sunnuntai 16. heinäkuuta 2017

Pohdintoja vanhemmuudesta vol. 2

Totesin aiemmin, että äitiys on välistä hengästyttävän raskasta. Vauvan hoito on jatkuvaa liukuhihnatyötä. Sama oravanpyörä pyörii vuorokauden ympäri ja päivästä toiseen, oli sitten arki tai viikonloppu. Priorisointi on jatkuvaa ja aikataulut menevät kerta toisensa jälkeen uusiksi. Tehokkuus on aivan omalla levelillään, äitiys on opettanut todelliseksi multitaskaajaksi. Tästä huolimatta villakoirakeot jatkavat kasvamistaan nurkissa ja lattiat pysyvät yhä edelleen imuroimatta. Vanhemmuus on jatkuvaa priorisointia - siinä samalla, kun yrittää arjen pyörityksessä pitää kaikki langat käsissään, niin imurointi ja puutarhatyöt jäävät useimmiten kaukaisiksi haaveiksi. Riittämättömyyden tunne on jatkuvaa, sillä niin sanottu perusarki vie kaiken ajan. Suunnitellut tehtävälistat voi unohtaa - tai ainakin varautua siihen, että ne menevät sata kertaa uusiksi.

Jos tämä edellä kuvailtu vanhemmuuden intensiivisyys tuli minulle yllätyksenä, niin yllätys oli myös se valtava päälle vyörynyt vastuu pienestä ihmisestä. Koko lapsen hyvinvointi on yksinomaan vanhempien vastuulla ja isän käydessä töissä useimmiten pääasiassa äidin vastuulla. Pieni vauva ei kauaa hengissä selviäisi ilman vanhempiaan. On melkoinen vastuu olla jatkuvassa vastuussa toisen elämästä. Ihmislapsi on todella pitkään täysin riippuvainen vanhemmistaan. Vanhempana sitä yrittää tehdä parhaansa ja toivoo, että se riittää. Sitä huomaa pohtivansa jatkuvasti, että toiminko jossakin tilanteessa oikein. Minkälaisen lapsen kasvatan tästä? Vahingoitanko lapsen kehitystä toimimalla jossakin tilanteessa väärin? On haastavaa luottaa itseensä vanhempana.

Ehkä merkittävin havainto vanhempana on, että lapsi oppii matkimalla. Näin ollen omalla käytöksellään pystyy vaikuttamaan melkoisesti siihen minkälainen lapsesta tulee. Kasvatus on vuorovaikutusta. Lapsen tarpeet tulee kuitenkin pystyä tunnistamaan, ja tämä taas on melkoista salapoliisityötä sellaisen lapsen kanssa, joka ei vielä kommunikoi puhumalla. Kasvatuksen päälinjana meillä on lienee tämä perinteinen "rajoja ja rakkautta". Väsymys on kuitenkin verottanut voimia tämän ensimmäisen vuoden aikana siinä määrin, että omat ajatukset eivät ole aina muuttuneet toiminnaksi. Väsyneenä ei myöskään jaksa aina olla kauhean johdonmukainen. Myös tunnesäätely kärsii väsymyksen keskellä.

Yhtenä esimerkkinä tästä on tissille nukuttaminen. Tiedän, että se on ongelmallista, mutta minulla ei ole ollut voimia muuttaa tapaa. Lopenuupuneena sitä valitsee "helpoimman" tien, sillä ei ole voimia valita pidempää ja työläämpää tietä - vaikka se sitten olisikin pitkässä juoksussa kaikille parempi vaihtoehto. Toisena esimerkkinä voisi olla se, että lapsi satuttaa itsensä. Väsyneenä sitä panikoituu itsekin sen sijaan, että rauhoittaisi omalla käytöksellään lasta. Vanhempana tiedostan, että minun tulisi ymmärtää ja sanoittaa lapsen tunne, mutta ensimmäinen reaktio on sen sijaan valitettavan usein oma hätäännys. Väsymyksen keskellä taistelupariksi muuttuneet vanhemmat eivät myöskään varmasti edistä lapsen kehitystä. Näitä esimerkkejä olisi jaettavaksi loputtomasti.

Nykypäivänä tukena kasvatuksessa ei ole enää isoa sukua, kuten ennen. Meidän tapauksessamme äitejäkään ei ole enää neuvomassa. Välistä tuntuukin, että olemme saaneet kasvaa vanhempina ja kasvattajina jokseenkin yksin. Neuvolan lisäksi olemme saaneet tukea sairaalan kuntoutusohjaajalta ja lastenpsykiatriselta puolelta. Neuvot ovat olleet tilanteessamme korvaamattomia, sillä uusina vanhempina olemme olleet melko hukassa. Syksyllä pääsemme keskustelemaan vauvaperhetyötä pitkään tehneen ja varhaislapsuuden vuorovaikutukseen erikoistuneen psykoterapeutin kanssa. Odotamme tältä jaksolta neuvoja vuorovaikutuksen vahvistamiseen sekä vinkkejä toimintatavoista vauva-ajan arjen helpottamiseksi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Jätä tähän kommenttisi. Kommentit julkaistaan moderoinnin jälkeen.