Turhasta valittaminen

"Käsittämätön kurjuus saattaa odottaa vain kulman takana. Silti moni kahlitsee itsensä jatkuvaan tyytymättömyyteen, vaikka seisoo tukevasti kaksin jaloin keskellä hyvää elämää." 

- Maaret Kallio -

Psykoterapeutti Maaret Kallio lanseerasi 31.1. Helsingin Sanomien Lujasti lempeä -blogissa uuden termin: luksusnarina. Luksusnarinalla Kallio viittaa turhasta valittamiseen.

Kallio oli vieraillut Suomen World Visionin lähettiläänä Kambodžan maaseudulla. Matkapäivien aikana nähty äärimmäinen köyhyys, pahoinpidellyt lapset ja yksin jäävät pikkuiset saivat arkiset suomalaisvalitukset tuntumaan naurettavilta. Kallio toteaa, että ei toki tarvitse matkustaa edes Kambodžan maaseudulle kokeakseen olevansa litistyksissä kahden maailman välissä. Suomessakin moni toivoisi voivansa narista pienistä asioista sen sijaan, että surut murjovat mielen kumaraan ja pakottavat elämän polvilleen.

Kallion kolumni liippasi läheltä kahta aiempaa postaustani. Kirjoitin aiemmin positiiviseksi oppimisesta ja Matti Kaivosojan ohjeesta unelmoida arjesta. Nyt tuntui, että olisi hyvä pohdiskella myös hiukan tätä Kallion lanseeraamaan termiä luksusnarina eli ihmisten turhasta valittamista.

Vaikka olenkin luonteeltani pessimismiin taipuva, niin myös minä olen aina ärsyyntynyt turhasta valittamisesta. On eri asia narista kaikista pikkuasioista, kun vaikkapa keskustella huonosta säästä. Moni nimittäin kokee, että se että turhasta ei enää valitettaisi lopettaisi kaikenlaisen keskustelun - näin ei ole. Turhasta valittajat  ovat oma ihmisryhmänsä - niitä jotka yksinkertaisesta vain valittavat ihan kaikesta. Jokainen meistä varmasti on kohdannut tällaisia tyyppejä. Ja jokainen meistä on varmasti myös itsekin tähän ainakin silloin tällöin syyllistynyt.

Kallio oli saanut suhteellisuudentajua Kambodžan matkaltaan. Tämä oli ehkä hiukan vaarallinen lähestymistapa. Moni nimittäin vetoaa siihen, että maailmasta löytyy aina joku, jolla menee huonommin eli viiittaamalla äärimmäiseen köyhyyteen tavallaan vietäisiin oikeutus valittaa ylipäätään yhtään mistään. Toisekseen köyhyys ei väistämättä tarkoita onnettomuutta. Masennus länsimaissa on yleisempää kuin köyhällä Kambodžan maaseudulla. Elämänrytmi ja -asenne köyhissä maissa on erilainen.

Asennoituminen onkin ratkaisevaa. Miten ihminen suhtautuu siihen, että tänään jäi vaikkapa yksi bussi tulematta. Pilaako se koko päivän vai pääseekö vastoinkäymisestä yli lyhyemmällä harmituksella?

Nyt kasvattajana olen välillä pohtinut, että juontaako turhasta valittaminen juurensa kasvatuksesta. Ovatko sellaiset henkilöt, jotka eivät ole koskaan elämässään joutuneet pettymään tai kokemaan vastoinkäymisiä tyypillisesti juuri näitä turhasta valittajia? Suhteellisuudentaju puuttuu ja elämä ei ole opettanut kohtaamaan pienempiäkään vastoinkäymisiä. Voinko minä tehdä lapsestani tahtomattani tällaisen luksusnarisijan?

Usein hoetaan mantraa, että kaikkien ongelmiin tulisi suhtautua ymmärtäväisesti. Olen itsekin (huonolla menestyksellä) yrittänyt ymmärtää. Jollekin ihmiselle voi todella olla valtava ongelma esimerkiksi Kallion mainitsema lyhyt sähkökatkos tai sitten se, että mies pukee lapselle aina väärät vaatteet (kyllä, olen kuullut että sekin on joissakin perheissä todellinen ongelma 😲). Siksi tuntuikin yllättävältä, että psykoterapeutti kirjoittaa ihmisten kokemista huolista tähän sävyyn. Ei siksi, että olisin asiasta missään määrin eri mieltä vaan siksi, että turhasta valittamisesta saakin ilmeisesti ihan luvalla ärsyyntyä - jopa psykoterapeutti. Aina ei tarvitse ymmärtää.

Niin ja kyllä minäkin jaksan valittaa turhasta. Paljonkin. Silloin kuitenkin pieni ääni päässäni yleensä muistuttaa, että asiat voisivat olla huonomminkin. Valittaminen on tapa päästellä höyryjä. Kunhan vain aina muistaisi samalla tavalla iloita onnistumisista - ja ylipäätään nähdä ne hyvät asiat.

"Äitiys on paskaa"

" [---] Kestäisitkö itse, jos valvoisit enemmän kuin Bile-Dani ja jos kotonasi soisi megafonilla varustettu herätyskello 23 tuntia vuorokaudessa? Haluan heti tonnilla samaa lääkettä kuin se, joka väittää nauttivansa joka hetkestä. [---]"  

- Tuomas Enbuske -

Pin up -malli, julkkistyrkky Sini Ariell järkytti reilu viikko sitten yltiörehellisellä Facebook-päivityksellään. Ariel kertoi suuren salaisuuden: äitiys on välillä myös paskaa. Tämä on taas näitä asioita, joita ei saisi sanoa ääneen, vaikka jokainen vanhempi tietää, mistä Sini Ariel puhuu. Vanhemmuuden raskaudesta puhuminen on tabu. Sosiaalinen media osaltaan vahvistaa illuusiota, että kaikki on aina NIIIIIIN täydellistä ja ihanaa. Tähtihetket postataan, ikävät harvemmin. Elämän pitää olla niin ihanan kiiltokuvamaista. Minusta on kuitenkin tärkeää, että myös uupunut äiti voi puhua tunteistaan. Jokaisen jaksamisella on rajansa ja on fiksua tunnistaa ne. Nämä väsymyksen tunteet on parempi purkaa sanoiksi kuin teoiksi. Toimittaja Tuomas Enbuske julkaisi 15.12. Sini Ariellin innoittamana kolumnin Äitiys on p**kaa. Enbusken kolumni on melko populistinen - miehenä Enbuske ei ole ihan löytänyt niitä todelllisia äitiyden pahimpia kipupisteitä. Ihan viihdyttävää luettavaa kuitenkin.

Haluaisin omalta osaltani rikkoa tätä tabua puhua vanhemmuuden raskaudesta. Lapsettomuudesta kärsineillä on kahta korkeampi kynnys tuoda esiin vanhemmuuden raskautta. Koetaan vahvasti, että on pakko jaksaa ja ei ole oikeutta valittaa, sillä tätähän tässä on toivottu useita vuosia. Been there, done that. Erityisesti toiset lapsettomuudesta kärsivät ovat heti valmiita tuomitsemaan jokaisen tällaisen valittajan. Ymmärrän tämän, sillä mitä lapseton voisi toisaalta tietää perheellisen elämän rankkuudesta. Ja turha tästä kunkin väsymyksestä on ylipäätään muutenkaan kilpailla. Eikö olisi vain helpompaa yrittää ymmärtää toisiamme?

Itsekin olen paininut pitkään syyllisyydessä omien tunteideni kanssa. Koen, että minulla ja muilla lapsellisilla lapsettomilla täytyy kuitenkin olla yhtäläinen oikeus väsyä kuin muillakin äideillä. Oikeastaan suurempikin, sillä taustalla on usein useiden vuosien rankat lapsettomuushoidot, jotka väistämättä heijastuvat elämään vielä pikkulapsivaiheessakin. Voimavarat on syöty loppuun usein jo ennen lapsen syntymää. Lapsettomuus seuraa mukana myös elämän tulevissa vaiheissa, tälle ei vain voi mitään.

Kuluneen reilun vuoden aikana olen lukuisia kertoja pohtinut, että vanhemmuus on suuri salaliitto. Keskustelupalstoilla lynkataan vapaaehtoisesti lapsettomat elävältä: "Et tiedä rakkaudesta mitään ennen kuin olet vanhempi" tai "Lapseton elämä on merkityksetöntä". Ja muita suuria valheita. Kerron teille nyt toisen suuren salaisuuden: Ihminen voi olla täydellisen onnellinen myös ilman lapsia. Ja tämän toteamalla en tarkoita katuvani perheellistymistä. Haluan kuitenkin todeta, että lapsettomuus voi olla oikea valinta, silloin kun se on oma valinta. Tätä on kuitenkin mahdotonta tietää, ellei ole kokemusta molemmista. Lapsettomuudesta kärsivä ei myöskään ymmärrettävästi pysty asiaa koskaan näin näkemään. Eli lapsettomalle tähän on turha vedota, sillä tahattomasti lapsettomalle lapsettomuus ei ole valinta.

Yleisesti kuitenkin toteaisin, että jos pidät helposta ja mukavasta elämästä, niin vanhemmuus ei ole sinua varten. Vanhemmuus on raskasta - ainakin pikkulapsiaikana. Lapsen myötä elämä muuttuu väistämättä ja pienen ihmisen tarpeet menevät omiesi edelle. Jatkuvasti. "Omaa elämää" ei enää ole - on ainoastaan yhteinen elämä. Vanhemmuuteen kasvaminen on myös aikamoinen henkinen mullistus. Mikään ei yksinkertaisesti ole enää niinkuin ennen. Itsenäiselle ja tasa-arvoisessa parisuhteessa eläneelle lapsi mullistaa elämän, palvelijan rooliin pitää kasvaa. Mutta ei vanhemmuus pelkkää "paskaa" ole. Vanhemmuus on onneksi myös antoisaa, ilman näitä onnen hetkiä tätä ei jaksaisikaan. Vanhempana ilon ja väsymyksen kyyneleet vuorottelevat. Ja väsymystään on tavalla tai toisella voitava purkaa. Sitä ei tule kenenkään tuomita. Ei varsinkaan toisten äitien.

"Oletko sä jouluihminen?"

Yksi puolituttu kysäisi minulta taannoin, olenko jouluihminen. Pysähdyin hetkeksi ja mietin, miksi joulu on minulle aika yhdentekevä juhla ja nostattaa pintaan myös ahdistusta. Kerroin kysyjälle, että en kaiketi ole jouluihminen. En ainakaan jouluhörhö. Olemme viettäneet aikuisten jouluja niin pitkään, että joulu on merkinnyt minulle lähinnä kaivattua lomaa ja herkuttelua. Vielä äitiemme eläessä vietimme jouluja vuorotellen molempien vanhemmilla. Ja näihin jouluihin ei kummoisia perinteitä liittynyt. Äitien kuoltua kuolivat kuitenkin myös nämä joulut.

Viime vuosien jouluja on leimannut lapsettomuusahdistus. Jouluna lapsettomuus jotenkin korostuu, sillä monet pitävät joulua yksinomaan lasten juhlana, tai ainakin perhejuhlana. On joulunavauksia poniajeluineen ja joulupukkeineen, postilaatikkoon kolisee jouluisia kuvia lapsista ja puhelin piippailee kummilasten lahjatoiveita. Äidit ja anopit rakentavat niska limassa joulua lapsilleen ja lapsenlapsilleen - siis näin niillä onnekkailla, joilla äiti tai anoppi vielä on. Onko siis yllätys, että lapsettomana ja äidittömänä sekä anopittomana olisinkin viime vuosina halunnut skipata koko joulun. Myös tämän kerroin tälle puolitutulle ja hän sanoi ymmärtävänsä myös nämä fiilikset.

Tämä puolituttu totesi, että nyt olisi aika alkaa rakentaa omia jouluperinteitä. Ja taas ahdisti. Siis millä energialla tässä nyt pitäisi alkaa jouluakin vielä höösätä? Minkälaisia jouluperinteitä lapset ylipäätään arvostavat? Joulukuusi on pienessä asunnossa kaikkeen tarttuvan taaperon kanssa mahdoton ajatus ja mitään laatikkoja en todellakaan ala itse imellyttämään. Alkuahdistuksen jälkeen koin jonkinlaisen valaistumisen. Ehkä näiden perinteiden ei tarvitsisi olla niin kummallisia: vierailu haudoilla, riisipuuro lounaaksi, jouluateria siskon perheen kanssa ja joulupukki muutaman kivan paketin kera. Jouluvalot virittelin jo viime viikolla ja adventtikalenterikin löytyy. Ei kai siihen sen kummempia tarvita? Ja näistäkin voi tuon joulupuuron skipata, jos ei jaksa (tai kun ei ehdi...) tuntia seistä kattilan vierellä.

Joulu sujuu varmasti aivan mukavasti ilman tärkättyjä lautasliinojakin. Mitäpä jos meidän jouluperinteisiin kuuluisi stressitöntä rauhoittumista ja sitä kovasti mainostamaani läsnäoloa. Mitään ei olisi pakko tehdä vaan kaikki perustuisi vapaaehtoisuuteen. Sitä en ainakaan toivo, että hampaita kiristellen kaahataan hautausmaalle auton torvea soittaen. Joulumielestä ei tietoakaan. Tällaistakin on nimittäin todistettu. Juolukiirettä karsastankin kaikkein eniten - sitä, että minuuttiaikataululla suoritetaan näitä jouluperinteitä. Ja sitten toivutaan pari päivää aaton jälkeen kaikesta tästä kiireestä ja stressistä. Ei oo mun juttu.

Vanhempien median käytöstä

"Jokaisella lapsella on oikeus vanhempaan, joka on kiinnostunut lapsen kokemuksista, lapselle tärkeistä ihmisistä ja pienistä arjen tapahtumista. Lapsella on oikeus kanssakäymiseen, joka ei nojaa tekno­logiaan tai katkeile, kun vanhempi äkkiä reagoikin puhelimeensa tuleviin viesteihin."  (Lastenpsykiatrian erikoislääkäri Marjukka Pajulo)

Viime viikolla kohistiin jälleen vanhempien some-riippuvuudesta ja sen vaikutuksesta lapsen kehitykseen. Lastenpsykiatrian erikoislääkäri Marjukka Pajulo kirjoitti Helsingin Sanomien Vieraskynä-palstalla 18.11., että vanhempien liiallinen sosiaalisen median, pelien ja muiden digitaalisten sisältöjen käyttö heikentää pienen lapsen kehityksen edellytyksiä. Vuorovaikutus vanhempien ja lapsen välillä vaikuttaa kokonaisvaltaisesti lapsen kehitykseen. Se luo turvallisuudentunteen, vaikuttaa oppimiskykyyn ja muokkaa lapsen tunne-elämää. Lapsen ja vanhempien välille muodostuu kiintymyssuhde jo ensimmäisen elinvuoden aikana.

Vanhempien median käytön vaikutuksesta lapsen ja vanhempien vuorovaikussuhteeseen on oltu huolissaan jo aiemminkin. Kirjoitin jokseenkin tulikivenkatkuisen julkaisun aiheesta 13.12.2015 otsikolla "Kännykkäriippuvuus". Voin allekirjoittaa tuon silloisen tekstini edelleen kaikilta osin. Omassa vanhemmuudessani olen myös yrittänyt kiinnittää tähän asiaan erityistä huomiota. Koska en edelleenkään omista älypuhelinta, niin tämä ei omalla kohdallani ole edes kovin vaikeaa. Lisäksi arjen kiire pitää huolen, että television tai tietokoneen ääreen ei voi liimautua. En ole katsonut AAA:n syntymän jälkeen kuin yhden elokuvan (ja senkin elokuvateatterissa ilman herra AAA:ta). Lapsen hoitotoimenpiteiltä ja perässäjuoksemiselta ei median pariin juuri ehdi. Pikku Kakkosta vilkuilemme välillä yhdessä, sen mitä muulta touhotukselta ehdimme :)

Blogia kirjoittaisin mielelläni useammin, jos vain saisin siihen tilaisuuden. Näitä tilaisuuksia on kuitenkin tullut tarjolle valitettavan harvoin ja joudun useimmiten vain toteamaan itselleni, että olisi ollut kiva kirjoittaa tästäkin aiheesta, jos vain olisi ollut siihen aikaa. Vielä ei ole ollut uupumukselta voimia palata liikuntaharrastusten pariin, joten lukeminen ja kirjoittaminen ovat olleet niitä ainoita tapoja ottaa omaa aikaa silloin tällöin. Siis silloin kun siihen on ollut tilaisuus - ja se tilaisuus ei todellakaan ole silloin, kun reidessä roikkuu huomionkipeä taapero. Eli toisin sanoen näitä tilaisuuksia on häviävän vähän. Kun AAA illalla klo 21:30 vihdoin nukahtaa, niin sitä ei halua avata enää konetta, jotta uni tulisi joskus omaankin silmään. Illalla on parempi lukea. Yleensä kirjoitankin päiväuniaikaan. Niin nytkin.

Tätä taustaa vasten tarkastellen on ollut mielenkiintoista seurata muiden vanhempien median käyttöä. Koska en käy perhekerhoissa, niin minulla ei ole ollut juurikaan tilaisuuksia seurata tätä. Olen kuitenkin tehnyt saman havainnon kuin Pajulo: Joskus leikkipuistossa vanhempi saattaa istua hiekkalaatikon reunalla omaa puhelintaan selaten samalla kun taapero taputtaa hiekkaa selän takana ja yrittää turhaan saada vanhempansa osallistumaan leikkiin. Näky on kieltämättä surullinen.

Jo aivan pieni lapsikin vaistoaa, ettei aikuinen ole aidosti läsnä. Lapset ovat läsnäolon guruja. Herra AAA antaa välittömästi palautetta, jos yritän hetken olla tietokoneella/tiskata/siivota/laittaa ruokaa... Syliin kannetaan tomerin ottein ja kovaan ääneen varmasti koko lelulaatikon sisältö, jotta huomio kiinnittyisi takaisin häneen. Tai sitten syödään banaaninkuoria roskiksesta. Tai isän kenkää. Tai kukkaa/kukkamultaa. Tai vessaharjaa.

Joskus olen miettinyt, että mitä jos en vastaisi näissä vuorovaikutustilanteissa lapsen ottamaan kontaktiin. Lakkaisiko hän ottamasta minuun kontaktia ja käpertyisi itseensä? Vai tukehtuisiko AAA kenties "vain" kukkamultaan, vessaharjaan tai niihin banaaninkuoriin? Mediariippuvaiset vanhemmat saattavatkin laiminlyödä myös itse lapsen hoitoa. Katsekontakti, läsnäoleminen ja "keskustelu" lapsen kanssa on äärettömän tärkeää lapsen kehityksen ja tunnesiteen muodostumisen kannalta, vaikka yhteistä kieltä ei vielä olisikaan. Vanhempi, ole AIDOSTI läsnä lapsellesi! Kenenkään ei tarvitse olla koko ajan tavoitettavissa.

Väestöliiton blogi: Ole läsnä
Anna: Lapsi elää läsnäolosta

Maailmanlaajuinen keskoslasten päivä 17.11.

Keskoslasten päivää vietetään vuosittain 17.11. Päivä on kansainvälinen teemapäivä, jonka tarkoituksena on lisätä tietoa keskosuudesta ja kiinnittää huomiota siihen, että maailmassa jopa joka kymmenes lapsi syntyy keskosena eli ennen 37:ää täyttä raskausviikkoa. Yksi näkyvimmistä huomioinneista on erilaisten merkittävien kohteiden valaisu violetiksi, joka on päivän väri. Tarkoituksena on herättää huomiota tärkeän asian puolesta. Suomessa tapahtumien organisoinnista on aiemmin pääasiassa vastannut keskoslasten vanhempien yhdistys Kevyt.

Lue tästä kaksospoikansa keskosena synnyttäneen Heidi Tonterin tarina. Tuossa tarinassa oli lukuisia kohtia, joihin samaistuin: pitkään toivottu raskaus, raastava raskausaika, miltä tuntuu kun vauva viedään pois synnytyksen jälkeen, miltä tuntuu olla yöt erossa vauvasta, jatkuva pelko vauvan puolesta, pelko iloita vauvasta, vauvan päivittäisen keskosuuteen liittyvän hoidon opettelu, infektiopelko, pelko seurantamonitoreista irrotettaessa, epävarmuus siitä mitä tulevaisuus tuo tullessaan...

"Raskausaika oli niin vaikea, että se on vaatinut paljon työstämistä. Pikku hiljaa sitä on uskaltanut päästää peloista irti ja on ymmärtänyt, ettei ole mitään hätää, pojat ovat aivan täydellisiä. Se matka on ollut niin traumaattinen, että pitkäaikainen pelko ei häviä hetkessä. Kun arjessa on jotakin poikkeuksellista kuormittavuutta, niin herkästi esiin nousee vieläkin huoli pojista. Ei ehkä vieläkään pysty täysin sanoittamaan sitä huolta, mikä oli silloin alkuvaiheessa, mutta se on kuitenkin niin vahva asia, että se vaatii edelleen aktiivista työstämistä."

--- 

"Omasta kokemuksestani voin myös sanoa, ettei traumaattisten kokemusten tarkoitus ole musertaa, vaan itselläni se on toiminut voimaannuttavasti, vaikkakin vaatinut pysähtymistä ja oman itsen tutkiskelua. Arkisia ongelmia meidän vaativa matkamme ei ole poistanut, mutta se on mahdollistanut pääsyn kiinni sellaiseen uinuvaan potentiaaliin, jota en ole saanut aikaisemmin kaivetuksi itsestäni esiin."  

- Heidi Tonteri, keskospoikien äiti - 

Väestoliiton blogi: Ihmeistä suurin

Takana 20 yhteistä vuotta!

Tänään minun ja puolisoni yhteinen taival on jatkunut tasan 20 vuotta. Yhteinen matkamme ei aina ole ollut helppo, mutta yhdessä olemme selvinneet vaikeistakin ajoista. Viimeinen vuosi on ollut parisuhteelle erityisen haastavaa aikaa. Lapsen myötä parisuhteen dynamiikka muuttuu. Väsyneenä toiselle tulee tiuskittua ja riitaa syntyy välillä aivan mitättömistä asioista. Olemme kuitenkin tiedostaneet, että tämä johtuu väsymyksestä. Olenkin pohtinut, että alle 2-vuotiaiden lasten vanhempien avioerot pitäisi kieltää lailla. Tämä on vain tällainen vaihe elämää, pian on taas toisenlainen vaihe. Silloin tulemme huomaamaan, että selvisimme tästäkin.

Have I Told You Lately

Have I told you lately that I love you?

Have I told you there's no one else above you?

Fill my heart with gladness, take away all my sadness

Ease my troubles, that's what you do

For the morning sun in all it's glory

Meets the day with hope and comfort too

You fill my life with laughter, somehow you make it better

Ease my troubles, that's what you do

There's a love that's divine

And it's yours and it's mine

Like the sun

And at the end of the day

We should give thanks and pray

To the one, to the one

- van Morrison -

Lapsettoman identiteetti istuu tiukassa

AAA:n syntymän jälkeen minulle on tullut lukuisia sellaisia hetkiä, jolloin minusta on tuntunut, että elän jonkun toisen elämää - tämä lapsi ei ole minun, vaan hän on hoidossa. Vähän sellainen kehostaan irrallinen olo - vaikea selittää. Tällaisia hetkiä tuli etenkin ensimmäisen puolen vuoden aikana muun muassa turvakaukaloa kantaessa ja vaunuja työntäessä. Vaunulenkeillä minusta tuntui aluksi jostakin käsittämättömästä syystä, että kaikki vastaantulijat ajattelivat minun työntävän tyhjiä vaunuja ja olin jotenkin häpeissäni. Tuntui että minun täytyy todistella - niin itselleni kuin muillekin -  sitä että siellä vaunuverhon takana oli oikeasti vauva.

Ennen AAA:n syntymää vuosikausien lapsettomuus sai meidät eristäytymään erityisesti lapsiperheistä. Sitä halusi kaikin mahdollisin tavoin suojella itseään. Suhtautuminen raskaana oleviin ja vauvoihin on nyt olennaisesti muuttunut, mutta eivät nämä kohtaamiset edelleenkään kivuttomia ole. Huomaan siis edelleen ajattelevani lapsettomuudesta kärsivän mielellä. Lapsettoman identiteetti on vuosien aikana ehtinyt juurtua tiukkaan. Kateus raskauksista ja vauvoista on osittain vaihtunut kateuteen huolettomasta vanhemmuudesta. "Tavallista" vauva- ja lapsiperhearkea elävät ärsyttävät eli lapsiperheiden karttelu jatkuu jossain määrin edelleen.

Yhtenä päivänä pari kuukautta sitten havahduin siihen seikkaan, että ensimmäistä kertaa vuosikausiin olen siinä tilanteessa, että en toivoisi olevani raskaana. Tulipas hassu olo! Melko vapauttavaa, vaikka toki ymmärsin että tuota tunnetta selitti valtava uupumus. Samalla muistelin, että heti AAA:n synnyttyä vyöryi päälle ahdistus siitä, että en ole enää raskaana. Tuo vaihe olisi ohi luultavasti lopullisesti - tuntui todella vaikealta päästää irti raskaudesta. Se oli täsmälleen se sama ahdistus ja tyhjyyden tunne, joka vallitsi lapsettomuushoitojen aikana. Päättelinkin, että jonkinlainen trauma minulle on jäänyt tuosta pitkästä "välitila-ajasta". Tuo ahdistus helpotti sitten kun jotenkin sisäisti, että lapsi oli olemassa vaikka ei enää ollutkaan kohdussani. Enää ei tarvitsisi jaksaa. Samalla kun sisäisti, että enää ei olisi pakko jaksaa, iski päälle jalat alta vievä uupumus. Sitä vain hämmästeli, että miten olimme jaksaneet siihen asti. Vastaus oli yksinkertainen: Sitä jaksoi, koska oli pakko. Oikotietä onneen ei ollut. No pain, no gain.

Vaikka henkisesti koen edelleen kärsiväni lapsettomuudesta, niin todellisuudessa emme enää ole lapsettomia. Sain tästä karvaan muistutuksen vieraillessamme taannoin koko perheen voimin lapsettomuusklinikallamme. Pikkumiehen leikkiessä lattialla lääkärille pääsyä odotellessamme huomasin toisen asiakaspariskunnan naisen alkavan itkeä. En voi sanoa varmasti, että me olisimme olleet tähän syyllisiä, mutta siltä se minusta kuitenkin tuntui. Tai niin minä sen ainakin otin. Tilanne oli meille täysin uusi - voisiko joku todella olla kateellinen meille? Ajatus oli niin vieras, että sitä oli vaikea käsittää.

Tilanteen ymmärrettyäni menin niin hämilleni, etten oikein tiennyt, mitä minun olisi pitänyt tehdä. Tuskin vastapuolta olisi lohduttanut, vaikka olisin kuinka todistellut että tämä pikkuherra on melkoinen taisteluvoitto. Sydän verellä sitä ei tee juurikaan eroa sen suhteen, onko lapsi vahinkolaukaus vai vuosikausien ivf-hoitojen lopputulos. Lapsi vain joko on tai sitten sitä ei ole. Uskon kyllä, että tilanteesta kävi selväksi, että pikkumies on ko. klinikan työn tulos, eikä mitään "tusinatavaraa".

Tämä kohtaaminen toi ensimmäistä kertaa konkreettisesti esille sen, että emme enää kuulu lapsettomien porukkaan - olo oli ulkopuolinen. Olen miettinyt tuota kohtaamista paljon jälkikäteen. Tällä hetkellä tuntuu, että emme oikein kuulu mihinkään porukkaan. Vaikka olen yhä henkisesti lapseton, niin fyysisesti sitä en ole. Toivoisin, että mielikin vielä kypsyisi jonakin päivänä sisäistämään, että emme ole enää lapsettomia. Menneisyyttään on kuitenkin vaikea muuttaa tai unohtaa - varsinkin jos sitä elämää on ehtinyt elää vuosia. Olisi kauhean ihanaa, jos kaikki olisikin hyvin heti sen jälkeen kun kaksi viivaa on ilmestynyt tikkuun tai viimeistään sitten kun lapsi on syntynyt. Aina se ei kuitenkaan ole niin yksinkertaista. Tai ainakaan minulle se ei sitä ole.


PS. Ja jottei kenenkään mielikuvitus ala liikaa laukata, niin kävin tsekkauttamassa tuolla lääkärillä aivan muita kuin lapsettomuusvaivoja

Kohtuullisuus

Viime vuosina olen joutunut pohtimaan paljon kohtuullisuutta. Onko kohtuullista, että saman ihmisen kohdalle tuntuu sattuvan kaikki maailman vastoinkäymiset? Usein kuulee lohdutukseksi, että jokaisella on omat murheensa. Tämä vakiovastaus ei kuitenkaan tyydytä minua. Tuohon vastaukseen sisältyy juurikin se epäoikeudenmukaisuus. Toisen murhe on se, että valkoinen T-paita on eksynyt mustien pinoon. Juuri tämä on epäoikeudenmukaista. Miksi minun murheeni eivät olisi voineet olla tuota samaa kokoluokkaa?

Olen tietoisesti yrittänyt välttää katkeroitumista ja uhriutumista. Välillä katkeruus kuitenkin nostaa väistämättä päätään. Näinä katkerina hetkinä yritän kuitenkin pohtia sitä, miten olen selvinnyt erilaisista elämän mukanaan tuomista vastoinkäymisistä. Vaikka katkeruutta pidetään yleisesti paheena, niin minusta se on ihan ymmärrettävä reaktio liian monesta vastoinkäymisestä. Tuo tunne on parempi hyväksyä kuin tuntea siitä syyllisyyttä. Uskon, että puhuminen ja omista kokemuksista avautuminen auttavat eteenpäin. Saatu ymmärrys helpottaa omaa oloa.

Myötäelämisen eli empatian jalo taito

Enkäpä sinäkin olet tavannut ihmisen tai ihmisiä, jolle kerrot jonkun huolen, eikä hän ota kuuleviin korviinsa tai kääntää jutun päälaelleen? Nämä ihmiset eivät osaa, eivätkä ehkä haluakaan osata asettua toisen ihmisen asemaan. Viimeiset vuodet ovat opettaneet minulle, että valitettavan harvalla meistä on myötäelämisen taito.

Kärsiessäni lapsettomuudesta sain karvaasti kokea, kuinka vaikeaa muiden on samaistua lapsettomuuden aiheuttamaan suruun. "Ajattele, että olet vapaa tekemään mitä vaan!" "Minulla on yksi tuttu, joka on kärsinyt lapsettomuudesta vielä pidempään kuin te". Näitä tahdittomia kommetteja voisi luetella loputtomiin. Se, että tilanteesta yritetään väkisin etsiä jotain positiivista tai toisaalta vähätellä sitä toteamalla, että itsellä tai jollakin tutulla on asiat vielä hullummin loukkaa, eikä suinkaan tuo lohtua. Siinä ikäänkuin todetaan: "Mitäs siinä kitiset, asiat voisivat olla hullumminkin?"

Vanhemmaksi tultuani olen huomannut, että tämä ihmisten kyvyttömyys empatiaan jatkuu myös vanhemmuuden saralle. "Mitäs siinä väsymystäsi valitat, kyllä meilläkin välillä valvottiin!" "Kaikki lapset valvottavat x-vuotiaiksi asti" "Pienet lapset, pienet murheet. Isot lapset, isot murheet". Nämä kommentit hiljentävät, eivätkä suinkaan kannusta jakamaan omia huolia. Ei siinä auta kitistä, että heräily tunnin välein joka yö on aavistuksen eri asia, kun herätä kerran tai kaksi yössä sillon tällöin. Olen väsynyt näihin jatkuviin taistelupareihin. Eikö minulla ole oikeutta kokea surua tai uupumusta? Jokaisen tahdittoman kommentin jälkeen huomaan käpertyväni hiukan syvemmälle itseeni.

Jos et kykene myötätuntoon, niin toivoisin edes malttia kommenttiesi kanssa! Mitä jos näiden tahdittomien kommenttien sijaan kysyisitkin: "Miten sinä voit? Voisinko jotenkin auttaa?" Se, että kuuntelee ja yrittää ymmärtää riittää.

Empatiaharjoituksia

Pohdintoja vanhemmuudesta vol. 3

"Ennen kuin sait alkusi, minä halusin sinut.
Ennen kuin synnyit, minä rakastin sinua.
Ennen kuin olit ollut täällä tuntiakaan,
olin valmis kuolemaan puolestasi."

Jos minulle tuli yllätyksenä vanhemmuuden toisinaan uuvuttava intensiivisyys ja riittämättömyyden tunteita synnyttävä valtava vastuu, niin jonkinlainen yllätys oli myös ehdoton, huolestunut, hillitön ja syvä rakkaus tuota pientä ihmistä kohtaan. Rakkaus omaa lasta kohtaan on jotakin sellaista, jota en tiennyt olemassa olevankaan - tuo rakkaus on erilaista kuin mikään muu rakkaus. Rakkaus omaa lasta kohtaan on niin voimakas tunne, että sen alle on toisinaan musertua.

Välillä olen jopa pohtinut, voiko lasta rakastaa liikaa. Aina löytyy sellaisia ihmisiä, jotka jääräpäisesti ajattelevat, että lasten liika halaaminen, heille ylenpalttisen hellyyden osoittaminen ja heidän syleilemisensä lopulta pilaa nuo väitetysti hemmotellut pikkuiset. Uskon kuitenkin, että todellisuudessa lasten “pilaantumisen” suurin aiheuttaja on huomion puute tai välinpitämättömyys.

Sanotaan, että lapsi tuo rakkauden tullessaan. Omassa tapauksessani rakkaus heräsi siitä hetkestä asti, jolloin sain tietää olevani raskaana. Toisilla sen syttyminen kestää aikansa, jopa kuukausia. Monet pohtivat ennen lapsen syntymää, että mitä jos eivät rakastakaan syntyvää lasta. Minulla ei ollut tällaisia ajatuksia lainkaan. Rakkaus omaan lapseen oli itsestäänselvyys. Uskon tämän liittyvän meidän taustaamme. Tällaisille tunnepohdinnoille ei ollut yksinkertaisesti sijaa raskausaikana - huolet olivat eri kokoluokkaa. Jos koko raskausajan pelkää menettävänsä lapsen, niin tämänkaltaiset tunnekriiseilyt jäävät luonnollisesti välistä.

Rakkaus omaa lasta kohtaan on ehdotonta. Vaikka pikkumies on koetellut omaa jaksamistani ja rakkauskapasiteettia yöherätyksillä aivan äärimmilleen, niin en hetkeäkään olisi ollut valmis luopumaan hänestä. Totaalisenkin uupuneena olen jaksanut rakastaa. Väsyneenä en ole ollut parhaimmillani äitinä, mutta rakastamasta en ole lakannut hetkeksikään. Todettakoon kuitenkin, että refluksitautiaan huutava lapsi ja jatkuva univaje eivät ole paras ympäristö äidin ja lapsen kiintymyssuhteen muodostumiselle. Mikäli lapsi ei olisi ollut niin äärimmäisen toivottu kuin meidän tapauksessamme oli, uskon että uupumus olisi silloin vaikeuttanut myös kiintymyssuhteen muodostumista.

Toivon, että lapseni kokee, että tapahtui mitä tahansa, äidin ja isän rakkaus ei koskaan lopu. Parasta on, että vanhemman ja lapsen kiintymyssuhde on vastavuoroista. Joka päivä näen oman rakkauteni heijastuvan lapseni silmistä takaisin.

Pohdintoja vanhemmuudesta vol. 2

Totesin aiemmin, että äitiys on välistä hengästyttävän raskasta. Vauvan hoito on jatkuvaa liukuhihnatyötä. Sama oravanpyörä pyörii vuorokauden ympäri ja päivästä toiseen, oli sitten arki tai viikonloppu. Priorisointi on jatkuvaa ja aikataulut menevät kerta toisensa jälkeen uusiksi. Tehokkuus on aivan omalla levelillään, äitiys on opettanut todelliseksi multitaskaajaksi. Tästä huolimatta villakoirakeot jatkavat kasvamistaan nurkissa ja lattiat pysyvät yhä edelleen imuroimatta. Vanhemmuus on jatkuvaa priorisointia - siinä samalla, kun yrittää arjen pyörityksessä pitää kaikki langat käsissään, niin imurointi ja puutarhatyöt jäävät useimmiten kaukaisiksi haaveiksi. Riittämättömyyden tunne on jatkuvaa, sillä niin sanottu perusarki vie kaiken ajan. Suunnitellut tehtävälistat voi unohtaa - tai ainakin varautua siihen, että ne menevät sata kertaa uusiksi.

Jos tämä edellä kuvailtu vanhemmuuden intensiivisyys tuli minulle yllätyksenä, niin yllätys oli myös se valtava päälle vyörynyt vastuu pienestä ihmisestä. Koko lapsen hyvinvointi on yksinomaan vanhempien vastuulla ja isän käydessä töissä useimmiten pääasiassa äidin vastuulla. Pieni vauva ei kauaa hengissä selviäisi ilman vanhempiaan. On melkoinen vastuu olla jatkuvassa vastuussa toisen elämästä. Ihmislapsi on todella pitkään täysin riippuvainen vanhemmistaan. Vanhempana sitä yrittää tehdä parhaansa ja toivoo, että se riittää. Sitä huomaa pohtivansa jatkuvasti, että toiminko jossakin tilanteessa oikein. Minkälaisen lapsen kasvatan tästä? Vahingoitanko lapsen kehitystä toimimalla jossakin tilanteessa väärin? On haastavaa luottaa itseensä vanhempana.

Ehkä merkittävin havainto vanhempana on, että lapsi oppii matkimalla. Näin ollen omalla käytöksellään pystyy vaikuttamaan melkoisesti siihen minkälainen lapsesta tulee. Kasvatus on vuorovaikutusta. Lapsen tarpeet tulee kuitenkin pystyä tunnistamaan, ja tämä taas on melkoista salapoliisityötä sellaisen lapsen kanssa, joka ei vielä kommunikoi puhumalla. Kasvatuksen päälinjana meillä on lienee tämä perinteinen "rajoja ja rakkautta". Väsymys on kuitenkin verottanut voimia tämän ensimmäisen vuoden aikana siinä määrin, että omat ajatukset eivät ole aina muuttuneet toiminnaksi. Väsyneenä ei myöskään jaksa aina olla kauhean johdonmukainen. Myös tunnesäätely kärsii väsymyksen keskellä.

Yhtenä esimerkkinä tästä on tissille nukuttaminen. Tiedän, että se on ongelmallista, mutta minulla ei ole ollut voimia muuttaa tapaa. Lopenuupuneena sitä valitsee "helpoimman" tien, sillä ei ole voimia valita pidempää ja työläämpää tietä - vaikka se sitten olisikin pitkässä juoksussa kaikille parempi vaihtoehto. Toisena esimerkkinä voisi olla se, että lapsi satuttaa itsensä. Väsyneenä sitä panikoituu itsekin sen sijaan, että rauhoittaisi omalla käytöksellään lasta. Vanhempana tiedostan, että minun tulisi ymmärtää ja sanoittaa lapsen tunne, mutta ensimmäinen reaktio on sen sijaan valitettavan usein oma hätäännys. Väsymyksen keskellä taistelupariksi muuttuneet vanhemmat eivät myöskään varmasti edistä lapsen kehitystä. Näitä esimerkkejä olisi jaettavaksi loputtomasti.

Nykypäivänä tukena kasvatuksessa ei ole enää isoa sukua, kuten ennen. Meidän tapauksessamme äitejäkään ei ole enää neuvomassa. Välistä tuntuukin, että olemme saaneet kasvaa vanhempina ja kasvattajina jokseenkin yksin. Neuvolan lisäksi olemme saaneet tukea sairaalan kuntoutusohjaajalta ja lastenpsykiatriselta puolelta. Neuvot ovat olleet tilanteessamme korvaamattomia, sillä uusina vanhempina olemme olleet melko hukassa. Syksyllä pääsemme keskustelemaan vauvaperhetyötä pitkään tehneen ja varhaislapsuuden vuorovaikutukseen erikoistuneen psykoterapeutin kanssa. Odotamme tältä jaksolta neuvoja vuorovaikutuksen vahvistamiseen sekä vinkkejä toimintatavoista vauva-ajan arjen helpottamiseksi.

Pohdintoja vanhemmuudesta

Ajattelin, että tässä vaiheessa voisin hiukan summata pohdintojani vanhemmuudesta. Nämä kymmenen ensimmäistä kuukautta vanhempana ovat yllättäneet minut monellakin tavalla. Ehkäpä suurin yllätys uudelle vanhemmalle oli vanhemmuuden intensiivisyys. Pieni lapsi on täysin kiinni vanhemmissaan. Lapsen hoito vie kaiken ajan.

Taisin kertoa, että ensimmäisinä kuukausina mm. tappelimme mieheni kanssa suihkuvuoroista, kädet eivät riittäneet ruuan laittoon ja öitä ei erottanut päivistä. Hoitosyklin tahti oli tasaisen tappava: vaipan vaihtoa, imetystä, nukutusta, heijailua - you name it... Kädet olivat jatkuvasti täynnä - vuorokauden ympäri. Tätä se on monilta osin edelleen: äitinä olen oppinut, että edes suihkussa tai wc:ssä ei voi käydä yksin. Vanhemmuus on siis jotakin aivan muuta kuin leikkimatolla vauvan kanssa kujertelua tai rauhallisia vaunulenkkejä lattemuki toisessa kädessä.

Vanhemmuuden intensiivisyys yhdistettynä kuoleman väsymykseen on jotakin sellaista, mitä en usko unohtavani ikinä.  Uskon olleeni tämän ensimmäisen vuoden aikana useasti aivan äärirajoilla jaksamiseni kanssa - ja välillä myös ylittäneeni tämän rajan. Keskustelin taannoin erään äidin kanssa, jonka ensimmäinen lapsi oli tällainen huono nukkuja kuin tämä meidänkin vilivilpertti on. Tämä äiti kertoi joutuneensa käymään terapiassa tullessaan yllättäen uudelleen ehkäisystä huolimatta raskaaksi. Valvominen ensimmäisen lapsen kanssa oli ollut hänelle niin raskas kokemus, että hänen oli vaikeaa muodostaa suhdetta uuteen vauvaan raskausaikana ja sen jälkeen. Ymmärsin tätä äitiä. Kuluneen vuoden aikana olen myös ymmärtänyt sen mielentilan, joissa perhesurmia on tehty. Tekoja en ymmärrä tai hyväksy, mutta tuon mielentilan ymmärrän. Vuosi sitten en olisi ymmärtänyt kumpaakaan tilannetta. Lapsettomuusvuodet ja raskaat kokemukset eivät ole tehneet tätä ensimmäistä vauvavuotta mitenkään helpommaksi. Uskoisin, että jopa päinvastoin. Vauvan syntymää edeltäneet raskaat vuodet ja hermoja raastava raskausaika olivat imeneet minusta viimeisetkin mehut. Äidiksi tullessani olin henkisesti ja fyysisesti lopussa - tämä ei ollut kauhean hyvä lähtökohta.

Minusta myös lapsettomuudesta kärsineen tulee voida puhua vanhemmuuden raskaudesta. Ei tämä ole meille yhtään sen helpompaa kuin muillekaan. Uskoakseni osaamme arvostaa saamaamme lasta aivan eri tavalla, mutta väsymystä tämä loputon kiitollisuuskaan ei poista. Minusta vanhemmuuden aiheuttamasta uupumuksesta tulisi puhua avoimemmin. Vanhemmuus on ajoittain hengästyttävän raskasta.

Tuntuu, että perheet puhuvat aina vain vanhemmuuden hyvistä puolista. Omien kokemukseni perusteella sanoisin, että vanhemmuus ei ole kaikkia varten. Mikäli esimerkiksi koet, että oma aika  ja täydet yöunet ovat sinulle välttämättömiä, kehottaisin vakavasti harkitsemaan, onko vanhemmuus sittenkään sinua varten. Kaikkia varten se ei ole, ja on enemmän vahvuutta kuin heikkoutta myöntää tämä.

Kiitollisuus

Katselin viime keskiviikkona Yökylässä Maria Veitola -ohjelmaa, jossa oltiin tällä kertaa kylässä Eva Wahlströmin luona. Wahlströmillä todettiin kesällä 2012 jalassa, munuaisissa ja molemmissa keuhkoissa veritulpat. Hänen terveydentilansa oli päässyt hengenvaaralliseksi. Maria Veitola kysyy Wahlströmiltä ohjelmassa, miltä tästä tuntui käydä niin lähellä kuolemaa.  Eva kertoo olleensa jälkeenpäin kiitollinen kokemuksestaan. Hän uskoo arvostavansa elämää ja terveyttään aivan eri tavalla kuin ennen sairastumistaan. Evalla on uskomaton elämänasenne. Evan valmentajakin kuvaa Evaa ainutlaatuiseksi - siltä hän todella vaikuttaa.

Minä en pysty samaan kuin Eva. En pysty olemaan kiitollinen kaikista elämän mukanaan tuomista vastoinkäymisistä. Olisin osannut olla kiitollinen lapsesta ilman näitä karmeita kokemuksiakin. Uskon arvostavani vanhemmuutta enemmän kuin keskiverto vanhemmat, mutta menetykset ovat ehdottomasti ottaneet enemmän kuin antaneet. Ne ovat tehneet minusta rikkinäisen. Miten lapsen menettämisessä voisikaan olla kokemuksena mitään hyvää?

Lue tästä myös Kauneus & Terveys -lehden juttu kiitollisuudesta.

1.8.2016 - Elämäni ihmeellisin päivä!

1.8.2016 syntyi perheeseemme pieni keskospoika. Pienen miehen ensimmäiset kaksi viikkoa kuluivat sairaalassa keuhkojen kypsymättömyyden vuoksi. Alun raastavien hetkien jälkeen olemme kuitenkin päässeet elämään tavallista keskosvauva-arkea. Vauva-arki on osoittautunut sen verran kiireiseksi, että bloggailulle ei ole jäänyt aikaa eikä energiaa. Saa nähdä, mitä tulevaisuus tuo tältä osin tullessaan.

Lapsettomuus kokemuksena ei häviä koskaan. Eivätkä tietysti mitkään pitkälle lapsettomuusmatkallemme mahtuneet rankat kokemukset. Ne luovat varjonsa myös tähän hetkeen valtavana menettämisen pelkona ja syyllisyyden tunteina epätavanomaisista raskauksista (tavallinen raskaus ei minulta näköjään onnistu...). Nyt yritämme kuitenkin nauttia tästä hetkestä!

Sinulle vielä lapseton toivon matkallesi voimia ja rohkeutta. Yritä olla menettämättä toivoa, sillä sitä yleensä on.

Arja Koriseva - Sylillinen kultaa

Kun poskelleen painan

mä hellästi suukon

hän untensa mailla vain on

Tuo pienistä pienin

on suurista suurin

ja ihme niin uskomaton 

Sylillinen kultaa mulle

suotiin kun hänet mä

rinnallein sain

Sylillinen kultaa meille

tuotiin ja vihdoin hän

on ilonain 

Toive niin suuri

on täyttynyt juuri

Tuo pikkuinen meidän on

Elämän uuden

sen vaikuttavuuden

nyt nään ja oon sanaton

Sylillinen kultaa meille

tuotiin ja todeksi

sain unelmain

Hääpäivä

Meillä juhlitaan tänään viidettä hääpäivää eli puuhääpäivää. Yhteinen taipaleemme on kuitenkin kestänyt aika paljon pidempään. Marraskuussa kerroin, että yhteistä taivalta tuli tuolloin täyteen 18 vuotta. Meillä oli aavistuksen tavanomaista pidempi koeaika ennen "papin aamenta" :). 

Täytyy sanoa, että nämä avioliittovuodet eivät ehkä ole olleet sitä parisuhteemme ruusuisinta aikaa. Näihin viiteen vuoteen on kasautunut enemmän vastoinkäymisiä kuin moni kohtaa koko elämänsä aikana. Joillekin käy niin, että vastoinkäymiset koettelevat parisuhdetta. Meille on käynyt aikalailla päinvastoin - olemme selvinneet vastoinkäymisistä toistemme tuella. Uskallan kai sanoa, että selviämme yhdessä mistä vain. Yksin en olisi selvinnyt.

Juha Tapio - Kaksi puuta

Minä rakastan näitä
iltojani kanssans sun
kun hetken päässä aamu odottaa

ja me nauramme ja
silmiämme pyyhimme ja
helppo huominen on unohtaa

oomme taas kuin kaksi lasta
jotka aikoinaan
puolivahingossa lähti
samaa tietä kulkemaan

ja sä viet mut ikkunan luo
ja sä sanot: "me kai ollaan niin kuin nuo"

kaksi vanhaa puuta sateen pieksämää
katsoo kevääseen, seisoo erillään
ja kestää joka tuulen ja sään

kaksi vanhaa puuta, vaikket sitä nää
katsoo kevääseen, seisoo erillään
ja jossain alla maan
ne kaiken aikaa yhteen punoneet on juuriaan

kaksi ylvästä ja nuorta
varmoina on voimistaan
taivaan kantta kohti kasvaneet

ehkä vuodet ovat kuorta
ja talvet viimoillaan
hiukan ohuemmaks raapineet

kuinka onkaan kaksi lasta
matkan myötä muuttuneet
se ihme on kai vasta
oomme tänne selvinneet

ja sä viet mut ikkunan luo
ja sä sanot: "mehän ollaan niin kuin nuo"

kaksi vanhaa puuta sateen pieksämää
katsoo kevääseen, seisoo erillään
ja kestää joka tuulen ja sään

kaksi vanhaa puuta, vaikket sitä nää
katsoo kevääseen, seisoo erillään
ja jossain alla maan
ne kaiken aikaa yhteen punoneet on juuriaan

kaksi vanhaa puuta sateen pieksämää
katsoo kevääseen, seisoo erillään
ja kestää joka tuulen ja sään

kaksi vanhaa puuta, vaikket sitä nää
katsoo kevääseen, seisoo erillään
ja jossain alla maan
ne kaiken aikaa yhteen punoneet on juuriaan

Kaikki ei todellakaan mennyt lailla sadun...

Vaikka pyrin suuntaamaan katsettani mahdollisimman paljon tulevaisuuteen, niin väistämättä menneet tapahtumat nousevat usein ajatuksiin. Jos ei päivittäin, niin ainakin viikoittain pohdin sitä, mitä olemme joutuneet käymään läpi viimeisten viiden vuoden aikana. Tämä ajatuskulku päättyy aina päänpudisteluun. Eihän kenellekään voi oikeasti tapahtua näin!?! Raskauden keskeytys vaikean sikiöpoikkeavuuden vuoksi, lapsettomuus ja sen hoitaminen rankimman polun kautta, keskenmenoja, kohtukuolema, kaksi perättäistä identtistä kaksosraskautta, biokemiallisia raskauksia ja kirsikkana kakun päällä sekä puolisoni että oman äitini kuolema tämän kaiken muun maanpäällisen helvetin keskellä! Eihän se vain yksinkertaisesti ole mahdollista!?!

Kohtukuoleman jälkeen olen arastellut todella paljon uusia lääkäreitä, sillä en vain yksinkertaisesti jaksa käydä potilashistoriaamme läpi. Pelkkä ajatus uuvuttaa. Joskus pelkään myös, että vastapuoli ei usko tarinaa - uskomattomalta nämä tapahtumat itsestäkin tosiaan tuntuvat. Mitä jos minua pidetään jotenkin kajahtaneena, joka on keksinyt koko tarinan? Hassua kyllä, meitä on leimallisesti pidetty "sinä rauhallisena pariskuntana". Tuo määritelmä toistui häiritsevän usein kohtukuolemaan liittyvissä potilasasiakirjoissa. Tuo määritelmä häiritsi minua jopa niin paljon, että keskustelimme siitä myös psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa. Vähentääkö surumme merkityksellisyyttä se, että emme huuda hysteerisinä tai paisko esineitä? Ulkoinen rauhallisuus ei juurikaan kerro siitä, mitä ihminen käy pään sisällään läpi. Kohtukuoleman jälkeen olimme puolisoni kanssa molemmat melko itsetuhoisessa mielentilassa, vaikka se ei ehkä meistä ulospäin näkynytkään. Vaatii aika paljon, että näkee kuoren alle.

Näin jälkeen päin ajateltuna tuntuu uskomattomalta, että olemme pystyneet kaikkien näiden helvetillisten tapahtumien keskellä pyörittämään arkea suhteellisen normaalisti. Ihmiset päättävät päivänsä vähemmästäkin (jopa taloudellisista ongelmista). Jollekin pelkästään yksi läpikäymistämme kokemuksista on saattanut traumatisoida loppuiäksi. Me olemme yrittäneet rämpiä eteenpäin purren takahampaita kovemmin yhteen. Arkeamme kuvasin "suhteellisen normaaliksi", sillä toki viimeisten viiden vuoden tapahtumilla on ollut vaikutus arkeemme. Vaikka töissä olemme käyneet, niin uusia työhaasteita ei ole ollut energiaa etsiä. Arjessa selviäminen on ollut riittävän haastavaa. Lapsettomuushoitojen aikana (eli oikeastaan viimeiset kolme vuotta) olen elänyt "melko" rajoitettua elämää - tottakai sitä on yrittänyt tehdä parhaansa, että hoito tuottaisi tulosta. Koti on ollut enemmän ja vähemmän rempallaan - sisustaminen ei ole kuulunut ykkösprioriteetteihin, kun aamulla on pohtinut, onko mitään syytä nousta sängystä ylös. Kaiken kaikkiaan koen eläneeni viimeiset vuodet jonkinlaisessa sumussa sinnitellen aina seuraavaan päivään. Millä olen jaksanut sinnitellä? Koska minulla on aina ollut se pieni toivo. Ilman tuota toivoa en olisi jaksanut - ja ajoittain olen ollut menettää sen. Nuo epätoivon hetket ovat olleet todella synkkiä, eikä niihin halua ajatuksissa palata. En halua koskaan menettää toivoa.

Kaija Koo - Siniset tikkaat 

"Kaikki ei todellakaan mennyt lailla sadun 

Ja aina kun kaaduin
joo se sattui 

Niinkuin sinäkin nytkin
minäkin joskus itkin 

Niin sitä kaatuu
joo se sattuu 

Tee sun surusta tikkaat, siniset tikkaat
ja kiipee niitä pitkin pois..."