Ensimmäinen äitienpäivä. Sydämen valtaa kiitollisuus. Kiitollisuus siitä, että saan olla äiti elävälle lapselle. Huomaan, että tähän päivään liittyy edelleen jonkin verran myös ahdistusta - näin tulee olemaan varmasti aina. Katkeransuloinen päivä. Ajatukset ovat niiden luona, jotka edelleen odottavat. Äitienpäivä on raskasta aikaa myös lapsensa menettäneille, äidittömille ja niille, jotka eivät syystä tai toisesta voi tavata lapsiaan.
Lehdet pullistelevat aina äitienpäivän alla näitä ihania äitienpäivähaastatteluja, joissa haastatellaan jostakin syystä aina suurperheen äitejä. Kai se lapsien lukumäärä on yhteiskunnassamme jonkinlainen hyvän äitiyden ja vanhemmuuden mittari. Tuntuu, että äitienpäivän ansiomitalitkin jaetaan aina näille suurperheen äideille. Paikallislehdessä oli äitienpäiväjuttu peräti kahdesta viiden lapsen äidistä. Toiselle on myönnetty ansioituneille äideille myönnettävä Valkoisen Ruusun Ritarikunnan I luokan ansiomitali. Tämä mitalin sanut äiti totesi jutussa itse, että ei hän mielestään mikään erityisen hyvä kasvattaja ole. Lapsetkin ovat hänen mukaansa itse kasvaneet.
Toinen lehdessä esiintynyt (raskaana oleva) vielä neljän lapsen äiti taas julisti, että on aina miehensä kanssa ajatellut, että heillä on monta lasta. Ainahan sitä voi ajatella. Elämä ei kuitenkaan kaikilla mene niinkuin sen on suunnitellut. Monilla tuntuu kuitenkin menevän. Ja kyllä se kieltämättä ärsyttää. Mitä tuokin "elämäntapaintiaaniksi" itseään kutsuva urvelo tietää elämästä. Joskus sitä toivoo, että voisi se elämä näitä sileän tien kulkijoitakin hiukan kouluttaa... Ei tälle ajatukselle voi mitään.
IS: Hyvää äitienpäivää myös Sinulle, joka et ole äiti
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jätä tähän kommenttisi. Kommentit julkaistaan moderoinnin jälkeen.