelkää menettävänsä lapsen, niin tämänkaltaiset tunnekriiseilyt jäävät luonnollisesti välistä.

Rakkaus omaa lasta kohtaan on ehdotonta. Vaikka pikkumies on koetellut omaa jaksamistani ja rakkauskapasiteettia yöherätyksillä aivan äärimmilleen, niin en hetkeäkään olisi ollut valmis luopumaan hänestä. Totaalisenkin uupuneena olen jaksanut rakastaa. Väsyneenä en ole ollut parhaimmillani äitinä, mutta rakastamasta en ole lakannut hetkeksikään. Todettakoon kuitenkin, että refluksitautiaan huutava lapsi ja jatkuva univaje eivät ole paras ympäristö äidin ja lapsen kiintymyssuhteen muodostumiselle. Mikäli lapsi ei olisi ollut niin äärimmäisen toivottu kuin meidän tapauksessamme oli, uskon että uupumus olisi silloin vaikeuttanut myös kiintymyssuhteen muodostumista.

Toivon, että lapseni kokee, että tapahtui mitä tahansa, äidin ja isän rakkaus ei koskaan lopu. Parasta on, että vanhemman ja lapsen kiintymyssuhde on vastavuoroista. Joka päivä näen oman rakkauteni heijastuvan lapseni silmistä takaisin.

Tahaton lapsettomuus miehen näkökulmasta

”Erityisesti olen surullinen, kun näen isiä ulkona työntämässä lastenrattaita. Myös kun näen isän ylittävän suojatietä pitäen lapsensa kädestä kiinni, toivon, että olisin itse tuon isän paikalla”

Helsingin Sanomat julkaisi 13.7.2017 jutun, jossa kerrotaan tahattomasta lapsettomuudesta miehen näkökulmasta. Näkökulma on piristävä. Viime vuosina on käyty paljon keskustelua tahattomasta lapsettomuudesta naisen näkökulmasta. Muistan, että Väestöliiton Heli Vaarasen blogikirjoitus "Älä varasta kahdeksaa vuotta hänen elämästään" herätti taannoin kiivasta keskustelua. Sittemmin monet julkkisnaiset, kuten Heidi Suomi, ovat avautuneet tahattomasta lapsettomuudestaan. Ja ei siinä mitään, aihe on tärkeä, ja siitä onkin syytä keskustella.

Keskustelun tuoksinassa miesten näkökulma tahattomaan lapsettomuuteen on kuitenkin jäänyt täysin varjoon. Yleisin syy miesten lapsettomuuteen on kumppanin puute. Käytännössä kaikilla muilla paitsi sinkkumiehillä on mahdollisuus perustaa perhe. Kohdunvuokraus ei ole Suomessa laillista. Tuskin siitä koskaan tulisikaan laillista sinkkumiesten kohdalla, sillä sinkkumiesten peruste lapsettomuudelle ei ole missään määrin lääketieteellinen. Nämä miehet voivat toki yrittää jonkinlaista epävirallista kohdunvuokrausta, mutta tällaisiin marginaalisiin järjestelyihin liittyy hyvin paljon haasteita. Sinkkunaisilla on kuitenkin mahdollisuus hakeutua yksityiselle sektorille lapsettomuushoitoihin ja tulla näiden avulla raskaaksi. Useimmille sosiaalisilta syistä lapsettomille naisille riittää hoidoksi lapsettomuuteen annos tai pari luovutettua spermaa.

Väestöliitossa on tutkittu lapsenhankintatoiveita ja niiden toteutumista. Väestöliiton kyselytutkimuksen perusteella miehillä lapsenkaipuu linkittyy vahvasti parisuhteeseen. Harva haluaisi jatkaa sukuaan ilman parisuhdetta. Useimmat haluaisivat koko paketin - sekä puolison että lapsen. Tuttavapiirissämme on useampikin sinkkumies, jonka tiedän kärsivän tästä samasta tilanteesta. Ilman puolisoa ei yksinkertaisesti ole mahdollisuutta perustaa perhettä. Olen ollut useasti valtavan surullinen näiden miesten puolesta. Surullisinta tilanteessa on se, että nämä miehet ovat mukavia ja ihan kivannäköisiäkin - kaiken kaikkiaan mahtavia isäkandidaatteja - silti sopivaa kumppania ei vain ole löytynyt.

On myös hyvä muistaa, että on myös miehiä, jotka elävät sellaisilla parisuhteissa, jossa nainen (tai puoliso) onkin se osapuoli, joka ei halua lapsia. HS:n jutussa todetaan, että nainen on usein parisuhteessakin portinvartija siinä, ryhdytäänkö yrittämään perheenlisäystä. Väestöliiton kyselytutkimuksessa selvisi, että jos nainen toivoo lasta ja mies ei, lapsi syntyy todennäköisemmin kuin silloin, jos mies toivoo lasta ja nainen ei. Väestöliiton Heli Vaarasta lainatakseni: "Nainen, älä myöskään sinä varasta kahdeksaa vuotta miehen elämästä". Toki fakta on, että miehellä on lisääntymisaikaa yleensä ainakin kolme – neljäkymmentä vuotta (ja tuleepa joku isäksi vielä yli kuusikymppisenäkin). Naisen hedelmällisyys on otollisimmillaan alle kolmenkymmenen ikävuoden. Tämä pitkä lisääntymisaika ei kuitenkaan juurikaan lohduta sellaista miestä, joka kärsii tahattomasta lapsettomuudesta vuodesta toiseen. On myös hyvä muistaa, että hyvin harva mies hankkii lapsia 45 vuotta täytettyään.

Moni mies myös kokee, etteivät he pääse keskustelemaan lapsenkaipuustaan. Parisuhteesta voidaan kysyä, mutta harvemmin halusta perustaa perhe. Aiheesta harvemmin keskustellaan miesten kesken. Lasta kaipaavaa miestä pidetään jopa outona. Toisaalta miesten voi ajatella myös naisia useammin säästyvän kipeiltä kyselyiltä lastenhankintasuunnitelmista ja syyllistämiseltä siitä, ettei ole lapsia. Harvaa lapsetonta miestä syyllistetään itsekkääksi tai työkeskeiseksi, siinä missä tämän syytöksen eteen joutuu todennäköisesti jokainen lapseton nainen. Myöskään läheiset eivät välttämättä odota miehiltä yhtä kiihkeästi lapsia kuin naisilta. Suo siellä, vetelä täällä. Joka tapauksessa on tärkeää, että lapsettomuudesta keskustellaan myös miesten näkökulmasta. Tätä kautta voimme pyrkiä muuttamaan asenteita ja yhteiskunnallisia sekä kulttuurisia olosuhteita. Tahaton lapsettomuus koskettaa myös miehiä siinä missä naisiakin. Miehiä ei ole syytä jättää keskustelussa varjoon.

Lue myös Toiveena vauva -blogista kirjoitus "Lapsettomuus miehen silmin".

Pohdintoja vanhemmuudesta vol. 2

Totesin aiemmin, että äitiys on välistä hengästyttävän raskasta. Vauvan hoito on jatkuvaa liukuhihnatyötä. Sama oravanpyörä pyörii vuorokauden ympäri ja päivästä toiseen, oli sitten arki tai viikonloppu. Priorisointi on jatkuvaa ja aikataulut menevät kerta toisensa jälkeen uusiksi. Tehokkuus on aivan omalla levelillään, äitiys on opettanut todelliseksi multitaskaajaksi. Tästä huolimatta villakoirakeot jatkavat kasvamistaan nurkissa ja lattiat pysyvät yhä edelleen imuroimatta. Vanhemmuus on jatkuvaa priorisointia - siinä samalla, kun yrittää arjen pyörityksessä pitää kaikki langat käsissään, niin imurointi ja puutarhatyöt jäävät useimmiten kaukaisiksi haaveiksi. Riittämättömyyden tunne on jatkuvaa, sillä niin sanottu perusarki vie kaiken ajan. Suunnitellut tehtävälistat voi unohtaa - tai ainakin varautua siihen, että ne menevät sata kertaa uusiksi.

Jos tämä edellä kuvailtu vanhemmuuden intensiivisyys tuli minulle yllätyksenä, niin yllätys oli myös se valtava päälle vyörynyt vastuu pienestä ihmisestä. Koko lapsen hyvinvointi on yksinomaan vanhempien vastuulla ja isän käydessä töissä useimmiten pääasiassa äidin vastuulla. Pieni vauva ei kauaa hengissä selviäisi ilman vanhempiaan. On melkoinen vastuu olla jatkuvassa vastuussa toisen elämästä. Ihmislapsi on todella pitkään täysin riippuvainen vanhemmistaan. Vanhempana sitä yrittää tehdä parhaansa ja toivoo, että se riittää. Sitä huomaa pohtivansa jatkuvasti, että toiminko jossakin tilanteessa oikein. Minkälaisen lapsen kasvatan tästä? Vahingoitanko lapsen kehitystä toimimalla jossakin tilanteessa väärin? On haastavaa luottaa itseensä vanhempana.

Ehkä merkittävin havainto vanhempana on, että lapsi oppii matkimalla. Näin ollen omalla käytöksellään pystyy vaikuttamaan melkoisesti siihen minkälainen lapsesta tulee. Kasvatus on vuorovaikutusta. Lapsen tarpeet tulee kuitenkin pystyä tunnistamaan, ja tämä taas on melkoista salapoliisityötä sellaisen lapsen kanssa, joka ei vielä kommunikoi puhumalla. Kasvatuksen päälinjana meillä on lienee tämä perinteinen "rajoja ja rakkautta". Väsymys on kuitenkin verottanut voimia tämän ensimmäisen vuoden aikana siinä määrin, että omat ajatukset eivät ole aina muuttuneet toiminnaksi. Väsyneenä ei myöskään jaksa aina olla kauhean johdonmukainen. Myös tunnesäätely kärsii väsymyksen keskellä.

Yhtenä esimerkkinä tästä on tissille nukuttaminen. Tiedän, että se on ongelmallista, mutta minulla ei ole ollut voimia muuttaa tapaa. Lopenuupuneena sitä valitsee "helpoimman" tien, sillä ei ole voimia valita pidempää ja työläämpää tietä - vaikka se sitten olisikin pitkässä juoksussa kaikille parempi vaihtoehto. Toisena esimerkkinä voisi olla se, että lapsi satuttaa itsensä. Väsyneenä sitä panikoituu itsekin sen sijaan, että rauhoittaisi omalla käytöksellään lasta. Vanhempana tiedostan, että minun tulisi ymmärtää ja sanoittaa lapsen tunne, mutta ensimmäinen reaktio on sen sijaan valitettavan usein oma hätäännys. Väsymyksen keskellä taistelupariksi muuttuneet vanhemmat eivät myöskään varmasti edistä lapsen kehitystä. Näitä esimerkkejä olisi jaettavaksi loputtomasti.

Nykypäivänä tukena kasvatuksessa ei ole enää isoa sukua, kuten ennen. Meidän tapauksessamme äitejäkään ei ole enää neuvomassa. Välistä tuntuukin, että olemme saaneet kasvaa vanhempina ja kasvattajina jokseenkin yksin. Neuvolan lisäksi olemme saaneet tukea sairaalan kuntoutusohjaajalta ja lastenpsykiatriselta puolelta. Neuvot ovat olleet tilanteessamme korvaamattomia, sillä uusina vanhempina olemme olleet melko hukassa. Syksyllä pääsemme keskustelemaan vauvaperhetyötä pitkään tehneen ja varhaislapsuuden vuorovaikutukseen erikoistuneen psykoterapeutin kanssa. Odotamme tältä jaksolta neuvoja vuorovaikutuksen vahvistamiseen sekä vinkkejä toimintatavoista vauva-ajan arjen helpottamiseksi.

Pohdintoja vanhemmuudesta

Ajattelin, että tässä vaiheessa voisin hiukan summata pohdintojani vanhemmuudesta. Nämä kymmenen ensimmäistä kuukautta vanhempana ovat yllättäneet minut monellakin tavalla. Ehkäpä suurin yllätys uudelle vanhemmalle oli vanhemmuuden intensiivisyys. Pieni lapsi on täysin kiinni vanhemmissaan. Lapsen hoito vie kaiken ajan.

Taisin kertoa, että ensimmäisinä kuukausina mm. tappelimme mieheni kanssa suihkuvuoroista, kädet eivät riittäneet ruuan laittoon ja öitä ei erottanut päivistä. Hoitosyklin tahti oli tasaisen tappava: vaipan vaihtoa, imetystä, nukutusta, heijailua - you name it... Kädet olivat jatkuvasti täynnä - vuorokauden ympäri. Tätä se on monilta osin edelleen: äitinä olen oppinut, että edes suihkussa tai wc:ssä ei voi käydä yksin. Vanhemmuus on siis jotakin aivan muuta kuin leikkimatolla vauvan kanssa kujertelua tai rauhallisia vaunulenkkejä lattemuki toisessa kädessä.

Vanhemmuuden intensiivisyys yhdistettynä kuoleman väsymykseen on jotakin sellaista, mitä en usko unohtavani ikinä.  Uskon olleeni tämän ensimmäisen vuoden aikana useasti aivan äärirajoilla jaksamiseni kanssa - ja välillä myös ylittäneeni tämän rajan. Keskustelin taannoin erään äidin kanssa, jonka ensimmäinen lapsi oli tällainen huono nukkuja kuin tämä meidänkin vilivilpertti on. Tämä äiti kertoi joutuneensa käymään terapiassa tullessaan yllättäen uudelleen ehkäisystä huolimatta raskaaksi. Valvominen ensimmäisen lapsen kanssa oli ollut hänelle niin raskas kokemus, että hänen oli vaikeaa muodostaa suhdetta uuteen vauvaan raskausaikana ja sen jälkeen. Ymmärsin tätä äitiä. Kuluneen vuoden aikana olen myös ymmärtänyt sen mielentilan, joissa perhesurmia on tehty. Tekoja en ymmärrä tai hyväksy, mutta tuon mielentilan ymmärrän. Vuosi sitten en olisi ymmärtänyt kumpaakaan tilannetta. Lapsettomuusvuodet ja raskaat kokemukset eivät ole tehneet tätä ensimmäistä vauvavuotta mitenkään helpommaksi. Uskoisin, että jopa päinvastoin. Vauvan syntymää edeltäneet raskaat vuodet ja hermoja raastava raskausaika olivat imeneet minusta viimeisetkin mehut. Äidiksi tullessani olin henkisesti ja fyysisesti lopussa - tämä ei ollut kauhean hyvä lähtökohta.

Minusta myös lapsettomuudesta kärsineen tulee voida puhua vanhemmuuden raskaudesta. Ei tämä ole meille yhtään sen helpompaa kuin muillekaan. Uskoakseni osaamme arvostaa saamaamme lasta aivan eri tavalla, mutta väsymystä tämä loputon kiitollisuuskaan ei poista. Minusta vanhemmuuden aiheuttamasta uupumuksesta tulisi puhua avoimemmin. Vanhemmuus on ajoittain hengästyttävän raskasta.

Tuntuu, että perheet puhuvat aina vain vanhemmuuden hyvistä puolista. Omien kokemukseni perusteella sanoisin, että vanhemmuus ei ole kaikkia varten. Mikäli esimerkiksi koet, että oma aika  ja täydet yöunet ovat sinulle välttämättömiä, kehottaisin vakavasti harkitsemaan, onko vanhemmuus sittenkään sinua varten. Kaikkia varten se ei ole, ja on enemmän vahvuutta kuin heikkoutta myöntää tämä.

Oikein hyvää ja rauhallista juhannusta!

Meillä on nyt edessä ensimmäinen juhannus lapsiperheenä. Kieltämättä hiukan erilaista, mutta ei lainkaan huonolla tavalla. Sään salliessa suuntaamme paikalliseen juhannusjuhlaan katsomaan lasten kokkoa ja nauttimaan tunnelmasta.

Oikein hyvää ja rauhallista juhannusta!

Äidiksi yli viisikymppisenä?

Anna-lehti uutisoi viime viikolla SDP:n kansanedustaja Antti Lindtmanin, 34, ja hänen vaimonsa Kaija Stormbomin, 54, odottavan lasta. Raskaus on edennyt viidennelle kuukaudelle ja pitkään kaivatun perheenlisäyksen odotetaan syntyvän syyskuussa.

Suhtauduin tähän uutiseen aika ristiriitaisin fiiliksin. Iloitsen siitä, että tämän pariskunnan pitkä lapsettomuusmatka näyttäisi vihdoin tulevan päätökseen. Siitä en kuitenkaan iloitse, että tämä uutisointi jälleen kerran lisää ihmisten uskoa siihen, että vielä viisikymppisenäkin voi halutessaan perustaa perheen. Naisen omilla sukusoluilla tämä ei kuitenkaan todellisuudessa enää onnistu ja lisäksi raskauteen liittyy huomattavia riskejä. Yli 60 prosentilla 40-vuotiaista toiveet omasta, biologisesta lapsesta tulevat kaatumaan, hedelmöityshoidoista huolimatta.

Ientulehdusta aiheuttava bakteeri voi vaikeuttaa raskaaksi tulemista

Helsingin Sanomat uutisoi 14.6.2017 suomalaistutkimuksesta, jonka mukaan jo pieni määrä ientulehdusta aiheuttavaa bakteeria syljessä voi lisätä riskiä lapsettomuuteen.

Tutkimukseen osallistui 256 tervettä hedelmällisessä iässä olevaa eteläsuomalaista naista. Naisten keski-ikä oli 29,2 vuotta ja ikäjakauma 19–42 vuotta. He olivat kaikki jättäneet ehkäisyn pois tarkoituksena tulla raskaaksi. Tutkimuksen alussa heille tehtiin suun tutkimus ja heiltä otettiin sylki- ja verinäytteet suun bakteerien ja niiden vasta-aineiden analysoimista varten. Sen jälkeen heitä seurattiin 12 kuukauden ajan.

Tutkimuksen mukaan Porphyromonas gingivalis -bakteerin löytyminen syljestä ja korkeat syljen tai seerumin vasta-aineet tälle bakteerille lisäsivät hedelmöittymättä jäämisen suhteellista riskiä lähes kolminkertaisesti. Vaarasuhde nousi jopa nelinkertaiseksi, mikäli useampi näistä tekijöistä täyttyi ja jos naisella oli sen lisäksi hampaiden kiinnityskudostuhoa.

Tässä tutkimuksessa tutkittiin kahta ientulehduksia aiheuttavaa bakteeria, joista toinen vaikutti lapsettomuuteen. Siitä voi päätellä, että kyseisessä bakteerissa on ominaisuus, joka vaikuttaa jotenkin hedelmällisyyteen. Kyse ei siis ole vain tulehduksen vaikutuksesta.

Tutkimus viittaa siihen, että iensairauksien bakteerit vaikuttavat koko kehoon hyvinkin pieninä määrinä, jo ennen kuin ikeniin on ehtinyt kehittyä selkeää näkyvää tulehdusta. Jatkotutkimuksia tarvitaan tämän yhteyden mekanismien selvittämiseksi.

Helsingin yliopiston tutkimus tehtiin yhteistyössä Helsingin yliopistollisen keskussairaalan Naistenklinikan kanssa, ja se on julkaistu Journal of Oral Microbiology -tiedelehdessä.

Maksutonta ehkäisyä alle 25-vuotiaille

Viime aikoina on käyty vilkasta keskustelua, voisivatko kunnat tarjota nuorille maksutonta ehkäisyä. Helsingin Sanomat teetti aiheesta jopa kyselyn. Sivusin tätä aihetta itsekin aiemmassa raskauden keskeytyksiä käsittelevässä kirjoituksessani.

Raskaudenkeskeytyksiä tehdään eniten 20-24 -vuotiaille, joten ilmainen ehkäisy alle 25-vuotiaille olisi todennäköisesti tehokas tapa saada nuorten raskaudenkeskeytysten määrä laskuun. Ilmaista ehkäisyä on kokeiltu joissakin kunnissa ja tulokset ovat olleet hyviä. Minusta ilmainen ehkäisy nuorille on erittäin kannatettava ajatus. Tämän päiväisen Helsingin Sanomien mielipidepalstalla asiaa puolsivat myös dosentti Mervi Halttunen-Nieminen sekä professorit Oskari Heikinheimo ja Seija Grenman.

"Se suuri kysymys, jota pitää juhlissa pelätä"

Meri Liukkosen kolumni Helsingin Sanomissa 6.6.2017 nosti esiin tahattomasti lapsettomien kohtaamat törpöt kysymykset ja kommentit. Voi kuinka usein olen itsekin joutunut näiden törppöjen ihmisten uteluiden kohteeksi, ja kuinka usein olenkaan joutunut kuuntelemaan kommentteja siitä, että elämäni on NIIIIN paljon helpompaa, kun minulla ei ole lapsia.

Voi sitä ahdistuksen määrää aina ennen juhlia. Ja miksei hautajaisiakin. Anoppini hautajaisissa törpöistä törpöin miehen serkku jaksoi jankata, että miksi meillä ei ole vieläkään lapsia. Olihan häistä tuolloin jo pitkälti toista vuotta. Sitä pakokauhun tunnetta näissä tilanteissa ei voi sanoin kuvailla. Vieläkin kurkkua kuristaa.

Mitä kulloinenkin tahditon törppö oikein kuvitteli tietävänsä minun elämäni "helppoudesta"? Mitä hänelle kuului se, että meillä ei VIELÄKÄÄN ollut lapsia? Nämä tilanteet olivat aina niin tolkuttoman hämmentäviä ja kiusallisia, että menin järjestäen sanattomaksi.

Lääkäri käytti hedelmöityshoidoissa omaa spermaansa?

Tällä viikolla otsikoihin on taas noussut tämä nyt jo edesmennyt hollantilaislääkäri Jan Karbaat, jonka epäillään käyttäneen hedelmöityshoidoissa omaa spermaansa. Hänen uskotaan saaneen jopa 60 biologista lasta. Melkoinen velikulta.

Tämä herätti taas pohtimaan luovutettujen sukusolujen merkitystä. Tätäkin asiaa tuli lapsettomuushoitojen aikana pohdiskeltua enemmänkin. Monille lahjasukusolut (munasolut tai siittiöt, joskus molemmat eli lahja-alkio) ovat ainut tie saada toivottu lapsi. Osalle asia selviää jo hyvin varhaisessa vaiheessa lapsettomuustutkimuksia, osa päätyy lahjasukusoluhoitoihin vasta lukuisten tuloksettomien lapsettomuushoitojen jälkeen.

Nykyinen hedelmöityshoitolaki takaa lahjasukusoluhoidon kautta syntyneelle lapselle oikeuden saada täysi-ikäisenä tietoonsa sukusolun lahjoittaja. Tiedon saannin edellytyksenä on, että vanhemmat kertovat lapselle, miten hän on saanut alkunsa. Vanhempia ei kuitenkaan ole tähän lailla velvoitettu. Nyky-yhteiskunnassa asiaa on lähes mahdoton pitää salassa, vaikka moni vanhempi sitä ehkä toivoisikin.

Henkilökohtaisesti koen, että vanhemmuus ei edellytä biologista sidettä. Vanhemmuus on jotakin aivan muuta kuin yhteiset geenit. Itse en siis näe vanhemmuuden kannalta merkitystä sillä, onko lapsi saanut alkunsa luovutetuilla sukusoluilla tai onko hänet esimerkiksi adoptoitu. Ymmärrän kuitenkin täysin sen surun, jonka lahjasukusoluhoitoihin tai adoptioon päätyvä joutuu asian tiimoilta käymään läpi päässään. Ovi yhteiseltä biologiselta lapselta sulkeutuu ja siihen liittyy melkoisesti tunteita. Alkuperäiselle unelmalle on jätettävä hyvästit. Osalla on aikaa sopeutua ajatukseen vuosia, toisille asia saattaa tulla eteen hyvinkin nopeasti.

Minua on hämmentänyt se, että luovutetuista sukusoluista alkunsa saaneet ja adoptoidut lapset kokevat usein suurta tuskaa biologisista juuristaan. En täysin pysty ymmärtämään, miksi lapset kokevat nämä biologiset sukujuuret niin merkityksellisenä. Jotenkin kummalla tavalla loukkaannun näiden kaikkien lahjasukusoluvanhempien ja adoptiovanhempien puolesta. Eivätkö nämä lapset anna arvoa vanhemmuudelle? Onko vanhemmuus heistä vain biologiaa?

Tutkimukset ovat kuitenkin vahvistaneet, että tieto biologisesta alkuperästä on lapsen identiteetin kehittymisen kannalta tärkeää. Tässäkin asiassa pätee vanha totuus siitä, että tämänkin pystyy luultavasti ymmärtämään vain ollessaan itse tässä asemassa.

Yle.fi: Heidi Kaprion kokemus lapsettomuudesta

Yle julkaisi verkkosivuillaan 21.5.2017 Heidi Kaprion tarinan lapsettomuudesta.

"Ketsuppipullot lentelivät seinään, kun lähipiiristä kantautui vauvauutisia – lapsettomuushoidot olivat Heidi Kapriolle rankka kokemus. 

Kun lasta ei toiveista huolimatta kuulunut, Heidi Kapriosta tuntui, että kaikkialla näkyi lastenvaunuja. Vielä pahemmalta tuntui, kun vuosien yrittämisenkään jälkeen lääkärit eivät ottaneet häntä todesta."

Nämä tunteet ovat varmasti useimmille lapsettomille tuttuja.

Tutkimus: Odottavan ja imettävän äidin kalansyönti

Helsingin Sanomat uutisoi 5.5.2017 suomalaistutkimuksesta, jonka mukaan odottavan ja imettävän äidin kalansyönti voi vähentää perinnölliseen riskiryhmään kuuluvien lasten vaaraa sairastua tyypin I diabetekseen isompina lapsina tai nuorina. Myös rintamaidon muut hyvät rasvat näyttäisivät suojaavan lasta.

Ruokavaliollaan äiti vaikuttaa rintamaitonsa rasvojen laatuun. Kalan rasvahapot kertyvät lapsen elimistöön jo myös raskausaikana. Tutkimus osoittaa, että tyypin 1 diabeteksen ehkäisyssä lapsen ensimmäinen vuosi on tärkeä. Tutkimustulokset julkaistiin Diabetologia-lehdessä

Suomalaislapsista 15 prosentilla on perinnöllinen riski sairastua tyypin 1 diabetekseen. Heistä vain pieni osa sairastuu.

Jäin pohtimaan, että mahtaako kalaöljy ravintolisänä vaikuttaa yhtä suotuisasti?

"Olemme aina ajatelleet, että meillä on monta lasta"

Ensimmäinen äitienpäivä. Sydämen valtaa kiitollisuus. Kiitollisuus siitä, että saan olla äiti elävälle lapselle. Huomaan, että tähän päivään liittyy edelleen jonkin verran myös ahdistusta - näin tulee olemaan varmasti aina. Katkeransuloinen päivä. Ajatukset ovat niiden luona, jotka edelleen odottavat. Äitienpäivä on raskasta aikaa myös lapsensa menettäneille, äidittömille ja niille, jotka eivät syystä tai toisesta voi tavata lapsiaan.

Lehdet pullistelevat aina äitienpäivän alla näitä ihania äitienpäivähaastatteluja, joissa haastatellaan jostakin syystä aina suurperheen äitejä. Kai se lapsien lukumäärä on yhteiskunnassamme jonkinlainen hyvän äitiyden ja vanhemmuuden mittari. Tuntuu, että äitienpäivän ansiomitalitkin jaetaan aina näille suurperheen äideille. Paikallislehdessä oli äitienpäiväjuttu peräti kahdesta viiden lapsen äidistä. Toiselle on myönnetty ansioituneille äideille myönnettävä Valkoisen Ruusun Ritarikunnan I luokan ansiomitali. Tämä mitalin sanut äiti totesi jutussa itse, että ei hän mielestään mikään erityisen hyvä kasvattaja ole. Lapsetkin ovat hänen mukaansa itse kasvaneet.

Toinen lehdessä esiintynyt (raskaana oleva) vielä neljän lapsen äiti taas julisti, että on aina miehensä kanssa ajatellut, että heillä on monta lasta. Ainahan sitä voi ajatella. Elämä ei kuitenkaan kaikilla mene niinkuin sen on suunnitellut. Monilla tuntuu kuitenkin menevän. Ja kyllä se kieltämättä ärsyttää. Mitä tuokin "elämäntapaintiaaniksi" itseään kutsuva urvelo tietää elämästä. Joskus sitä toivoo, että voisi se elämä näitä sileän tien kulkijoitakin hiukan kouluttaa... Ei tälle ajatukselle voi mitään.


IS: Hyvää äitienpäivää myös Sinulle, joka et ole äiti

Lapsettomien lauantai 13.5.2017

Huomenna vietetään lapsettomien lauantaita, joka muistuttaa, että äitiys tai isyys ei ole itsestäänselvyys. Lapsettomien lauantaita vietetään äitienpäiväviikonloppuna, joka on monille tahattomasti lapsettomille yksi vuoden vaikeimmista viikonlopuista.

Lapsia ei vain ”tehdä”. Niistä haaveillaan ja niitä toivotaan - moni pari vuosien ja vuosien ajan. Joka viides suomalaispari kokee lapsettomuuden jossain vaiheessa, joten tahaton lapsettomuus koskettaa hyvin monia. Lapsettomuuteen liittyy monia erilaisia kipeitä, koskettavia, ahdistavia, iloisia, toiveikkaita, onnellisia ja murskaavia tunteita, joita voi olla vaikea sivustaseuraajan ymmärtää.

Lapsettomien lauantain tapahtumia löydät Simpukan sivuilta täältä.

Simpukka ry:n blogi: Tahattomasti lapsettoman kohtaaminen: myötäelä ja kuuntele!

Yli pyykkivuorten -blogi: "Älä anna lapsettomalle vinkkejä lapsen saamiseen"



Lähde: Simpukka ry

Jutta Urpilainen: "Sen jälkeen mikään ei ollut entisensä"

"Vuosi sitten Jutta Urpilainen sai syliinsä pienen tumma­tukkaisen pojan, ja sen jälkeen mikään ei ollut enää entisensä."

Jutta Urpilainen adoptoi viime vuoden maaliskuussa miehensä kanssa Kolumbiasta noin vuoden ikäisen pojan. Helsingin Sanomien toukokuun Kuukausiliitteessä Urpilainen kertoo ensimmäisestä vuodestaan äitinä sekä vanhemmuuden ja vastuullisten tehtävien yhdistämisestä. Juttu on monissa kohdin liikuttava ja moniin Urpilaisen tunteisiin on helppo samaistua.

Jutusta käy ilmi, että Urpilainen joutui aiemmin kansanedustajana, puoluejohtajana tai valtiovarainministerinä antamissaan haastatteluissa vastaamaan toistuvasti kysymykseen siitä, onko lapsia toiveissa, suunnitteilla tai tulossa. Samaa harvemmin udeltiin miespuolisilta kollegoilta.

Urpilainen toteaa, että elämää oman lapsen kanssa ei voi ymmärtää ennen kuin sen itse kokee. Hän kertoo olevansa syvästi onnellinen ja kiitollinen, sekä kokevansa lasta kohtaan suunnatonta rakkautta. Onneen sekoittuu odottamattomasti jatkuva huoli lapsen hyvinvoinnista. Tämän tietyn kaksijakoisuuden Urpilainen uskoo olevan vanhemmuuden ydintä. Että on huolissaan mutta onnellinen. Näin mikäkin uskon.

Urpilainen on koulutukseltaan kasvatustieteiden maisteri. Mutta hän on huomannut, että on eri asia hallita kasvatus teoriassa kuin toteuttaa sitä käytännössä oman lapsen kanssa. Olen itsekin joutunut toteamaan, että ainut sääntö on, että sääntöjä ei ole. Eri jutut toimivat eri perheissä ja tilanteissa. Mitään yleispätevää totuutta ei ole olemassakaan.

Urpilainen toteaa, että siinä, että tulee vanhempana vanhemmaksi, on omat hyvät puolensa. Ei tule hätää, että menettäisi jotain, kun on kotona. Hänellä on ystäväpiirissä ihmisiä, jotka ovat tehneet valmistumisen jälkeen pätkätöitä, saaneet kaksi lasta peräkkäin, ja sen jälkeen he ovat hirveässä paineessa siitä, miten saada työkokemusta ja päästä työelämässä eteenpäin. Tämäkin on varmasti osittain totta. Olisin silti mieluummin tullut nuorempana vanhemmaksi. Aina sitä ei kuitenkaan voi valita. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Urpilainen pohtii jutussa myös vanhemmuuden ja kiireisen työelämän haasteita. Hän kokee, että äitiyden yhdistäminen ministeriyteen ja puolueen puheenjohtajuuteen ei olisi onnistunut, vaikka olisi ollut kuinka hyvä tukiverkosto. Kansainvälisen politiikan ja talouden ytimessä eivät ole lapsiperheiden huolet, sillä töitä siellä tekevät vain sellaiset ihmiset, jotka elävät työlleen. Läsnä oleva vanhemmuus olisi niissä tehtävissä mahdotonta. Urpilainen kuvaa valtiovarainministeriaikojaan seuraavalla tavalla: "Ei elämään mahtunut mitään muuta kuin se työ. Se oli niin hektistä ja hallitsevaa."

Toisaalta vanhemmuuden intensiivisyys on yllättänyt myös Urpilaisen. Mitä pienempi lapsi on, sitä enemmän hän on kiinni vanhemmissaan. Lapsen perustarpeet menevät ykköseksi. Ihminen, joka on ollut supertehokas ja pitänyt monia lankoja käsissään, miettii tuoreena vanhempana, että pystyykö yhden päivän aikana käymään lääkärissä ja virastossa. Ei välttämättä pysty, sillä pienen lapsen kanssa päivän tapahtumia ei pysty ennakoimaan tai suunnittelemaan. Viime hetkellä, juuri kun olet astumassa ulos ovesta, tuleekin kakka tai puklu. Kyllähän tämä asetelma kieltämättä aiempaan työelämään peilaten absurdilta tuntuu.

Samanlaisia pohdintoja sitä on tullut itsekin tehtyä. AAA:n syntymän jälkeen olemme olleet järjestäen myöhässä jokseenkin kaikista sovituista tapaamisista. Aamupäiviksi emme yleensä sovi mitään tapaamisia, sillä aamupäivät ovat aivan kaoottista hoitorumbaa. Kaksi menoa samalle päivälle olisi yleensä liikaa. Yleensä se yksikin meno sotkee pakan aika tehokkaasti.

Ensimmäisinä kuukausina ihmettelin, että miten vanhemmat ehtivät ylipäätään ulkoilla vauvojensa kanssa. Meidän päiväaikatauluumme ei tahtonut sitten millään mahtua kärrylenkki. Sittemmin tuon ulkoilunkin on saanut solahtamaan aikatauluun, koska on ollut pakko. Useimpina päivinä sitä huomaa illalla, että ei ole ehtinyt hetkeksikään istua alas. Yöunet ovat katkonaiset, lounaat jäähtyy ja vessassa tuskin ehtii käydä (ainakaan yksin 😀). Paidalla on kakkaa, pissaa ja puklua. Ulkoinen habitus on useimmiten muutoinkin melkoisen räjähtänyt. Siitä on kuitenkin tullut täysin toissijaista. Vanhemmuus on raskasta, mutta samalla antoisaa. Niin, ja sen jälkeen mikään ei ole enää entisensä.

Kotisynnytykset - itsekkyyttä äärimmillään!

Helsingin Sanomien Aamu-osiossa kirjoitettiin 2.5.2017 kotisynnytyksistä. Juttu sai minut huokaamaan syvään. Kotisynnyttäjät haikailevat synnytyksen luonnollisuutta ja kodinomaisuutta. Synnytyksestä toivotaan elämyksellistä, "voimaannuttavaa" kokemusta. Ei liene vaikea arvata, mitä ajattelen kaikesta tästä? Melkoisen itsekeskeistä toimintaa, ettenkö sanoisi.

Minulle on aivan sama, jos joku haluaa vaarantaa oman terveytensä. Sen sijaan pidän erittäin tuomittavana, että joku vaarantaa samalla myös syntymättömän lapsensa terveyden. En ikinä olisi valmis ottamaan sellaista riskiä, että synnyttäisin kotona. Toivoisin, että kaikilla syntymättömillä lapsilla olisi oikeus parhaaseen mahdolliseen hoitoon. Kun on joutunut kokemaan sen, että menettää syntymättömän lapsensa, niin onnistuneena synnytyksenä pitää sitä, että lapsi ja äiti selviävät siitä ilman suurempia vahinkoja.

Itsekin toivoin synnytykseltä luonnollisuutta ja jätin kipulääkkeet ottamatta. Syynä tähän valintaan ei ollut ensi sijassa oma hyvinvointini vaan lapsen. Myös sairaalassa on täysin mahdollista synnyttää ilman lääkkeetöntä kivunlievitystä. Synnytykselle voi esittää myös muita toiveita, joiden asettamisessa kuitenkin kannattaa pitää mielessä, että synnytyksessä harvoin mikään menee suunnitelmien mukaan. Turhan tarkat suunnitelmat ovat hukkaan heitettyä energiaa. Kodinomaisuudella ei ole minulle p*s*ankaan merkitystä. Synnytys on melkoisen lyhyt välivaihe - siinä ei ehdi kaivata mitään kotoa. Siinä keskittyy vain selviämään hengissä.

Minun hartain toiveeni oli, että saisin synnyttää Naistenklinikalla - tuo toive myös toteutui. Minulle oli tärkeintä, että mahdollisimman lähellä oli Suomen, ja ehkäpä koko maailman, parasta hoitoa vastasyntyneelle. Lopulta tuota korkeatasoista hoitoa vastasyntyneelle myös tarvittiin ja se on vain vahvistanut tälle asialle antamaani merkitystä. Olen äärettömän kiitollinen saamastamme hoidosta. Minusta on kuoriutunut melkoisen kiltti veronmaksaja.

Synnytys on täysin hallitsematon tilanne. Koskaan et voi tietää, mikä menee pieleen. Tällöin tärkeintä on, että lähellä on osaava hoitohenkilökunta ja tarvittava hoitovälineistö. Puoli tuntia on todella pitkä aika sairaalaan, mikäli lapsi kärsii happivajeesta, sydämenpysähdyksestä tai jos äidille tulee massiivinen verenvuoto. Jos lopputuloksena on menetetty (tai vammautunut) lapsi tai äiti, niin elämyksellisyydellä, luonnollisuudella tai kodinomaisuudella ei totisesti ole enää minkäänlaista merkitystä.

Parempaa vappua!

Vappu on taas näitä juhlapyhiä, jotka meillä vietetään melko ristiriitaisissa tunteissa. Kaksi vuotta sitten kotiuduimme vappuaattoiltapäivänä Kätilöopistolta. Olin kolme päivää aikaisemmin synnyttänyt kuolleet kaksoset. Emme olleet viikkoon käyneet kotona, joten ruokakauppaan oli pakko raahautua. Seisoimme ruokakaupan vappuhulinassa aivan eksyksissä. Elämämme oli pysähtynyt - muilla se mitä ilmeisimminkin jatkui. Kotimatkalla mietimme, että ajaisimmeko kotiin vai kallioleikkaukseen. Ajoimme kotiin.

Lähes 90 prosenttia yksivuotiaista heräilee öisin

Helsingin Sanomat uutisoi 25.4.2017 Itä-Suomen yliopiston, Kuopion yliopistollisen sairaalan ja Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen laajan KuBiCo-tutkimushankkeen ensimmäisistä tuloksista. Tutkimuksen mukaan lähes 90 prosenttia yksivuotiaista heräilee öisin. Yksivuotiaiden unta kartoittavat tutkimustulokset perustuvat toistaiseksi noin tuhannen äidin analysoituun vastaukseen.

Toistuvasti, vähintään kolmena yönä viikossa heräilee puolet lapsista. Toistuvista heräilijöistä valtaosa heräilee jopa kolme kertaa yössä. Suurin osa yksivuotiaista on öisiä heräilijöitä. Tässä iässä he myös vaativat aika usein vanhemman apua ja läsnäoloa nukahtamisessa. Pieni osa lapsista nukahtaa herättyään itsekseen. Yöllä maitoa saavat ovat tutkimuksen mukaan huomattavasti herkempiä heräilemään verrattuna lapsiin, joita rauhoitetaan esimerkiksi kosketuksella. Tämä viittaa siihen, että vanhempien kannattaisi yösyötön sijaan suosia neuvolassakin suositeltua tassuttelua eli käden laittamista lapsen päälle rauhoittumiseksi.

Yksivuotiaiden nukkumaanmeno- ja heräämisajat ovat tutkimuksen mukaan varsin säännöllisiä. Yli puolet yksivuotiaista nukkuu yli 10 tuntia yössä - vaihtelua esiintyy 5 ja 13 tunnin välillä. Lähestulkoon kaikki ottavat lisäksi päiväunet: puolet yhdet ja puolet kahdet. Päiväunien keskimääräinen kesto on yhteensä kaksi tuntia.

Syitä taaperoiden yöheräilyyn, tai siihen, miksi toiset lapset ovat hyviä ja toiset huonoja nukkujia, ei tiedetä tarkkaan. Uni liittyy aivojen kehittymiseen ja yksivuotiaana unirytmi on vielä muotoutumassa. Uneen voi vaikuttaa temperamentti ja se, millä tavalla lapset opetetaan reagoimaan heräämiseen. Jatkossa tarkoitus on selvittää lapsen heräilyn, temperamentin ja äidin kuormittuneisuuden välisiä yhteyksiä.

Tutkimuksessa useamman kuin kahden lapsen äidit kertoivat yksivuotiaidensa nukahtavan nopeammin ja rauhoittuvan helpommin kuin perheen ensimmäisenä tai toisena lapsena syntyneet. Tämä voi johtua vanhemman saamasta lapsenhoitokokemuksesta. Tai sitten asiaan voi vaikuttaa se, että ne, jotka kokevat pärjänneensä lasten kanssa, hankkivat lisää lapsia.

Tutkimuksessa selvitettiin myös raskauden ja synnytyksen vaikutuksia lapsen uneen. Ennenaikaisesti eli ennen raskausviikkoa 37 syntyneillä lapsilla oli vielä yksivuotiaana epäsäännöllisempi unirytmi ja suurempi päiväunitarve kuin täysiaikaisina syntyneillä lapsilla. Äidit myös kokivat heidän itkevän enemmän ja rauhoittuvan hankalammin. Eri tavalla stressiä tuottavilla synnytystavoilla ja synnytyksen kestolla ei sen sijaan ollut yhteyttä lasten unikäyttäytymiseen yhden vuoden iässä. Siihen eivät vaikuttaneet myöskään vastasyntyneen saamat Apgar-pisteet.

****************************************************************************

No, mitä ajatuksia edellä mainitut tutkimustulokset sitten herättivät tässä yöheräilyperheessä. Professori Kirsti Kumpulainen totesi, että vanhempien KANNATTAISI suosia tassuttelua yösyöttöjen sijasta lapsen rauhoittelussa. Mutta, entä jos tätä ei voi valita? Entä jos lapsi ei yksinkertaisesti rauhoitu tassutteluun? Me olemme yrittäneet rauhoittaa lasta tassuttelulla, mutta seurauksena on ollut pahimmillaan 2,5 tunnin yhtämittainen huuto sata kertaa toistettuine syliin-sänkyyn -veivauksineen. Lopenuupuneena tätä ei jaksa. Tässä tilassa sitä työntää aika hanakasti rinnan suuhun, koska se on nopein ja helpoin keino saada lapsi takaisin unten maille. Ja uniassosiaatio sen kun vahvenee...

Meillä yöunet kestävät tavallisesti klo 21:30-7:00. Tällä välillä yösyöttöjä on keskimäärin neljä: klo 00:30, klo 2:00, klo 4:00 ja klo 6:00. Päiväunia nukutaan kahdet tai kolmet. Ensimmäiset noin klo 10:30-11:30, toiset noin klo 15:00-16:00. Ensimmäisille päiväunille AAA nukahtaa usein rinnalle ja saan kannettua hänet sänkyyn. Välillä hän herää siirrettäessä, mikä tarkoittaa sitä että häntä täytyy lähteä nukuttamaan ulos rattaisiin eli tiedossa on pakkoliikuntaa uupuneelle äidille. Toiset päiväunet AAA nukkuu yleensä kävelyllä rattaissa. Rattaissa nukutaan ainoastaan, jos ne liikkuvat... Kolmannet päiväunet AAA ottaa välillä sylissä illalla noin klo 20:00:20:30, kun nukahtaa rinnalle.

Aiemmin AAA nukahti hienosti yksin omaan sänkyynsä yöunille iltapuuron ja imetyksen jälkeen. Viimeiset kaksi iltaa nukuttaminen on ollut yhtä raastavaa huutoa. AAA alkaa huutaa lohduttomasti sänkyyn laskettaessa ja rauhoittuu vain äidin syliin. Ja kun rauhoittumisen jälkeen yrität uudelleen laskea häntä sänkyyn, niin huuto alkaa taas. Ja tätä syliin-sänkyyn -veivausta tehdään sitten lukemattomia kertoja. Lopulta työnnän taas tissin suuhun ja AAA ehkä nukahtaa tai sitten taistelu jatkuu... Onkohan tämä nyt sitä eroahdistusta, kun pikkumiehellä tulee maanantaina 9 kuukautta mittariin? Huuto alkaa myös päivällä herkästi, jos poistun näköpiiristä - tätä on tosin ollut niin kauan kuin muistan.

Mielenkiintoista tutkimuksessa on tulos siitä, että mitä useampi lapsi niin jälkimmäiset nukkuvat yleensä paremmin kuin kaksi ensimmäistä. Tulos voi johtua lukuisista syistä, mutta itse pohdin aina, että aistiiko AAA oman stressini ja onko raskausajan melko äärimmäinen stressitila vaikuttanut haitallisesti lapseen. Äidin nukkuminen toisessa huoneessa ei ole poistanut heräilyä, eli tämä ei tue ajatusta siitä että minä herättäisin liikkeilläni, maidontuoksullani tms. lapsen. Mutta, kuka tietää...

Tietyllä tapaa syyllisyydestä vapauttavaa tuloksissa oli se, että ennenaikaisilla lapsilla on tutkimuksenkin mukaan enemmän uniongelmia ja ennenaikaiset ovat myös muutoin itkuisempia. Osittain tätä selittää varmasti kehittymättömämpi suolisto ja sitä myöten yleisemmät vatsavaivat. Vatsavoivoja meillä on riittänyt: vatsakipuja, hurjaa pulauttelua jne. Olen melko varma, että AAA:lla on refluksi, mikä tietysti selittäisi loputtomiin jatkuvia helvetillisiä öitäkin. Olen odottanut, että liikkeelle lähtö helpottaisi vaivaa, ja on se osin helpottanutkin. Pulauttelua ei ole enää niin paljon, mutta öitä se ei ole rauhoittanut yhtään. Toiveikkaana odotan, että vaiva poistuisi itsekseen, kun AAA oppii kävelemään.

Selväksi on tullut, että nämä nukkumisasiat herättävät vahvoja tunteita - monet näkevät tässäkin asiassa vain yhden totuuden. Meillä ollaan oltu asian suhteen jokseenkin avoimin mielin ja lähes kaikkea on kokeiltu. Osa on neuvonut kokeilemaan perhepetiä, mutta tähän emme aio lähteä, koska koemme, että siinä mentäisiin ojasta allikkoon. Osa nimittäin aloittaa unikoulun sillä, että lasta yritetään opettaa omaan sänkyynsä - tätä vaihetta meidän ei enää onneksi tarvitse tehdä. AAA saa jatkossakin nukkua äidin vieressä omassa pinnasängyssään.

Näiden lapsen nukkumisongelmien ja lapsettomuuden osalta on löytynyt mielenkiintoinen yhteys. Hyväntahtoisia neuvojia nimittäin riittää: "Oletteko yrittäneet [lisää kaikkien tuntema vippaskonsti]". Vielä kukaan ei ole onneksi todennut: "Kyllä se onnistuu, kun lakkaatte yrittämästä". No joo, huumori sikseen...

Vaikka nämä hyväntahtoiset neuvot ovat välillä ärsyttäneet, on niistä ollut jotain hyötyäkin. Meille vinkattiin Unihiekkaa etsimässä -kirjasta, joka on osoittautunut ensi silmäysten perusteella oikein hyvin kirjoitetuksi. Odotan hetkeä, jolloin saisin tilaisuuden syventyä siihen hiukan paremmin.

Toukokuussa meillä on edessä sairaalaunikoulu Tammisaaressa, mikäli sitä ennen ei muutosta parempaan suuntaan tapahdu. Sitä ennen täytyisi käydä vielä allergialääkärillä. Hiukan kyllä mietityttää tämä eroahdistus ja sairaalaunikoulu... Toivottavasti eroahdistus hiukan helpottaisi seuraavan parin viikon kuluessa.