"Oletko sä jouluihminen?"

Yksi puolituttu kysäisi minulta taannoin, olenko jouluihminen. Pysähdyin hetkeksi ja mietin, miksi joulu on minulle aika yhdentekevä juhla ja nostattaa pintaan myös ahdistusta. Kerroin kysyjälle, että en kaiketi ole jouluihminen. En ainakaan jouluhörhö. Olemme viettäneet aikuisten jouluja niin pitkään, että joulu on merkinnyt minulle lähinnä kaivattua lomaa ja herkuttelua. Vielä äitiemme eläessä vietimme jouluja vuorotellen molempien vanhemmilla. Ja näihin jouluihin ei kummoisia perinteitä liittynyt. Äitien kuoltua kuolivat kuitenkin myös nämä joulut.

Viime vuosien jouluja on leimannut lapsettomuusahdistus. Jouluna lapsettomuus jotenkin korostuu, sillä monet pitävät joulua yksinomaan lasten juhlana, tai ainakin perhejuhlana. On joulunavauksia poniajeluineen ja joulupukkeineen, postilaatikkoon kolisee jouluisia kuvia lapsista ja puhelin piippailee kummilasten lahjatoiveita. Äidit ja anopit rakentavat niska limassa joulua lapsilleen ja lapsenlapsilleen - siis näin niillä onnekkailla, joilla äiti tai anoppi vielä on. Onko siis yllätys, että lapsettomana ja äidittömänä sekä anopittomana olisinkin viime vuosina halunnut skipata koko joulun. Myös tämän kerroin tälle puolitutulle ja hän sanoi ymmärtävänsä myös nämä fiilikset.

Tämä puolituttu totesi, että nyt olisi aika alkaa rakentaa omia jouluperinteitä. Ja taas ahdisti. Siis millä energialla tässä nyt pitäisi alkaa jouluakin vielä höösätä? Minkälaisia jouluperinteitä lapset ylipäätään arvostavat? Joulukuusi on pienessä asunnossa kaikkeen tarttuvan taaperon kanssa mahdoton ajatus ja mitään laatikkoja en todellakaan ala itse imellyttämään. Alkuahdistuksen jälkeen koin jonkinlaisen valaistumisen. Ehkä näiden perinteiden ei tarvitsisi olla niin kummallisia: vierailu haudoilla, riisipuuro lounaaksi, jouluateria siskon perheen kanssa ja joulupukki muutaman kivan paketin kera. Jouluvalot virittelin jo viime viikolla ja adventtikalenterikin löytyy. Ei kai siihen sen kummempia tarvita? Ja näistäkin voi tuon joulupuuron skipata, jos ei jaksa (tai kun ei ehdi...) tuntia seistä kattilan vierellä.

Joulu sujuu varmasti aivan mukavasti ilman tärkättyjä lautasliinojakin. Mitäpä jos meidän jouluperinteisiin kuuluisi stressitöntä rauhoittumista ja sitä kovasti mainostamaani läsnäoloa. Mitään ei olisi pakko tehdä vaan kaikki perustuisi vapaaehtoisuuteen. Sitä en ainakaan toivo, että hampaita kiristellen kaahataan hautausmaalle auton torvea soittaen. Joulumielestä ei tietoakaan. Tällaistakin on nimittäin todistettu. Juolukiirettä karsastankin kaikkein eniten - sitä, että minuuttiaikataululla suoritetaan näitä jouluperinteitä. Ja sitten toivutaan pari päivää aaton jälkeen kaikesta tästä kiireestä ja stressistä. Ei oo mun juttu.

Univaje ei ole aina itsestä kiinni

Viime aikoina mediassa on puhuttu paljon väsymyksen ja univajeen aiheuttamista terveyshaitoista. Nämä jutut ovat ärsyttäneet, sillä jutuissa on harvoin huomioitu sitä, että univaje ei aina johdu itsestä. Mielelläni minäkin nukkuisin, mutta perheen pikkumies on edelleen sitä mieltä, että äiti pitää saada hereille ainakin kaksi kertaa yössä. Aion kyllä pistää tiputanssiksi siinä vaiheessa, kun meillä nukutaan se ensimmäinen täysi yö. Edelleen jaksan uskoa, että sekin päivä vielä eteen tulee.

Helsingin Sanomien kolumnissa 16.10. oli pureuduttu tähän samaan dilemmaan - entä jos ei voi nukkua? Kaikille valvominen ja huonot unet eivät ole oma valinta. Unettomuuden murehtiminen ei ainakaan edesauta tilannetta yhtään. Suosittelen lukemaan jutun - omaan tilanteeseeni se kolahti. Kierolla tavalla lohtua tosiaan tuo, että tiedän että muuallakin valvotaan. Jos muutkin ovat tästä hengissä selvinneet, niin ehkäpä mekin.

Pohdintoja vanhemmuudesta

Ajattelin, että tässä vaiheessa voisin hiukan summata pohdintojani vanhemmuudesta. Nämä kymmenen ensimmäistä kuukautta vanhempana ovat yllättäneet minut monellakin tavalla. Ehkäpä suurin yllätys uudelle vanhemmalle oli vanhemmuuden intensiivisyys. Pieni lapsi on täysin kiinni vanhemmissaan. Lapsen hoito vie kaiken ajan.

Taisin kertoa, että ensimmäisinä kuukausina mm. tappelimme mieheni kanssa suihkuvuoroista, kädet eivät riittäneet ruuan laittoon ja öitä ei erottanut päivistä. Hoitosyklin tahti oli tasaisen tappava: vaipan vaihtoa, imetystä, nukutusta, heijailua - you name it... Kädet olivat jatkuvasti täynnä - vuorokauden ympäri. Tätä se on monilta osin edelleen: äitinä olen oppinut, että edes suihkussa tai wc:ssä ei voi käydä yksin. Vanhemmuus on siis jotakin aivan muuta kuin leikkimatolla vauvan kanssa kujertelua tai rauhallisia vaunulenkkejä lattemuki toisessa kädessä.

Vanhemmuuden intensiivisyys yhdistettynä kuoleman väsymykseen on jotakin sellaista, mitä en usko unohtavani ikinä.  Uskon olleeni tämän ensimmäisen vuoden aikana useasti aivan äärirajoilla jaksamiseni kanssa - ja välillä myös ylittäneeni tämän rajan. Keskustelin taannoin erään äidin kanssa, jonka ensimmäinen lapsi oli tällainen huono nukkuja kuin tämä meidänkin vilivilpertti on. Tämä äiti kertoi joutuneensa käymään terapiassa tullessaan yllättäen uudelleen ehkäisystä huolimatta raskaaksi. Valvominen ensimmäisen lapsen kanssa oli ollut hänelle niin raskas kokemus, että hänen oli vaikeaa muodostaa suhdetta uuteen vauvaan raskausaikana ja sen jälkeen. Ymmärsin tätä äitiä. Kuluneen vuoden aikana olen myös ymmärtänyt sen mielentilan, joissa perhesurmia on tehty. Tekoja en ymmärrä tai hyväksy, mutta tuon mielentilan ymmärrän. Vuosi sitten en olisi ymmärtänyt kumpaakaan tilannetta. Lapsettomuusvuodet ja raskaat kokemukset eivät ole tehneet tätä ensimmäistä vauvavuotta mitenkään helpommaksi. Uskoisin, että jopa päinvastoin. Vauvan syntymää edeltäneet raskaat vuodet ja hermoja raastava raskausaika olivat imeneet minusta viimeisetkin mehut. Äidiksi tullessani olin henkisesti ja fyysisesti lopussa - tämä ei ollut kauhean hyvä lähtökohta.

Minusta myös lapsettomuudesta kärsineen tulee voida puhua vanhemmuuden raskaudesta. Ei tämä ole meille yhtään sen helpompaa kuin muillekaan. Uskoakseni osaamme arvostaa saamaamme lasta aivan eri tavalla, mutta väsymystä tämä loputon kiitollisuuskaan ei poista. Minusta vanhemmuuden aiheuttamasta uupumuksesta tulisi puhua avoimemmin. Vanhemmuus on ajoittain hengästyttävän raskasta.

Tuntuu, että perheet puhuvat aina vain vanhemmuuden hyvistä puolista. Omien kokemukseni perusteella sanoisin, että vanhemmuus ei ole kaikkia varten. Mikäli esimerkiksi koet, että oma aika  ja täydet yöunet ovat sinulle välttämättömiä, kehottaisin vakavasti harkitsemaan, onko vanhemmuus sittenkään sinua varten. Kaikkia varten se ei ole, ja on enemmän vahvuutta kuin heikkoutta myöntää tämä.

Hyvää pääsiäisen jatkoa!

Hyvää pääsiäisen jatkoa kaikille! En ole ehtinyt ja väsymykseltä myöskään jaksanut kirjoitella. Lukuisia meheviä aiheita olisi kuitenkin pöytälaatikossa. Toivottavasti tilanne mahdollistaisi näihin paneutumisen lähiaikoina.

Viime viikolla pikkumies sai kaksi uutta hammasta ja meno on ollut sitten sen mukaista. Äidille ei edelleenkään anneta armoa... Viime yön unikoulu oli helvetistä! Kaksi tuntia huutoa kurkku suorana. Homma vaati isältä ja äidiltä melkoista luonteenlujuutta. En ryhtyisi tähän, jos ei olisi aivan pakko. En vain enää kestä tätä valvomista - en fyysisesti enkä psyykkisesti.

Voiko tästä rääkistä syntyä mitään hyvää? Onko hyvä uni ylipäätään mahdollista imettävälle äidille? Tuntuu, että hyviä vaihtoehtoja ei ole. Olo on melkoisen epävarma ja nurkkaan ahdistettu.

Mitä meille kuuluu

Pikkuherra AAA valvottaa edelleen äitiä. Tissiä on saatava ainakin kolme kertaa yössä. Ensimmäiset kolme kuukautta torkuin aina yösyöttöjen välissä 45 minuuttia ja päivät menivät melkoisessa sumussa. Näin jälkeenpäin tuosta ajasta ei muista oikeastaan mitään - paitsi sen, että VÄSYTTI. Hampaitakin särki pelkästä väsymyksestä. Vauva-arki oli aluksi hyvinkin kaoottista, sillä pikkuherra kotiutui sairaalasta nenä-mahaletkun kanssa. Syötöt hoituivat siten, että aluksi tarjottiin tissiä, jonka jälkeen tuttipulloa ja tuttipulloon jäänyt maito valutettiin vielä lopuksi nenä-mahaletkuun. Koska pikkuherra ei jaksanut alkuun syödä riittävästi pelkästään rinnasta (ja tietysti myös sairaalajakson vuoksi), niin tarkoitti tämä, että minä pumppasin maitoa rintapumpulla 8-12 kertaa vuorokaudessa (myös öisin, niiden yösyöttöjen lisäksi). Koska vauvaa hoidettiin ja syötettiin vähintään kolmen tunnin välein, niin siitä voi sitten laskea että tuon pumppailu-, syöttö- ja hoitorumban lisäksi ei jäänyt aikaa oikeastaan millekään muulle.

Omat ruokailut hoituivat lennossa ja tappelimme A:n kanssa suihkuvuoroista. Tuntui, että emme pariin ensimmäiseen kuukauteen tahtoneet edes ehtiä ulkoilemaan - ihmettelin, miten muut vanhemmat siihen pystyivät. Nenä-mahaletkun poistamisen jälkeen pikkuherra on osoittautunut varsinaiseksi ahmatiksi ja meillä tosiaan näin seitsemän kuukauden kalenteri-iässäkin heräillään syömään ainakin kolme kertaa öisinkin. Pikkuherran syntymisen jälkeen en ole nukkunut kertaakaan yli neljää tuntia yhtämittaa. Pikkuherra nukkuu myös päiväunia huonosti. Välillä nukkuminen onnistui ainoastaan liikkuvissa vaunuissa, sittemmin toiset päiväunet on saatu useimmiten nukutettua sisälle. Päiväunet ovat myös lyhyitä - yleensä enintään tunnin verran (/sen aikaa kun vaunuja jaksaa ulkona työnnellä). Kotitöitä ei siis oikein missään välissä saa tehtyä. Joulukuussa pääsin kuitenkin eroon lopuistakin rintapumppailuista ja se on helpottanut päivärytmiä. Nykyisin ulkoilemmekin ainakin kerran päivässä. Väsymys ei enää ole niin totaalista kuin ensimmäisinä kuukausina.

Moni ajattelee, että nyt varmaankin kaikki on sitten vihdoin hyvin. Aiemmat traumat tuntuvat kuitenkin heijastuvan kaikille elämän osa-alueille. Menettämisen pelko on hurjaa, kokoajan pelkään pahinta. Tulevaisuuteen ei uskalla suhtautua luottavaisin mielin, koska matto on vedetty jalkojen alta niin useasti. Jos AAA olisikin kaikista peloistani huolimatta terve, niin entäpä, jos minä tai A sairastutaan vakavasti? Millainen koti ja ympäristö olisi AAA:lle mahdollisimman turvallinen? Ajatukset kiertävät tätä samaa kehää. En uskalla tehdä sitä tai tätä, jos... Luulisi, että kaikkien näiden kokemusten jälkeen eläisi hetkessä. Siinä mielessä ehkä elääkin, että huomista ei uskalla ajatella, koska ei tiedä tuleeko sitä. Heittäytyä ei kuitenkaan uskalla. Jo raskausaikaa varjostanut jatkuva pelko on jatkunut myös synnytyksen jälkeen, pelon kohteet vain vaihtuvat. Jotenkin nämä menneisyyden jättämät jäljet olisi vain hyväksyttävä. Kadehdin ihmisiä, jotka elävät ilman huolta huomisesta. Välillä tunnen olevani totaalisen yksin näiden pelkojeni kanssa.