Tervetuloa uusi vuosi!

Mennyt vuosi on ollut täynnä surua ja tuskaa. Olen iloinen, että se on vihdoin päätöksessä. Aloitan vuoden 2016 toiveikkain mielin. Pohjalta on vain yksi suunta ja se on ylöspäin. Parempaa uutta vuotta kaikille!

"Kuin kaksi koditonta lasta 
ne kulkevat käsi kädessä, 
Toivo ja Pelko 

Yhdessä tulevat, 
yhdessä lähtevät 
Siinä välissä 
puristavat lujaa 
toistensa kättä 

Joka avaa ovensa Toivolle, 
päästää myös Pelon sisälle, 
joka ottaa syliinsä Pelon 
saa omakseen myös Toivon

Kuin kaksi koditonta lasta 
ne kulkevat käsi kädessä 
emmekä muuta voi tehdä 
kuin seurata samaa polkua" 

- Tommy Tabermann -

Lapsettomuuden hinta

Lapsettomuushoidoissa käyvän "kotiapteekin" sisältöä

Toisilla pariskunnilla on yhteinen matkasäästötili, meillä on yhteinen lapsettomuushoitotili. Emme kuitenkaan ole mitenkään järjestelmällisesti seuranneet lapsettomuushoidoista kertyneitä kustannuksia. Käytännössä hoitoihin on mennyt viimeisten vuosien aikana jokseenkin kaikki likvidit säästömme ja palkasta yli jäävät roposet. Toinen auto on jäänyt haaveeksi ja matkustelusta olemme pitkälti luopuneet. Olemme myös pyrkineet minimoimaan kaikki tarpeettomat ostokset. Onneksi emme ole mitään himoshoppaajia olleet aiemminkaan - panostamme laatuun määrän sijasta. Muutaman käsilaukun perään olen luonut kaihoisia katseita, mutta mitään suurempaa tuskaa en tästä tarpeettomien ostosten rajoittamisesta ole tuntenut.

Karkea arvio lapsettomuushoitokuluista (sis. hoidot, tutkimukset, lääkkeet, oheistuotteet (ovulaatio- ja raskaustestit) ja raskaudenajan tutkimukset) olisi n. 17 000-25 000 euroa. Kaikki IVF-hoitomme on tähän asti tehty yksityisellä puolella, kevyemmät lapsettomuushoidot (ovulaatioinduktiot ja inseminaatiot) tehtiin julkisella puolella.  IVF-hoito maksaa yksityisellä puolella n. 3 000 euroa. Hinta sisältää 2-3 seurantakäyntiä lääkärin vastaanotolla ja ultraäänitutkimuksen, munasolujen keräyksen, siittiöiden pesukäsittelyn, alkioiden (pitkän) viljelyn ja pakastuksen sekä alkion siirron kohtuun. Tuo summa ei sisällä lääkekuluja. Jos IVF-hoidosta ei saada yhtään alkiota, niin hoitokulut ovat siitä huolimatta n. 2 200 euroa ja päälle tulevat vielä lääkekulut. Melkoista riskinottoa siis. Jos alkioita saadaan pakkaseen, niin pakastetun alkion sulatus ja siirto (PAS) maksaa n. 850-1 000 euroa+lääkkeet. Julkisella puolella kuluja tulee ainoastaan poliklinikkamaksujen muodossa ja tietysti lääkekulut päälle.

Lääkkeiden osalta vuotuinen lääkekatto on reilut 600 euroa, jonka jälkeen jokaisesta Kela-korvattavasta lääkkeestä maksetaan sen vuoden loppuun asti ainoastaan 1,50 euroa. Suinkaan kaikki lapsettomuushoitolääkkeet (esim. Ovitrelle, Lugesteron, Luveris, Gonapeptyl) eivät kuitenkaan ole Kela-korvattavia, vaan niistä maksetaan aina täysimääräinen hinta. Kuvassa näkyy omaa lapsettomuushoitoihin liittyvää lääkearsenaaliani. Kaikki tilpehöörit eivät edes kuvaan mahtuneet :). Tällä hetkellä arvioisin kotonamme olevan lapsettomuushoitolääkkeitä n. 2 500 euron arvosta. Kiitos lääkekaton, näistä ei kuitenkaan ole koko tuota summaa maksettu...

Hurjasta rahanmenosta huolimatta, en ole koskaan katunut lapsettomuushoitoihin käytettyjä euroja. Jos joskus pääsisimme tavoiteltuun lopputulokseen, olisi se meille määrittämättömän arvokasta. Lapsettomuushoidot yksityisellä puolella ovat parempia kuin julkisella puolella (näin ainakin HUS:ssa) ja kohtelu inhimillistä. Kokemus on opettanut, että myös näistä seikoista olen valmis maksamaan.

"Ainahan te voitte adoptoida"

"Ainahan te voitte adoptoida." Tuo lausahdus tuntuu livahtavan melko usein biologisten lasten vanhemmilta lapsettomalle pariskunnalle. Jostakin syystä adoptio ei kuitenkaan ole ollut biologisten lasten vanhemmille ensisijainen vaihtoehto. Miksi siis oletetaan, että se olisi meillekään? Toisekseen moni tuntuu olettavan, että adoptioprosessi on kepeä lastenhakumatka. Kotimaan adoptio kestää arviolta 7-9 vuotta, kaikki jonossa olevat eivät saa lasta tuota kautta koskaan. Pelastakaa Lasten kautta toteutetaan vuosittain ainoastaan noin 30 kotimaan adoptiota (ja noin 100 ulkomailta adoptoitua lasta). Kansainvälinen adoptio saattaa onnistua nopeammassa aikataulussa - muutamassa vuodessa. Kansainvälisellä adoptiolla on kuitenkin aivan erilainen hintalappu - 10 000-20 000 euroa on ihan realistinen kustannusarvio. Kansainvälisissä adoptioissa lapset ovat yleensä vanhempia kuin kotimaan adoptioissa. Jos kotimaan adoptiossa lapsi saattaa olla nuorimmillaan kahdeksan viikkoinen, niin kansainvälisissä adoptioissa vauvaikäisiä harvemmin saa. Toisille tällä asialla on merkitystä, toisille ei.

Adoptioprosessi käynnistyy siten, että ollaan yhteydessä oman kunnan sosiaalitoimeen, joka ohjaa lakisääteiseen adoptioneuvontaan. Adoptioneuvontaan saattaa joutua jonottamaan jopa yli vuodenkin. Adoptioneuvonta itsessään kestää keskimäärin 1-2 vuotta. Tuona aikana pariskunta syynätään läpikotaisin. Tulevien vanhempien tulee olla mahdollisimman terveitä. Useat sairaudet saattavat olla este adoptiolle (mm. HIV, reuma, diabetes, epilepsia, masennus). Lisäksi viranomaisilla on omat periaatteensa koskien mm. vanhempien ikää (PeLa: adoptiovanhemman ja lapsen välinen ikäero ei  saa olla yli 45 vuotta), avioliiton kestoa sekä taloudellista tilannetta. Adoptioneuvonnan päätteeksi sosiaalityöntekijä kirjoittaa hakijoita ja heidän elämäntilannettaan, taustaa sekä adoptiomotiiveja ja kasvatusvalmiuksia kuvaavan asiakirjan. Tuota asiakirjaa vasten voi sitten hakea adoptiolupaa Valvirasta. Luvan saamisen jälkeen alkaa lopulta se varsinainen lapsen odottaminen - ja tämä siis kestää sitten sen x vuotta.

Osa saa lopulta adoption kautta lapsen, kaikki eivät. Tapahtuu myös adoptiokeskenmenoja. Jonottamisen pituus ei myöskään aina ratkaise, sillä adoptiossa etsitään ensisijaisesti sopivia vanhempia lapselle -  ei toisinpäin. Ja tämän sopivuusharkinnan tekevät siis viranomaiset parhaaksi katsomallaan tavalla. Adoptiojonossa ei ole vuoronumeroita. On myös hyvä muistaa, että suurimmalla osalla on takana vuosikausien lapsettomuus ja lapsettomuushoidot ennen adoptioprosessin aloittamista. Että sellainen simsalabim-ratkaisu.

Eräs perhe -blogissa oli mainio kirjoitus tähän adoptioaiheeseen liittyen. Suosittelen. Myös Helsingin Sanomat kirjoitti aiheesta 24.12.2015.

Mukavaa ja rentouttavaa joulunaikaa!

Tällä kuvalla tahdon toivottaa sinulle lukijani (jos tätä blogia joku muu nyt lukee kuin siskokultamme :) oikein mukavaa ja rentouttavaa joulunaikaa! Kuvassa Herra Hiiri, joka kotiutui meille kuukausi-pari sitten tarkoituksenaan tuoda mukanaan hyvää onnea. Tuota onnea odotamme vielä.

Joulu saapuu jokaiselle

Piparin tuoksua, tonttujen juoksua,

siinäkö joulu on?

Kiirettä, huisketta, salaisuuskuisketta,

siinäkö joulu on?

Tähti ja kuusi, lyhtykin uusi,

siinäkö joulu on?

Lapsenko juhlaa,

paljon kun tuhlaa,

siinäkö joulu on?

Joulu saapuu jokaiselle,

lapselle ja aikuiselle.

Sydämiimme joulun lahja rakkaan luona annetaan.

Minun suhteeni kirjoihin

Minulle lukeminen on enemmänkin elämäntapa kuin harrastus. Muistan lukeneeni kirjoja niin kauan kuin olen osannut lukea. Sitä ennen äiti luki minulle ja itsekin toki ahkerasti kirjoja selailin ja kuvia niistä katselin. Taisin aloitella lukijana Merja Jalon hevoskirjoilla ja Carolyn Keenen Neiti Etsivillä. Lapsuudenkotini edessä pysähtyi kerran viikossa kirjastoauto ja olin sen uskollinen asiakas. Uskoakseni olen kahlannut läpi kaikki lastenkirjaklassikot. Edesmennyt äitini oli innokas kirjojen ystävä ja olen varmaankin saanut lukuinnostukseni sieltä verenperintönä. Aikuisiällä meillä oli tapana äidin kanssa kierrättää kirjoja keskenämme. Molempien lukumieltymykset osuivat sen verran yksiin.

Rakastan historiallisia romaaneja ja erityisesti kartanoromantiikka on lähellä sydäntäni. Kartonoromantiikalla viittaan mm. Catherine Cooksoniin ja Kaari Utrioon. Dekkareita luen vähän kausittain, viime vuosina vähemmän. Viimeisimmäksi olen dekkareista lukenut Jo Nesbøn Harry Hole -romaaneja. Kai tässä omassa elämässä on ollut viime vuosina riittämiin jännitystä, joten dekkarit ovat useimmiten jääneet hyllyyn.

Rakkaita kirjoja minulle ovat mm. Mika Waltarin, Agatha Christien ja Charles Dickensin teokset. Nykykirjailijoista mieleeni ovat jääneet mm. Pat Conroy ja Ildefonso Falcones. Jos pitäisi valita yksi lempikirja, niin vetäisin kotiinpäin ja sanoisin, että Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -romaanitrilogia. Linna on mestarillinen kirjoittaja ja tämä trilogia avaa aivan erilaisen ikkunan Suomen historiaan kuin mitä historiantunneilla on opittu.

Olen iltalukemisestani sen verran riippuvainen, että yöpöydältä on aina löydyttävä jotakin luettavaa. Muistan jopa joskus selanneeni puhelinluetteloa, kun mitään muuta luettavaa ei löytynyt. A bit desperate? Lukeminen on auttanut minua myös surusta toipumisessa. Se on vienyt ajatuksia edes hetkeksi jonnekin muualle. Akuuteimman surun vaiheessa lukemiseen on kuitenkin ollut vaikea keskittyä. Huomaat "lukeneesi" sivukaupalla, mutta et muista lukemastasi yhtään mitään. Ajatukset ovat olleet jossakin muualla.

Minulla on tapana paneutua yhden kirjailijan tuotantoon kerrallaan. Viime keväänä raskaana ollessani luin Laila Hirvisaaren (ent. Hietamies) romaanisarjoja. Palasin näiden pariin myös äitiyslomalla kohtukuoleman jälkeen. Hieman haikein tunnelmin, mutta palasin kuitenkin. Hirvisaarelta olen kahlannut läpi sarjat Lehmusten kaupunki, Imatra ja Viipuri. Tähän asti olen pitänyt eniten tuosta hänen Lehmusten kaupunki -sarjastaan.

Syksyllä yöpöydälläni viipyi varmaan pari kuukautta Qais Akbar Omarin teos Yhdeksän tornin linnake. Syy hitaassa etenemisessä ei ollut teoksen tylsyys vaan minun pohjaton väsymys, joka aiheutti sen että harvemmin ehdin lukea sivua enempää ennen kuin Nukkumatti vei voiton. A:kin jo ehti ihmetellä, että kauanko oikein voi kestää yhden kirjan lukeminen. Hän yleensä yöllä nukkumaan kömpiessään pelasti kirjan sivuun yöpöydälle väsähtäneen lukijan käsistä :). Lomalla lukutahti on erilainen ja saatan lukea kirjan päivässä.

Joululomaa ajatellen vierailin taas hetki sitten kirjastossa ja tällä kertaa sieltä kotiutui Laila Hirvisaaren viisiosainen Sonja-sarja. Joululoma kuluukin mukavasti kirja toisessa kädessä ja glögilasi toisessa. Glögilasi vaihtuu vain välillä suklaarasiaan :)

Kun lapsen sukupuoli on pettymys – 6 askelta selviytymiseen

Kaksplussalla on jutunaiheet taas vähissä: "Kun lapsen sukupuoli on pettymys – 6 askelta selviytymiseen." Olen sanaton. En tiedä, pitäisikö tälle jutulle itkeä vai nauraa. Pitäisiköhän minun alkaa tarjota näille ihmisparoille selviytymisterapiaa tästä valtavasta pettymyksestä? Mikä loistava bisnesidea.

Minun ehdottamani kuusi askelta tämänkaltaisesta "pettymyksestä" selviytymiseen:

1. Älä ole kiittämätön
2. Älä ole kiittämätön
3. Älä ole kiittämätön
4. Älä ole kiittämätön
5. Älä ole kiittämätön
6. Älä ole kiittämätön

Onni on uudet villasukat :)

Lämpöinen joululahja A:lta

Äitini ja anoppini olivat ahkeria neulojia. Heidän eläessään sukkalaatikostani löytyi aina uudehko pari villasukkia. Nyt kun anopin kuolemasta on jo kolme vuotta ja äitini kuolemasta puolitoista, huomaan vanhojen villasukkieni olevan enemmän tai vähemmän nukkavieruja - mutta tunnearvoa noista toki löytyy enemmän kuin uusista. Olen kaiketi villasukkien suurkuluttaja, vaikka emme missään vanhassa vetoisassa puutalossa majailekaan. Minulla on melkeinpä aina kylmät jalat ja villasukkia tuleekin käytettyä kesät talvet. Usein myös nukun villasukat jalassa - potkin ne sitten kuumissani keskellä yötä pois jaloista :) Viime viikonloppuna A osti minulle joulumarkkinoilta lahjaksi kolme paria uusia villasukkia. Noista ensimmäinen pari on jo päässyt ahkeraan käyttöön.

Olen vakavasti harkinnut aloittavani neulomisharrastuksen. Siskolla oli samat suunnitelmat, mutta hänenkään sukkaparinsa ei ole tainnut vielä edetä alkusilmukoita pidemmälle. Neulomisessa minua vetää puoleensa sen väitetty terapeuttinen vaikutus. Ja terapian tarpeessahan minä olen :) Minulla on ollut kohtukuoleman jälkeen pahoja keskittymisvaikeuksia. Palavereissa on välillä piinallista istua, kun omat ajatukset harhailevat. Tuolloin alan yleensä piirrellä jotakin paperin nurkkaan. Huomaan tämän helpottavan kuuntelemista. Luulen, että neulominen ajaisi saman asian kuin piirtelykin ja se olisi huomattavasti hyödyllisempää. Tiimipalaverissa tutulla työporukalla tämä tuskin olisi mitenkään epäkohteliasta. Esimieheni puhuu pitkästi pääsemättä välttämättä varsinaiseen asiaan koskaan - sivupolkuja monologissa riittää. Tiimipalaverimme ovat haastavia ihan normaalin keskittymiskyvyn omaavillekin. Välillä ajatukseni harhailevat myös televisiota katsellessa ja tällöin täytyy kelailla ohjelmaa aina taaksepäin. Neulominen sopisi siis myös television katselun oheistoiminnaksi.

Ehkäpä hommaan itselleni sukkapuikot ja pari kerää lankaa joulun välipäiviksi...

Elämän nälkä eteenpäin rohkaisee

Kun kohtukuoleman kohdanneilta kysytään, että mikä on auttanut heitä selviytymään surusta, niin vastauksena on useimmiten elävät lapset tai uusi raskaus. Nämä vastaukset ajavat itseni aina jotenkin totaaliseen epätoivoon. Millä lapseton lapsettomuudesta kärsivä voi selvitä oman lapsensa menetyksestä ja vielä toistuvasti? Omalla kohdallani olen aina saanut voimia muun muassa parisuhteesta, arjesta ja liikunnasta. Lisäksi on hyväksyttävä se, että suru ei poistu koskaan. Ajan myötä sen kanssa oppii kuitenkin elämään.

Menetyksen tuskan ollessa vielä akuutti saimme eniten voimaa toisiltamme. Ihan kirjaimellisestikin. Kun olin fyysisesti ja henkisesti niin loppu, että vajosin tuskissani lattialle A kannatteli minua kainaloista ja auttoi kokoamaan itseni. Sain häneltä voimaa selvitä pienissä etapeissa eteenpäin. Romahtelimme vuoroissa - kun toisella oli tosi synkkä hetki, toinen jaksoi lohduttaa. Silloin aluksi tuntui, että sieltä sängynpohjalta ei oikeasti pääse enää koskaan ylös - kaikki oli tässä. Mutta se on juurikin se elämän nälkä, mikä sieltä pistää nousemaan.

Kohdallamme tapahtumat lasten kuolemasta syntymiseen ja sairaalasta kotiutumiseen etenivät nopeasti ja jälkeen päin tuli mieleen asioita, joihin halusimme vastauksia. Toipumisen kannalta olikin tärkeää käydä läpi lasten kuolemaan liittyvät tapahtumat ja mieltä painavat asiat hoitohenkilökunnan kanssa. Suruprosessissa pääsee nopeammin eteenpäin, jos avoimia kysymyksiä ei jää. Tällaisessa tilanteessa kannattaa olla itsekäs ja kysyä hoitohenkilökunnalta kaikki ne kysymykset, jotka ovat jääneet vaivaamaan - sillä uhallakin että tulee lääkäreiden keskuudessa leimatuksi maanvaivaksi.

Tämän jälkimmäisen menetyksen kohdalla olemme myös ensimmäistä kertaa tukeutuneet ammattimaiseen keskusteluapuun. Olemme kokeneet hyödylliseksi silloin tällöin istahtaa alas ja keskustella ulkopuolisen henkilön kanssa lastemme kuolemaan ja lapsettomuushoitoprosesseihin liittyvistä asioista. Kiireisen arjen keskellä nämä ovat usein ainoita hetkiä, kun näistä asioista tulee syvällisemmin keskusteltua. Se, että keskustelussa on mukana ulkopuolinen henkilö, auttaa omien ajatusten ja tuntemusten reflektoinnissa - tunnenko minä näin ainoastaan, koska suren vai tunnetko sinä prosessin ulkopuolisena henkilönä samoin? Surun keskellä omat voimat ovat vähissä ja tällöin ulkopuolisesta tuesta saa voimaa ottaa oma elämä taas haltuun.

Aivan olennaista toipumisprosessissa on myös se, että olemme aina saaneet hyvästellä rauhassa menetetyt lapsemme. Erityisesti sikiöpoikkeavuuden vuoksi keskeytetyissä raskauksissa vanhemmat eivät alkujärkytykseltään välttämättä halua nähdä syntynyttä lasta. Suurin osa katuu tätä päätöstä jälkeenpäin. Meille oli valtavan tärkeää nähdä lapset syntymän jälkeen ja nähdä omin silmin se että he olivat hyvin sairaita. Näin ei myöskään jää harhakuvitelmia siitä, että jos kyseessä olikin jokin valtava erehdys. Ja ovathan he omia lapsiasi - totta kai vanhemmat haluavat rauhassa hyvästellä oman lapsensa. Myös siunaustilaisuudesta ja hautajaisista on tärkeää tehdä mahdollisimman omannäköinen tilaisuus. Me halusimme käydä ne läpi kahdestaan.

Pave Maijasen Elämän nälkä -kappaleessa on kiteytetty täydellisesti se olotila, kun on pohjalla ja sieltä pitäisi kammeta taas itsensä ylös. Olen saanut tuosta kappaleesta valtavasti voimaa ja taistelutahtoa selvitä surusta.

Tää niitä aamuja on kun en tiedä

kannattaako nousta vai jäädä

vetää peitto yli pään

ja hautautua alle kivisen kuoren

Aamuyössä sydän yksin lyö

eikä pääse läpi surujen vuoren

pelko pimeyttä pitkin liikkuu

tuntuu niinkuin päivää ei tulisikaan

Ja silloin kuin henkäys aamutuulen

 jokin täyttää tämän pienen huoneen

se mut viimeinkin herättää

Elämän nälkä hyökkää jalkopäästä

ei voimiaan säästä

minut pystyyn kiskaisee

elämän nälkä istuu olkapäällä

käskee lähde jo täältä

mua eteenpäin rohkaisee

Elämän nälkä

Eteenpäin rohkaisee 

Verhot sivuun liukuu ja katson

kuinka valo pois työntää varjon

joka sieluni yöhön kietoi

vaikka irti siitä päästä tahdoin

Kun olin maahan lyöty eikä kukaan

voinut yli syvän virran mua kantaa

elämä välissä taivaan ja maan

elämä syksyyni valonsa tuo

Ja silloin kuin henkäys aamutuulen

sen täyttää tämän pienen huoneen

se mut viimeinkin herättää

Elämän nälkä hyökkää jalkopäästä

ei voimiaan säästä

minut pystyyn tempaisee

elämän nälkä istuu olkapäällä

käskee lähde jo täältä

mua eteenpäin rohkaisee

Elämän nälkä

Eteenpäin rohkaisee

Kännykkäriippuvuus

Nykyään on Facebookia, Twitteriä, Instagramia, WhatsAppia, Snapchattia, Vinea ja lukuisia muita sosiaalisen median muotoja. Minä olen näistä kaikista jokseenkin pihalla. En kuulu edes Facebookiin. Ne, joiden tarvitsee tietää jotain elämästäni, saavat sen kyllä tietoonsa muutakin kautta. Ei minulla ole aikaa eikä mielenkiintoa raportoida elämästäni aktiivisesti kaikille puolitutuille.  Ja en myöskään ole kiinnostunut näiden puolituttujen kaikista liikkeistä - en kaiketi ole riittävän utelias persoona sosiaalisen median käyttäjäksi. Omissa asioissakin on toistaiseksi ollut ihan riittävästi pureksittavaa. Tämä blogi taitaa olla läheisin suhteeni sosiaaliseen mediaan.

Olen luultavasti maailman epäteknisin ihminen, joten tämä ei omalta osaltaan edesauta läheisen suhteen muodostamista mihinkään tekniseen vempaimeen. Minulle ne ovat pakollinen paha. A:n harmiksi käyttöohjeita en suostu lukemaan koskaan, vaan yritän oppia tuhoisalla yritä ja erehdy -menetelmällä. Minulla saattaa oma kännykkä unohtua pitkäksikin aikaa äänettömälle (jopa useammaksi vuorokaudeksi) ja välillä myös kotiin, eikä tämä herätä minussa vieroitusoireita. Läheiset osaavat tavoitella minua jo usein A:n puhelimesta. Työpuhelimen kanssa yritän olla huolellisempi. Työpuhelimeni vaihdoin älypuhelimeen vasta tänä syksynä, ja nettiyhteyttä olen tarvinnut lähinnä sähköpostien ja ruokalistojen tsekkailuun. Oma puhelimeni on edelleen peruskalikka eli vähemmän älykäs, kuten kantajansakin.

Olimme taannoin ravintolassa ja tuntui, että kaikissa ympäröivissä pöydissä pariskunnat keskittyivät puhelimeensa kumppaninsa sijasta. Tämä oli jotenkin pysäyttävä havainto. Tämä vahvisti päätöstäni keskittyä jatkossakin reaalielämään. Meillä arki on todella hektistä, joten haluan keskittyä harvinaisella yhteisellä ajalla puolisooni - en puhelimeen. Yksi tapa pilata avioliitto on olla olematta läsnä.

Kännykkäriippuvaiset vanhemmat

Tänä syksynä on uutisoitu (Iltalehti 30.7.2015 ja HS 28.10.2015) siitä, että moni ottaa kännykän mukaansa myös synnytykseen ja raportoi synnytyksen etenemisestä someen. Minulta tämä menee pahasti yli ymmärryksen. Koen, että synnytys on hyvin intiimi hetki, enkä ymmärrä, miksi tämä syntymän ihme on raportoitava välittömästi koko maailmalle. Eikö tuossa tilanteessa olisi parempi keskittyä tuohon ihmeeseen? Naistenklinikan apulaisylilääkäri Veli-Matti Ulanderia lainatakseni: "Synnytys on varsin herkkä hetki ja tärkeä perheelle itselleen. En ymmärrä, miksi synnytyshuoneeseen halutaan tuoda rautatieasematunnelmaa. Tuntuu vieraalta, että päähuomio menee somen päivittämiseen."

Näitä kännykkäänsä uppotuneita mammoja on Kätilöopiston aula pullollaan, sama meininki jatkuu kotona. Kaupungilla törmää (kirjaimellisesti!) jatkuvasti näihin vaunuja lykkiviin ja samaan aikaan kännykkäänsä selaaviin tai puhuviin mammoihin. Monesti mietin, että kuinka nämä vähemmän läsnäolevat vanhemmat uskaltavat mm. ylitellä suojatietä keskittyen kännykkäänsä. Ei kai sitä menetystä niin pelkää, kun ei ole sitä koskaan joutunut kohtaamaan.

Uskon myös, että tämä kännykkäriippuvuus haittaa suhteen muodostumista vanhempien ja lapsen välille. Tässä kohdin vedotaan aina siihen, että mammoilla tai isukeilla on kautta aikojen ollut jokin muu asia, johon ovat kiinnittäneet huomionsa. Tuo jokin muu ei ole kuitenkaan minun käsitykseni mukaan koskaan vienyt mammojen huomiota samassa määrin kuin kännykkä valitettavan usein nykyisin tuntuu vievän. Harvemmin näkee vaunuja liikenteessä lykkivää mammaa tai isukkia esim. kirja tai sanomalehti toisessa kädessään.

Jotain kertoo ehkä sekin, että E taisi suurin piirtein ensimmäisenä oppia matkimaan kännykkään puhumista ja kulkeekin milloin mikäkin palikka korvallaan siihen epämääräisesti pulisten. Tämän hän oppi kauan ennen kuin tiesi, että mikä tämän toiminnan funktio oli. Ja E ei osaa siis vielä puhua - tai osaahan hän puhua vauvaa. Tämä kertoo aika hyvin siitä, että minkälaiseen maailmaan E:kin on syntynyt.

Kännykän ja muun langattoman teknologian aiheuttama mikroaaltosäteily ja sen haitta sikiöille ja lapsille sitten olisikin aivan oma tutkimusaiheensa. Minua myös tämä huolestuttaa. Kun taustalla on jo yksi sikiöpoikkeavuus, niin näitä asioita pohtii aivan eri tavalla.

Koeputkipennut

Tällä viikolla uutisoitiin maailman ensimmäisten koeputkikoiranpentujen syntymästä. Alkioita siirrettiin 19, joista syntyi seitsemän pentua. Huisia! Määrät ovat hiukan erilaisia kuin meillä ihmisillä - onneksi.

Tässä taloudessa asustaa kaksi ilmeisen steriiliä narttua. Toiselta poistettu munasarjat, toisen munasarjat muuten vaan valmiita romukoppaan. S:llä ei enää minkäänlaisia mahdollisuuksia koeputkipentuihin, itselläni vielä toivo elää.

Lapsettomuus muuttaa elämän

Koen, että lapsettomuus on murentanut itsetuntoni pala palalta. Tällä hetkellä tunnen itseni jotakuinkin arvottomaksi. Tämä syksy on ollut yhtä suossa rämpimistä. Pettymyksiä pettymysten perään. Jokainen päivä on ollut selviytymistä. Juuri kun luulit, että asiat eivät voisi enää olla huonommin, huomaat erehtyneesi. Viimeiset viikot ovat olleet sellaisia, että välillä on tuntunut että en yksinkertaisesti selviä tästä kaikesta. Syksyn pimeys on vetänyt mielenkin mustaksi. En tiedä, mistä saisin kaivettua energiaa jatkaa kohti uusia pettymyksiä.

Suomen Lääkärilehden artikkelissa (26-31/2012) Lapsettomuus ja parisuhde kuvataan hyvin monia lapsettomuuteen liittyviä tunteita. Meidän viimeistä kolmea vuotta kuvaa osuvasti seuraava lainaus: "Elämä saattaa käpertyä lapsen hankinnan ympärille, eikä voimia riitä tavallisiin tyydytystä tuottaviin asioihin. Hoidoissa olevat kuvaavat aikaa ”hoitoputkessa oloksi” - ajaksi, jossa nainen ja mies yrittävät selviytyä hoidoista." Hoitoputki tuntuu osuvalta kuvaukselta - muista eristetty, pimeä ja ahdistava paikka. Jokaisen pettymyksen jälkeen olemme lähempänä putken loppupäätä. Tällä hetkellä tuon tunnelin loppupäässä ei näy valoa vaan juna.

Välillä yritämme ottaa pieniä irtiottoja arjesta. Sellaiset asiat, joista ennen sai tyydytystä, eivät kuitenkaan enää välttämättä tunnu hyviltä. Yksi tällainen on matkustelu. Onneksi siihen ei enää olisi varaakaan, sillä lapsettomuushoidot vievät kaikki liikenevät roposet. Viime kesänä olimme viikon Italiassa ja tuo loma oli katastrofi. Katastrofeiksi saattavat muodostua myös pienemmät irtiotot arjesta. Ravintolaillalliset, illanvietot, konsertit... lista on loputon. Mikä sitten muuttaa piristykseksi tarkoitetun irtioton arjesta katastrofiksi? Se, että jokin hetki onnistuu aina muistuttamaan lapsettomuudesta. Tuo hetki tulee yleensä aivan odottamatta, ilman että siihen ehtii mitenkään varautua. Sen jälkeen päivä on yleensä enemmän tai vähemmän pilalla. Suru kulkee mukana kaikkialle.

Itsenäisyyspäivänä kävimme syömässä ihanan joulubuffetin. Ei lapsia eikä pallomahoja, hyvä fiilis. Kotimatkalla se kuitenkin taas iski. Muistin, että vuosi sitten itsenäisyyspäivänä meille tehtiin alkionsiirto, josta alkoi kaksostyttöjen kohtukuolemaan päättynyt raskaus. Loppupäivän alakulo oli jälleen taattu.

Tunnelmia itsenäisyyspäivältä

Lauleskelen aina silloin tällöin A:lle merkitsevästi Johanna Kurkelan Palvo minua -kappaletta. Se hellii kovia kokenutta naisen itsetuntoa ja siinä on rohkaiseva viesti: Palvottuna pystyn melkein mihin vaan.

"Palvo minua vähän

sitä tänään tarvitsen

sano että olen kaunis

että olen ihmeellinen

palvo minua vähän

sinut siitä palkitaan

sillä palvottuna pystyn

melkein mihin vaan"

Kansalaisaloite hoitohenkilökunnan abortista kieltäytymisestä tyrmättiin eduskunnassa

Iltalehti (4.12.2015) uutisoi, että kansalaisaloite, jolla vaadittiin hoitohenkilökunnalle eettisen tai uskonnollisen vakaumuksen perusteella oikeutta kieltäytyä tekemästä raskaudenkeskeytyksiä, on torjuttu selvin luvuin eduskunnassa 4.12.2015. Täysistunto torjui lakialoitteen äänin 136-33, hyväksyen sosiaali- ja terveysvaliokunnan mietinnön.

Valiokunta totesi mietinnössä, ettei uskonnon ja omantunnon vapauteen vedoten voida loukata muiden perusoikeuksia. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on linjannut, että naisen oikeus päättää raskauden keskeyttämisestä kuuluu yksityiselämän suojaan, joka on ihmisoikeussopimuksessa turvattu. Aiemmassa blogikirjoituksessani kerroin vastustavani lakialoitetta. Oikeus voitti - kirjaimellisesti.

Toivon, että tähän loppuu myös keskustelu raskaudenkeskeytyksen ylimmän viikkorajan alentamisesta. Raskaudenkeskeytyksen ylin viikkoraja on 24. raskausviikossa, sillä tietyt sikiövauriot voidaan todeta luotettavasti vasta 20. raskausviikon jälkeen. Rakenneultraäänitutkimus tehdään juurikin tästä syystä vasta raskausviikoilla 19-21. Gynekologit ovat hyvin yksimielisesti vastustaneet viikkorajan alentamista. Kaikista raskaudenkeskeytyksistä ainoastaan alle prosentti tehdään raskausviikoilla 20-24 ja kaikissa näissä on syynä sikiöperuste eli luotettavalla tutkimuksella on todettu vaikea sikiön sairaus tai rakenteellinen poikkeavuus. Lapsi kuolisi joka tapauksessa, joko kohtuun, synnytyksen jälkeen tai pienenä lapsena. Luvan keskeyttämiselle myöntää raskausviikosta 12+1 alkaen aina Valvira.

Professori Johanna Mäenpäätä lainatakseni: "Jos lakia halutaan kiristää, ongelma eivät ole sikiön sairauden perusteella tehtävät abortit. Ongelmallisia ovat sosiaalisin perustein tehtävät myöhäiset abortit." Toivoisin, että huomio kiinnitettäisiin sosiaalisista syistä tehtäviin abortteihin, sillä niihin pystytään vaikuttamaan. Jos abortteja halutaan vähentää, kannattaa keskittyä ehkäisyn ja ehkäisyvalistuksen parantamiseen.

Joulu - lasten juhla?

Huomaan, että lähestyvä joulu jossain määrin ahdistaa. Monien mielestä joulu on lasten juhla. Ja jos ei lasten, niin ainakin perhejuhla. Lapsettomana tämä tuntuu siltä, että minulla ei olisi oikeutta viettää joulua. Osa on jopa sitä mieltä, että lapsettomien tulisi viettää joulut töissä ja päästää perheelliset vapaalle. Moni ei tule ajatelleeksi, että lapsettomallakin on useimmiten perhe. Ja perhe se on lapseton pariskuntakin.

Joulu muistuttaa myös menetetyistä läheisistä.  Meillä ei mennä enää äidin tai anopin laittamaan joulupöytään. Meistä kumpikaan ei oikein pidä joulun kaupallistumisesta tai liiallisesta hössöttämisestä. Meille joulu merkitsee ennen kaikkea rauhoittumista. Loikoillaan sohvalla peiton alla villasukat jalassa huonoja jouluelokuvia katsellen ja joulukonvehteja mussuttaen. Luvassa on toki taas hautausmaakierros ja tämän lasten juhlaosuuden täyttänee E. Puolitoistavuotias ja joulukuusi ei taida muuten olla kovin hyvä yhdistelmä?

Lähiviikkoina postilaatikkoon tupsahtelee taas näitä joulukortteja lasten valokuvilla varustettuna. En ole koskaan ymmärtänyt sitä, että miten jouluntoivotus yhdistyy kuvaan lapsesta. Jos näitä on pakko lähettää, niin rajaisin joukon kaikkein lähimpiin (isovanhemmat ja sisarukset). Tuttavaperheen jälkikasvu tonttulakit päässä ei sattuneesta syystä tuo meille joulutunnelmaa. Yhtenä jouluna ryhdyimme vastaiskuun lähettämällä kuvakortteja kissastamme. Viesti ei mennyt perille. Pitäisiköhän seuraavaksi kokeilla enkelikortteja? Meillähän on jo oikein enkelikuoro...

PS. Maailma Mustavalkoinen -blogista löytyy osuva sarjakuva tähän joulukorttiaiheeseen liittyen