Enkäpä sinäkin olet tavannut ihmisen tai ihmisiä, jolle kerrot jonkun huolen, eikä hän ota kuuleviin korviinsa tai kääntää jutun päälaelleen? Nämä ihmiset eivät osaa, eivätkä ehkä haluakaan osata asettua toisen ihmisen asemaan. Viimeiset vuodet ovat opettaneet minulle, että valitettavan harvalla meistä on myötäelämisen taito.
Kärsiessäni lapsettomuudesta sain karvaasti kokea, kuinka vaikeaa muiden on samaistua lapsettomuuden aiheuttamaan suruun. "Ajattele, että olet vapaa tekemään mitä vaan!" "Minulla on yksi tuttu, joka on kärsinyt lapsettomuudesta vielä pidempään kuin te". Näitä tahdittomia kommetteja voisi luetella loputtomiin. Se, että tilanteesta yritetään väkisin etsiä jotain positiivista tai toisaalta vähätellä sitä toteamalla, että itsellä tai jollakin tutulla on asiat vielä hullummin loukkaa, eikä suinkaan tuo lohtua. Siinä ikäänkuin todetaan: "Mitäs siinä kitiset, asiat voisivat olla hullumminkin?"
Vanhemmaksi tultuani olen huomannut, että tämä ihmisten kyvyttömyys empatiaan jatkuu myös vanhemmuuden saralle. "Mitäs siinä väsymystäsi valitat, kyllä meilläkin välillä valvottiin!" "Kaikki lapset valvottavat x-vuotiaiksi asti" "Pienet lapset, pienet murheet. Isot lapset, isot murheet". Nämä kommentit hiljentävät, eivätkä suinkaan kannusta jakamaan omia huolia. Ei siinä auta kitistä, että heräily tunnin välein joka yö on aavistuksen eri asia, kun herätä kerran tai kaksi yössä sillon tällöin. Olen väsynyt näihin jatkuviin taistelupareihin. Eikö minulla ole oikeutta kokea surua tai uupumusta? Jokaisen tahdittoman kommentin jälkeen huomaan käpertyväni hiukan syvemmälle itseeni.
Jos et kykene myötätuntoon, niin toivoisin edes malttia kommenttiesi kanssa! Mitä jos näiden tahdittomien kommenttien sijaan kysyisitkin: "Miten sinä voit? Voisinko jotenkin auttaa?" Se, että kuuntelee ja yrittää ymmärtää riittää.
Empatiaharjoituksia
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jätä tähän kommenttisi. Kommentit julkaistaan moderoinnin jälkeen.