HS: Kannattaako varhaisultra?

HS Torstai kirjoitti tänään alkuraskauden ultraäänitutkimuksista. Jutussa pohdittiin, mitä varhaisultrassa näkyy ja missä tilanteissa ultra kannattaa. Juttua lukiessani mieli palasi väistämättä omaan viimeisimpään alkuraskauteen. Jos koko raskaus oli äärimmäisen kuormittava henkisesti, niin tuo ensimmäinen kolmannes oli siitä pahin. Se paniikki, mikä hiipi päälle kun toinen viiva alkoi vähitellen raskaustesteissä vahvistumaan - sitä ei voi sanoin kuvata. Onko tämä taas kemiallinen raskaus? Mitä jos menetän tämänkin - sitä en enää kestä? Mitä jos siellä on taas identtiset kaksoset - sitä ainakaan en varmasti kestäisi? Hermot olivat aivan riekaleina. 

Jossakin virallisen testipäivän hujakoilla otettiin ensimmäinen hCG-verikoe. Muistaakseni näitä kokeita otettiin tässäkin raskaudessa yhteensä kolme, sillä halusin tietää miten arvo kehittyi. Jotta tilanne olisi ollut mahdollisimman piinaava, olivat nuo arvot korkeammat kuin missään aiemmista raskauksista. Siis korkeammat kuin kahdessa edeltäneessä kaksosraskaudessa. Jokainen voi kuvitella ajatukseni tuossa kohdin. Pelkäsin kuollakseni mahdollista identtistä kaksosraskautta. Taisin vielä rakenneultrassakin varmistella, että onhan siellä tällä kertaa aivan varmasti vain yksi vauva. Tähän pelkoon pystyy samaistumaan vain harva. Onneksi.

Meidän onni oli tässä kohdassa hyvin ymmärtävä lapsettomuuslääkäri. Luultavasti lääkäri ymmärsi ainakin osan siitä kauhusta, jota tuolloin raskauden alkumetreillä koin - se paistoi väistämättä silmistä. Lääkäri ehdotti, että voisimme käydä alkuraskaudessa kerran viikossa ultrassa ja tartuimmekin helpottuneina tähän tilaisuuteen. Kävimme näissä "mielenterveysultrissa" muistaakseni noin viisi ensimmäistä viikkoa. Vaikka tunnit ennen jokaista ultraa olivat piinaavia, niin niiden jälkeen oli aina hetken helpottunut siitä tiedosta, että kaikki oli niinkuin pitikin.

Kädet pusertuneina nyrkkiin, hengitystä pidättäen, silmät kiinni - ei ehkä ne tavalliset fiilikset, joita varhaisraskauden ultrassa ihmisillä on. Kauhun täytyi olla käsinkosketeltavaa (ehkä vähän ontuva vertauskuva tässä yhteydessä, mutta menkööt ;). Ultran jälkeisen hetken huojennuksen vuoksi olin kuitenkin valmis itseni tuohon viikoittaiseen piinapenkkiin laittamaan. Viikon etapeissa jaksoimme eteenpäin. Meille se oli arvokasta.