Pikkuherra AAA valvottaa edelleen äitiä. Tissiä on saatava ainakin kolme kertaa yössä. Ensimmäiset kolme kuukautta torkuin aina yösyöttöjen välissä 45 minuuttia ja päivät menivät melkoisessa sumussa. Näin jälkeenpäin tuosta ajasta ei muista oikeastaan mitään - paitsi sen, että VÄSYTTI. Hampaitakin särki pelkästä väsymyksestä. Vauva-arki oli aluksi hyvinkin kaoottista, sillä pikkuherra kotiutui sairaalasta nenä-mahaletkun kanssa. Syötöt hoituivat siten, että aluksi tarjottiin tissiä, jonka jälkeen tuttipulloa ja tuttipulloon jäänyt maito valutettiin vielä lopuksi nenä-mahaletkuun. Koska pikkuherra ei jaksanut alkuun syödä riittävästi pelkästään rinnasta (ja tietysti myös sairaalajakson vuoksi), niin tarkoitti tämä, että minä pumppasin maitoa rintapumpulla 8-12 kertaa vuorokaudessa (myös öisin, niiden yösyöttöjen lisäksi). Koska vauvaa hoidettiin ja syötettiin vähintään kolmen tunnin välein, niin siitä voi sitten laskea että tuon pumppailu-, syöttö- ja hoitorumban lisäksi ei jäänyt aikaa oikeastaan millekään muulle.
Omat ruokailut hoituivat lennossa ja tappelimme A:n kanssa suihkuvuoroista. Tuntui, että emme pariin ensimmäiseen kuukauteen tahtoneet edes ehtiä ulkoilemaan - ihmettelin, miten muut vanhemmat siihen pystyivät. Nenä-mahaletkun poistamisen jälkeen pikkuherra on osoittautunut varsinaiseksi ahmatiksi ja meillä tosiaan näin seitsemän kuukauden kalenteri-iässäkin heräillään syömään ainakin kolme kertaa öisinkin. Pikkuherran syntymisen jälkeen en ole nukkunut kertaakaan yli neljää tuntia yhtämittaa. Pikkuherra nukkuu myös päiväunia huonosti. Välillä nukkuminen onnistui ainoastaan liikkuvissa vaunuissa, sittemmin toiset päiväunet on saatu useimmiten nukutettua sisälle. Päiväunet ovat myös lyhyitä - yleensä enintään tunnin verran (/sen aikaa kun vaunuja jaksaa ulkona työnnellä). Kotitöitä ei siis oikein missään välissä saa tehtyä. Joulukuussa pääsin kuitenkin eroon lopuistakin rintapumppailuista ja se on helpottanut päivärytmiä. Nykyisin ulkoilemmekin ainakin kerran päivässä. Väsymys ei enää ole niin totaalista kuin ensimmäisinä kuukausina.
Moni ajattelee, että nyt varmaankin kaikki on sitten vihdoin hyvin. Aiemmat traumat tuntuvat kuitenkin heijastuvan kaikille elämän osa-alueille. Menettämisen pelko on hurjaa, kokoajan pelkään pahinta. Tulevaisuuteen ei uskalla suhtautua luottavaisin mielin, koska matto on vedetty jalkojen alta niin useasti. Jos AAA olisikin kaikista peloistani huolimatta terve, niin entäpä, jos minä tai A sairastutaan vakavasti? Millainen koti ja ympäristö olisi AAA:lle mahdollisimman turvallinen? Ajatukset kiertävät tätä samaa kehää. En uskalla tehdä sitä tai tätä, jos... Luulisi, että kaikkien näiden kokemusten jälkeen eläisi hetkessä. Siinä mielessä ehkä elääkin, että huomista ei uskalla ajatella, koska ei tiedä tuleeko sitä. Heittäytyä ei kuitenkaan uskalla. Jo raskausaikaa varjostanut jatkuva pelko on jatkunut myös synnytyksen jälkeen, pelon kohteet vain vaihtuvat. Jotenkin nämä menneisyyden jättämät jäljet olisi vain hyväksyttävä. Kadehdin ihmisiä, jotka elävät ilman huolta huomisesta. Välillä tunnen olevani totaalisen yksin näiden pelkojeni kanssa.
