"Olemme aina ajatelleet, että meillä on monta lasta"

Ensimmäinen äitienpäivä. Sydämen valtaa kiitollisuus. Kiitollisuus siitä, että saan olla äiti elävälle lapselle. Huomaan, että tähän päivään liittyy edelleen jonkin verran myös ahdistusta - näin tulee olemaan varmasti aina. Katkeransuloinen päivä. Ajatukset ovat niiden luona, jotka edelleen odottavat. Äitienpäivä on raskasta aikaa myös lapsensa menettäneille, äidittömille ja niille, jotka eivät syystä tai toisesta voi tavata lapsiaan.

Lehdet pullistelevat aina äitienpäivän alla näitä ihania äitienpäivähaastatteluja, joissa haastatellaan jostakin syystä aina suurperheen äitejä. Kai se lapsien lukumäärä on yhteiskunnassamme jonkinlainen hyvän äitiyden ja vanhemmuuden mittari. Tuntuu, että äitienpäivän ansiomitalitkin jaetaan aina näille suurperheen äideille. Paikallislehdessä oli äitienpäiväjuttu peräti kahdesta viiden lapsen äidistä. Toiselle on myönnetty ansioituneille äideille myönnettävä Valkoisen Ruusun Ritarikunnan I luokan ansiomitali. Tämä mitalin sanut äiti totesi jutussa itse, että ei hän mielestään mikään erityisen hyvä kasvattaja ole. Lapsetkin ovat hänen mukaansa itse kasvaneet.

Toinen lehdessä esiintynyt (raskaana oleva) vielä neljän lapsen äiti taas julisti, että on aina miehensä kanssa ajatellut, että heillä on monta lasta. Ainahan sitä voi ajatella. Elämä ei kuitenkaan kaikilla mene niinkuin sen on suunnitellut. Monilla tuntuu kuitenkin menevän. Ja kyllä se kieltämättä ärsyttää. Mitä tuokin "elämäntapaintiaaniksi" itseään kutsuva urvelo tietää elämästä. Joskus sitä toivoo, että voisi se elämä näitä sileän tien kulkijoitakin hiukan kouluttaa... Ei tälle ajatukselle voi mitään.


IS: Hyvää äitienpäivää myös Sinulle, joka et ole äiti

Parempaa vappua!

Vappu on taas näitä juhlapyhiä, jotka meillä vietetään melko ristiriitaisissa tunteissa. Kaksi vuotta sitten kotiuduimme vappuaattoiltapäivänä Kätilöopistolta. Olin kolme päivää aikaisemmin synnyttänyt kuolleet kaksoset. Emme olleet viikkoon käyneet kotona, joten ruokakauppaan oli pakko raahautua. Seisoimme ruokakaupan vappuhulinassa aivan eksyksissä. Elämämme oli pysähtynyt - muilla se mitä ilmeisimminkin jatkui. Kotimatkalla mietimme, että ajaisimmeko kotiin vai kallioleikkaukseen. Ajoimme kotiin.

Raisa Kyllikki Ranta: Odotus

"Odotus on valokuvateos viidestä naisesta ja heidän kohtaamastaan lapsettomuudesta. Valokuvaaja Raisa Kyllikki Ranta on palannut kuvattavineen näiden lapsettomuuden kannalta merkityksellisiin paikkoihin yhdeksän kuukauden välein viiden vuoden ajan. Tarinat on kirjoittanut toimittaja Anna Pihlajaniemi." (maahenki.fi)

Helsingin Sanomat kirjoitti Elämä-osiossaan 27.3.2017 valokuvaaja Raisa Kyllikki Rannan tuoreesta valokuvakirjasta Odotus. Jutun innoittamana hankin kirjan myös meidän kirjahyllyyn. Teos päätyi sinne Kaisu Joupin Tyhjä syli -kirjan viereen. Tyhjä syli -kirjassa oli kuvattu kohtukuoleman kokeneita naisia, Odotus-kirjassa lapsettomuuden.

Aiemmin minuun teki syvän vaikutuksen Elina Brotheruksen Carpe Fucking Diem -valokuvakirja.  Koin, että Brotheruksen valokuvista välittyi todella hyvin lapsettomuuteen liittyvät tunteet: toivo, pettymys ja viha. Tekstiä ei tarvittu. Tätä selittää varmasti paljolti se, että Brotheruksen valokuvakirja on henkilökohtainen - kirja kuvaa Brotheruksen omia kokemuksia lapsettomuudesta ja sen hoidosta.

On todella haastavaa kertoa kuvin tai sanoin, miltä lapsettomuus tai lapsettomuushoidot tuntuvat - varsinkaan, jos ei tiedä itse, miltä ne tuntuvat. Miten kuvata sitä pettymystä, surua, vihaa, epätoivoa, toivoa ja kaipuuta? Odotus-kirjan parasta antia ovat kuvattavien omat kuvat ja tekstit. Niistä välittyy parhaiten tunne. Oma poimintani Odotus-kirjasta olisi kuva, jossa nainen on leikannut kuvaan reiän vatsansa kohdalle.

Se, mitä näistä kirjoista ei yhdestäkään puutu, on rohkeus - ne ovat rohkeita ulostuloja kaikilta kuvattavilta. On rohkeaa antaa kasvonsa jollekin näin intiimille asialle. Minusta tuskin olisi siihen - harvasta on. Ne herättävät myös keskustelua lapsettomuudesta - sekä hyvässä että pahassa. Mutta herättävät kuitenkin. Se on aina hyvä asia.

Nämä valokuvateokset herättävät aina ajatusleikin, että minkälaisella kuvalla itse kuvaisin lapsettomuuden - ja miksei samalla kohtukuolemankin - minussa herättämiä tunteita. Yksi sellainen kuva voisi olla tummaan lampeen tai suohon uppoaminen. Pinnalla olisi enää ainoastaan toinen käsi. Joskus olen myös pohtinut, että miten voisi yhdellä kuvalla kuvata lapsettomuuden aiheuttamaa ulkopuolisuuden tunnetta - sosiaalista eristäytyneisyyttä. Monissa sarjakuvissa siinä on onnistuttu hyvin, mutta entä yhdellä kuvalla? Vaikeaa se olisi.

”Nyt täällä ei ole kaikki kunnossa”

”Nyt täällä ei ole kaikki kunnossa”, sanoi kätilö Minnalle, jonka raskaus oli puolivälissä, ja vauva potki jo – oli tehtävä vaikea päätös elämästä ja kuolemasta. 

Monet vaikeat sairaudet ja vammat voidaan havaita vasta 20. raskausviikon jälkeen. Sen jälkeen äideille jää muutama viikko aikaa päättää, keskeytetäänkö raskaus. Joskus vaikea ratkaisu pitää tehdä vaillinaisin tiedoin.

Helsingin Sanomat kirjoitti 15.4.2017 Sunnuntai-osiossaan raskaudenkeskeytyksestä sikiöpoikkeavuuden vuoksi. Kirjoitus oli laadittu raskaudenkeskeytyksen sikiöpoikkeavuuden vuoksi kokemaan joutuneen perheen näkökulmasta. Kirjoitus oli erinomainen. Se toi hyvin esille sikiöpoikkeavuuden vuoksi tehtävään raskaudenkeskeytykseen liittyvät tosiasiat. Kirjoituksen lukeminen riipaisi syvältä - pinnalle nousivat väistämättä omat kipeät muistot samaisesta järkyttävästä kokemuksesta. Omakohtaisen kokemuksen vuoksi voin todeta, että on äärimmäisen vaikeaa ja traumatisoivaa päättää toivottu raskaus. Nämä syntymättömät vauvat ovat odotettuja, toivottuja ja rakastettuja. Kyseessä on varmasti elämän vaikein päätös. Päätös, joka meidänkin oli pakko tehdä, koska toivoa ei annettu - elävää lasta emme olisi tuosta raskaudesta saaneet.

Olen sivunnut sikiöpoikkevuuden vuoksi tehtyjä raskaudenkeskeytyksiä joissakin aiemmissa kirjoituksissani, muun muassa ottaessani kantaa "Omantunnonvapaus"-sloganilla kampanjoituun lakialoitteeseen. Tuo lakialoite kaatui - onneksi.

Viime keväänä myös läheinen työkaverini joutui tämän elämän vaikeimman päätöksen eteen. Kirjoitin silloin lyhyesti tästä tapahtumasta ja sen herättämistä tunteista. En ole vieläkään pystynyt keskustelemaan asiasta hänen kanssaan. Tilanne oli tuolloin todella raastava. Olin itse tuona samaisena helmikuun keskiviikkona kauhusta täristen Naistenklinikan  kellarikerroksessa np-ultrassa ja hän sai samaan aikaan kuusi kerrosta ylempänä Sikiötutkimusyksikössä kuulla, ettei toivoa enää ollut.

Itselleni sikiöseulonnat ovat aivan jotain muuta kuin tilaisuus päästä katsomaan vanhemmille "vilkuttavaa" sikiötä - toivoisin, että seulontojen todellinen tarkoitus ymmärrettäisiin myös laajemmin. Koska tämä negatiivinen lottovoitto voi osua kenen vain kohdalle, on syytä pohtia, mitä minä samassa tilanteessa tekisin. Tuohon kysymykseen on tosin mahdotonta antaa vastausta, ennen kuin sen kysymyksen eteen joutuu itse.

Koska kokemus sikiöpoikkeavuuden vuoksi tehdystä raskaudenkeskeytyksestä on niin kipeä, en ole ollut vielä valmis kirjoittamaan siitä sen yksityiskohtaisemmin. Muistot tekevät vielä aivan liian kipeää. Jotain asiasta kertoo se, että blogini alusta asti luonnosteksteissä on maannut otsikko "Elämän vaikein päätös". Otsikon lisäksi tekstiä ei ole sanaakaan - pelkkää valkoista tyhjyyttä. Ehkä vielä jonain päivänä olen valmis palaamaan tähänkin aiheeseen - se päivä ei kuitenkaan ole vielä tänään.

Ennen kuin olen valmis kirjoittamaan meidän tarinan tästä aiheesta, voin vain jakaa näitä muiden kokemuksia. Tämän Hesarin jutun lisäksi myös muun muassa Kaksplus on kirjoittanut aiheesta.

Kaikki ei todellakaan mennyt lailla sadun...

Vaikka pyrin suuntaamaan katsettani mahdollisimman paljon tulevaisuuteen, niin väistämättä menneet tapahtumat nousevat usein ajatuksiin. Jos ei päivittäin, niin ainakin viikoittain pohdin sitä, mitä olemme joutuneet käymään läpi viimeisten viiden vuoden aikana. Tämä ajatuskulku päättyy aina päänpudisteluun. Eihän kenellekään voi oikeasti tapahtua näin!?! Raskauden keskeytys vaikean sikiöpoikkeavuuden vuoksi, lapsettomuus ja sen hoitaminen rankimman polun kautta, keskenmenoja, kohtukuolema, kaksi perättäistä identtistä kaksosraskautta, biokemiallisia raskauksia ja kirsikkana kakun päällä sekä puolisoni että oman äitini kuolema tämän kaiken muun maanpäällisen helvetin keskellä! Eihän se vain yksinkertaisesti ole mahdollista!?!

Kohtukuoleman jälkeen olen arastellut todella paljon uusia lääkäreitä, sillä en vain yksinkertaisesti jaksa käydä potilashistoriaamme läpi. Pelkkä ajatus uuvuttaa. Joskus pelkään myös, että vastapuoli ei usko tarinaa - uskomattomalta nämä tapahtumat itsestäkin tosiaan tuntuvat. Mitä jos minua pidetään jotenkin kajahtaneena, joka on keksinyt koko tarinan? Hassua kyllä, meitä on leimallisesti pidetty "sinä rauhallisena pariskuntana". Tuo määritelmä toistui häiritsevän usein kohtukuolemaan liittyvissä potilasasiakirjoissa. Tuo määritelmä häiritsi minua jopa niin paljon, että keskustelimme siitä myös psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa. Vähentääkö surumme merkityksellisyyttä se, että emme huuda hysteerisinä tai paisko esineitä? Ulkoinen rauhallisuus ei juurikaan kerro siitä, mitä ihminen käy pään sisällään läpi. Kohtukuoleman jälkeen olimme puolisoni kanssa molemmat melko itsetuhoisessa mielentilassa, vaikka se ei ehkä meistä ulospäin näkynytkään. Vaatii aika paljon, että näkee kuoren alle.

Näin jälkeen päin ajateltuna tuntuu uskomattomalta, että olemme pystyneet kaikkien näiden helvetillisten tapahtumien keskellä pyörittämään arkea suhteellisen normaalisti. Ihmiset päättävät päivänsä vähemmästäkin (jopa taloudellisista ongelmista). Jollekin pelkästään yksi läpikäymistämme kokemuksista on saattanut traumatisoida loppuiäksi. Me olemme yrittäneet rämpiä eteenpäin purren takahampaita kovemmin yhteen. Arkeamme kuvasin "suhteellisen normaaliksi", sillä toki viimeisten viiden vuoden tapahtumilla on ollut vaikutus arkeemme. Vaikka töissä olemme käyneet, niin uusia työhaasteita ei ole ollut energiaa etsiä. Arjessa selviäminen on ollut riittävän haastavaa. Lapsettomuushoitojen aikana (eli oikeastaan viimeiset kolme vuotta) olen elänyt "melko" rajoitettua elämää - tottakai sitä on yrittänyt tehdä parhaansa, että hoito tuottaisi tulosta. Koti on ollut enemmän ja vähemmän rempallaan - sisustaminen ei ole kuulunut ykkösprioriteetteihin, kun aamulla on pohtinut, onko mitään syytä nousta sängystä ylös. Kaiken kaikkiaan koen eläneeni viimeiset vuodet jonkinlaisessa sumussa sinnitellen aina seuraavaan päivään. Millä olen jaksanut sinnitellä? Koska minulla on aina ollut se pieni toivo. Ilman tuota toivoa en olisi jaksanut - ja ajoittain olen ollut menettää sen. Nuo epätoivon hetket ovat olleet todella synkkiä, eikä niihin halua ajatuksissa palata. En halua koskaan menettää toivoa.

Kaija Koo - Siniset tikkaat 

"Kaikki ei todellakaan mennyt lailla sadun 

Ja aina kun kaaduin
joo se sattui 

Niinkuin sinäkin nytkin
minäkin joskus itkin 

Niin sitä kaatuu
joo se sattuu 

Tee sun surusta tikkaat, siniset tikkaat
ja kiipee niitä pitkin pois..."

Vuosipäivä

Takana on melkoisen raskas viikko. Tällä viikolla tyttöjen kuolemasta tuli kuluneeksi vuosi. Ajatukset ovat olleet pitkälti vuoden takaisissa tapahtumissa - noita raskaita tapahtumia on taas kerran tullut elettyä uudelleen. Kaikesta huolimatta voin helpottuneena todeta, että olemme selvinneet. Olemme oppineet elämään surun kanssa. 

Eilen veimme tyttöjen haudalle kolme pelargoniaa: kaksi vaaleanpunaista ja yhden valkoisen. Tytöt on haudattu samaan hautaan isoisänsä kanssa - he ovat siellä papan kainalossa. Aurinko paistoi.

Kauneimmat lapset 

 Kauneimmilla lapsilla on siivet valmiina. 

Heidän ei kuulukaan astella päällä maan. 

Älä ole pahoillasi, vaikka enkelin syliisi saitkin, 

sen kauneudesta ei muu maailma pääse nauttimaan. 

Mutta sinä sait, 

sait etuoikeuden enkeliä katsella, 

rakkaudella saatella.

-tuntematon-

Kevään merkkejä synkkien talvipäivien keskellä

Tällä viikolla huomasin lenkillä ensimmäiset kevään merkit näin talven keskellä. Pajut olivat jo heränneet kevääseen ja ensimmäiset pajunkissat olivat puhjenneet.

Muutoin viikko on ollut ankea. Läheinen työkaverini menetti syntymättömän tyttärensä istukan vajaatoiminnan vuoksi raskausviikolla 23. Vauvan kasvu oli pysähtynyt jo useita viikkoja sitten, toivoa ei enää annettu. Hänkin liittyi siihen synkkään joukkoon, joka on joutunut läpikäymään raskaudenkeskeytyksen vaikean sikiöpoikkeavuuden vuoksi. Tuntuu todella pahalta hänen puolestaan. Samalla tuntuu, että omia vanhoja haavoja revittiin taas auki. Tämä asia tuli liian lähelle.

Työkaverini ei tiedä meidän historiaamme ja olen nyt pohtinut, että olisiko minun syytä kertoa siitä. Työkaveriani tämä luultavasti auttaisi. En ole varma, että auttaisiko se minua. Oma suru on vielä niin lähellä, että minusta tuskin on lohduttamaan toista. Ajatus tapahtumien läpikäymisestä tuntuu liian raskaalta. Pelkään että toisen suru veisi minut mennessään ja uppoaisin taas siihen synkkyyteen. Oma toipumiseni voisi ottaa pahasti takapakkia. Hätiköityjä ratkaisuja ei kannata tehdä. Ehkä on parempi antaa ajan hiukan kulua.

Kun on oikein pieni 

Kun on oikein pieni

voi lentää linnun untuvalla,

nukkua orvokinlehden alla,

kun on oikein pieni.

Kun on oikein pieni

voi keinua heinässä heiluvassa,

levätä kukassa tuoksuvassa,

kun on oikein pieni.

Kun on oikein pieni

voi istua lumihiutaleille,

liitää maailman tuulien teille,

kun on oikein pieni.

-Hannele Huovi-

Elämän nälkä eteenpäin rohkaisee

Kun kohtukuoleman kohdanneilta kysytään, että mikä on auttanut heitä selviytymään surusta, niin vastauksena on useimmiten elävät lapset tai uusi raskaus. Nämä vastaukset ajavat itseni aina jotenkin totaaliseen epätoivoon. Millä lapseton lapsettomuudesta kärsivä voi selvitä oman lapsensa menetyksestä ja vielä toistuvasti? Omalla kohdallani olen aina saanut voimia muun muassa parisuhteesta, arjesta ja liikunnasta. Lisäksi on hyväksyttävä se, että suru ei poistu koskaan. Ajan myötä sen kanssa oppii kuitenkin elämään.

Menetyksen tuskan ollessa vielä akuutti saimme eniten voimaa toisiltamme. Ihan kirjaimellisestikin. Kun olin fyysisesti ja henkisesti niin loppu, että vajosin tuskissani lattialle A kannatteli minua kainaloista ja auttoi kokoamaan itseni. Sain häneltä voimaa selvitä pienissä etapeissa eteenpäin. Romahtelimme vuoroissa - kun toisella oli tosi synkkä hetki, toinen jaksoi lohduttaa. Silloin aluksi tuntui, että sieltä sängynpohjalta ei oikeasti pääse enää koskaan ylös - kaikki oli tässä. Mutta se on juurikin se elämän nälkä, mikä sieltä pistää nousemaan.

Kohdallamme tapahtumat lasten kuolemasta syntymiseen ja sairaalasta kotiutumiseen etenivät nopeasti ja jälkeen päin tuli mieleen asioita, joihin halusimme vastauksia. Toipumisen kannalta olikin tärkeää käydä läpi lasten kuolemaan liittyvät tapahtumat ja mieltä painavat asiat hoitohenkilökunnan kanssa. Suruprosessissa pääsee nopeammin eteenpäin, jos avoimia kysymyksiä ei jää. Tällaisessa tilanteessa kannattaa olla itsekäs ja kysyä hoitohenkilökunnalta kaikki ne kysymykset, jotka ovat jääneet vaivaamaan - sillä uhallakin että tulee lääkäreiden keskuudessa leimatuksi maanvaivaksi.

Tämän jälkimmäisen menetyksen kohdalla olemme myös ensimmäistä kertaa tukeutuneet ammattimaiseen keskusteluapuun. Olemme kokeneet hyödylliseksi silloin tällöin istahtaa alas ja keskustella ulkopuolisen henkilön kanssa lastemme kuolemaan ja lapsettomuushoitoprosesseihin liittyvistä asioista. Kiireisen arjen keskellä nämä ovat usein ainoita hetkiä, kun näistä asioista tulee syvällisemmin keskusteltua. Se, että keskustelussa on mukana ulkopuolinen henkilö, auttaa omien ajatusten ja tuntemusten reflektoinnissa - tunnenko minä näin ainoastaan, koska suren vai tunnetko sinä prosessin ulkopuolisena henkilönä samoin? Surun keskellä omat voimat ovat vähissä ja tällöin ulkopuolisesta tuesta saa voimaa ottaa oma elämä taas haltuun.

Aivan olennaista toipumisprosessissa on myös se, että olemme aina saaneet hyvästellä rauhassa menetetyt lapsemme. Erityisesti sikiöpoikkeavuuden vuoksi keskeytetyissä raskauksissa vanhemmat eivät alkujärkytykseltään välttämättä halua nähdä syntynyttä lasta. Suurin osa katuu tätä päätöstä jälkeenpäin. Meille oli valtavan tärkeää nähdä lapset syntymän jälkeen ja nähdä omin silmin se että he olivat hyvin sairaita. Näin ei myöskään jää harhakuvitelmia siitä, että jos kyseessä olikin jokin valtava erehdys. Ja ovathan he omia lapsiasi - totta kai vanhemmat haluavat rauhassa hyvästellä oman lapsensa. Myös siunaustilaisuudesta ja hautajaisista on tärkeää tehdä mahdollisimman omannäköinen tilaisuus. Me halusimme käydä ne läpi kahdestaan.

Pave Maijasen Elämän nälkä -kappaleessa on kiteytetty täydellisesti se olotila, kun on pohjalla ja sieltä pitäisi kammeta taas itsensä ylös. Olen saanut tuosta kappaleesta valtavasti voimaa ja taistelutahtoa selvitä surusta.

Tää niitä aamuja on kun en tiedä

kannattaako nousta vai jäädä

vetää peitto yli pään

ja hautautua alle kivisen kuoren

Aamuyössä sydän yksin lyö

eikä pääse läpi surujen vuoren

pelko pimeyttä pitkin liikkuu

tuntuu niinkuin päivää ei tulisikaan

Ja silloin kuin henkäys aamutuulen

 jokin täyttää tämän pienen huoneen

se mut viimeinkin herättää

Elämän nälkä hyökkää jalkopäästä

ei voimiaan säästä

minut pystyyn kiskaisee

elämän nälkä istuu olkapäällä

käskee lähde jo täältä

mua eteenpäin rohkaisee

Elämän nälkä

Eteenpäin rohkaisee 

Verhot sivuun liukuu ja katson

kuinka valo pois työntää varjon

joka sieluni yöhön kietoi

vaikka irti siitä päästä tahdoin

Kun olin maahan lyöty eikä kukaan

voinut yli syvän virran mua kantaa

elämä välissä taivaan ja maan

elämä syksyyni valonsa tuo

Ja silloin kuin henkäys aamutuulen

sen täyttää tämän pienen huoneen

se mut viimeinkin herättää

Elämän nälkä hyökkää jalkopäästä

ei voimiaan säästä

minut pystyyn tempaisee

elämän nälkä istuu olkapäällä

käskee lähde jo täältä

mua eteenpäin rohkaisee

Elämän nälkä

Eteenpäin rohkaisee