Hääpäivä

Meillä juhlitaan tänään viidettä hääpäivää eli puuhääpäivää. Yhteinen taipaleemme on kuitenkin kestänyt aika paljon pidempään. Marraskuussa kerroin, että yhteistä taivalta tuli tuolloin täyteen 18 vuotta. Meillä oli aavistuksen tavanomaista pidempi koeaika ennen "papin aamenta" :). 

Täytyy sanoa, että nämä avioliittovuodet eivät ehkä ole olleet sitä parisuhteemme ruusuisinta aikaa. Näihin viiteen vuoteen on kasautunut enemmän vastoinkäymisiä kuin moni kohtaa koko elämänsä aikana. Joillekin käy niin, että vastoinkäymiset koettelevat parisuhdetta. Meille on käynyt aikalailla päinvastoin - olemme selvinneet vastoinkäymisistä toistemme tuella. Uskallan kai sanoa, että selviämme yhdessä mistä vain. Yksin en olisi selvinnyt.

Juha Tapio - Kaksi puuta

Minä rakastan näitä
iltojani kanssans sun
kun hetken päässä aamu odottaa

ja me nauramme ja
silmiämme pyyhimme ja
helppo huominen on unohtaa

oomme taas kuin kaksi lasta
jotka aikoinaan
puolivahingossa lähti
samaa tietä kulkemaan

ja sä viet mut ikkunan luo
ja sä sanot: "me kai ollaan niin kuin nuo"

kaksi vanhaa puuta sateen pieksämää
katsoo kevääseen, seisoo erillään
ja kestää joka tuulen ja sään

kaksi vanhaa puuta, vaikket sitä nää
katsoo kevääseen, seisoo erillään
ja jossain alla maan
ne kaiken aikaa yhteen punoneet on juuriaan

kaksi ylvästä ja nuorta
varmoina on voimistaan
taivaan kantta kohti kasvaneet

ehkä vuodet ovat kuorta
ja talvet viimoillaan
hiukan ohuemmaks raapineet

kuinka onkaan kaksi lasta
matkan myötä muuttuneet
se ihme on kai vasta
oomme tänne selvinneet

ja sä viet mut ikkunan luo
ja sä sanot: "mehän ollaan niin kuin nuo"

kaksi vanhaa puuta sateen pieksämää
katsoo kevääseen, seisoo erillään
ja kestää joka tuulen ja sään

kaksi vanhaa puuta, vaikket sitä nää
katsoo kevääseen, seisoo erillään
ja jossain alla maan
ne kaiken aikaa yhteen punoneet on juuriaan

kaksi vanhaa puuta sateen pieksämää
katsoo kevääseen, seisoo erillään
ja kestää joka tuulen ja sään

kaksi vanhaa puuta, vaikket sitä nää
katsoo kevääseen, seisoo erillään
ja jossain alla maan
ne kaiken aikaa yhteen punoneet on juuriaan

Neulonta- ja väritysterapiaa

Kerroin aiemmin harkitsevani neulontaharrastuksen aloittamista. Tällä viikolla olen neulonut villasukkaa Novitan YouTube-ohjeilla. A on nauranut kuollakseen, kun olen katsonut tuota opetusvideota uudelleen, uudelleen ja uudelleen... Sukka alkaa olla kärkikavennuksia vaille valmis. Neulonta on toiminut terapiamuotona juuri niin kuin toivoinkin: se on vienyt ajatuksia muualle ja tuottaa aikaansaannoksena myös tyydytystä. Kantapään neulottuani olin NIIIIIN ylpeä itsestäni, sellaista ei ole tapahtunut ihan vähään aikaan.

Muutama päivä sitten kirjakaupasta tarttui heräteostoksena mukaani myös aikuisten värityskirja ja puuvärikynät. Ajattelin, että värittäminen toimisi samalla tavalla kuin tuo paperin reunaan piirtely eli auttaisi keskittymään. Tätä väriterapiaa en ole vielä aloittanut, joten kerron kokemuksiani siitä myöhemmin.

Sain vinkin, että esimerkiksi pianon soittaminen voisi toimia samalla tavalla terapeuttisesti. Näin varmastikin olisi. Kun sitä opettelisi kissanpolkkaa kieli keskellä suuta, niin ajatukset pysyisivät poissa kaikista ikävistä asioista ja siinä sivussa oppiminen tuottaisi tyydytystä. Varjopuolena on, että A raukka kärsisi. Toki piano on aina parisuhdeystävällisempi vaihtoehto kuin viulu. Voi olla, että täti Fenix vielä lainaa E:ltä hänen leikkisähköpianoaan ja aloittaa A:n kiusaksi harjoittelun :). Tuossa leikkipianossa on kaikkia kivoja extraääniä... Miltähän kuulostaisi kissanpolkka lampaana?

Nyt on siis kovat keinot käytössä ja niitä on todella myös tarvittu! Mitähän sitä seuraavaksi keksisi?

Värityskirjan takakansi

Onni on uudet villasukat :)

Lämpöinen joululahja A:lta

Äitini ja anoppini olivat ahkeria neulojia. Heidän eläessään sukkalaatikostani löytyi aina uudehko pari villasukkia. Nyt kun anopin kuolemasta on jo kolme vuotta ja äitini kuolemasta puolitoista, huomaan vanhojen villasukkieni olevan enemmän tai vähemmän nukkavieruja - mutta tunnearvoa noista toki löytyy enemmän kuin uusista. Olen kaiketi villasukkien suurkuluttaja, vaikka emme missään vanhassa vetoisassa puutalossa majailekaan. Minulla on melkeinpä aina kylmät jalat ja villasukkia tuleekin käytettyä kesät talvet. Usein myös nukun villasukat jalassa - potkin ne sitten kuumissani keskellä yötä pois jaloista :) Viime viikonloppuna A osti minulle joulumarkkinoilta lahjaksi kolme paria uusia villasukkia. Noista ensimmäinen pari on jo päässyt ahkeraan käyttöön.

Olen vakavasti harkinnut aloittavani neulomisharrastuksen. Siskolla oli samat suunnitelmat, mutta hänenkään sukkaparinsa ei ole tainnut vielä edetä alkusilmukoita pidemmälle. Neulomisessa minua vetää puoleensa sen väitetty terapeuttinen vaikutus. Ja terapian tarpeessahan minä olen :) Minulla on ollut kohtukuoleman jälkeen pahoja keskittymisvaikeuksia. Palavereissa on välillä piinallista istua, kun omat ajatukset harhailevat. Tuolloin alan yleensä piirrellä jotakin paperin nurkkaan. Huomaan tämän helpottavan kuuntelemista. Luulen, että neulominen ajaisi saman asian kuin piirtelykin ja se olisi huomattavasti hyödyllisempää. Tiimipalaverissa tutulla työporukalla tämä tuskin olisi mitenkään epäkohteliasta. Esimieheni puhuu pitkästi pääsemättä välttämättä varsinaiseen asiaan koskaan - sivupolkuja monologissa riittää. Tiimipalaverimme ovat haastavia ihan normaalin keskittymiskyvyn omaavillekin. Välillä ajatukseni harhailevat myös televisiota katsellessa ja tällöin täytyy kelailla ohjelmaa aina taaksepäin. Neulominen sopisi siis myös television katselun oheistoiminnaksi.

Ehkäpä hommaan itselleni sukkapuikot ja pari kerää lankaa joulun välipäiviksi...

Elämän nälkä eteenpäin rohkaisee

Kun kohtukuoleman kohdanneilta kysytään, että mikä on auttanut heitä selviytymään surusta, niin vastauksena on useimmiten elävät lapset tai uusi raskaus. Nämä vastaukset ajavat itseni aina jotenkin totaaliseen epätoivoon. Millä lapseton lapsettomuudesta kärsivä voi selvitä oman lapsensa menetyksestä ja vielä toistuvasti? Omalla kohdallani olen aina saanut voimia muun muassa parisuhteesta, arjesta ja liikunnasta. Lisäksi on hyväksyttävä se, että suru ei poistu koskaan. Ajan myötä sen kanssa oppii kuitenkin elämään.

Menetyksen tuskan ollessa vielä akuutti saimme eniten voimaa toisiltamme. Ihan kirjaimellisestikin. Kun olin fyysisesti ja henkisesti niin loppu, että vajosin tuskissani lattialle A kannatteli minua kainaloista ja auttoi kokoamaan itseni. Sain häneltä voimaa selvitä pienissä etapeissa eteenpäin. Romahtelimme vuoroissa - kun toisella oli tosi synkkä hetki, toinen jaksoi lohduttaa. Silloin aluksi tuntui, että sieltä sängynpohjalta ei oikeasti pääse enää koskaan ylös - kaikki oli tässä. Mutta se on juurikin se elämän nälkä, mikä sieltä pistää nousemaan.

Kohdallamme tapahtumat lasten kuolemasta syntymiseen ja sairaalasta kotiutumiseen etenivät nopeasti ja jälkeen päin tuli mieleen asioita, joihin halusimme vastauksia. Toipumisen kannalta olikin tärkeää käydä läpi lasten kuolemaan liittyvät tapahtumat ja mieltä painavat asiat hoitohenkilökunnan kanssa. Suruprosessissa pääsee nopeammin eteenpäin, jos avoimia kysymyksiä ei jää. Tällaisessa tilanteessa kannattaa olla itsekäs ja kysyä hoitohenkilökunnalta kaikki ne kysymykset, jotka ovat jääneet vaivaamaan - sillä uhallakin että tulee lääkäreiden keskuudessa leimatuksi maanvaivaksi.

Tämän jälkimmäisen menetyksen kohdalla olemme myös ensimmäistä kertaa tukeutuneet ammattimaiseen keskusteluapuun. Olemme kokeneet hyödylliseksi silloin tällöin istahtaa alas ja keskustella ulkopuolisen henkilön kanssa lastemme kuolemaan ja lapsettomuushoitoprosesseihin liittyvistä asioista. Kiireisen arjen keskellä nämä ovat usein ainoita hetkiä, kun näistä asioista tulee syvällisemmin keskusteltua. Se, että keskustelussa on mukana ulkopuolinen henkilö, auttaa omien ajatusten ja tuntemusten reflektoinnissa - tunnenko minä näin ainoastaan, koska suren vai tunnetko sinä prosessin ulkopuolisena henkilönä samoin? Surun keskellä omat voimat ovat vähissä ja tällöin ulkopuolisesta tuesta saa voimaa ottaa oma elämä taas haltuun.

Aivan olennaista toipumisprosessissa on myös se, että olemme aina saaneet hyvästellä rauhassa menetetyt lapsemme. Erityisesti sikiöpoikkeavuuden vuoksi keskeytetyissä raskauksissa vanhemmat eivät alkujärkytykseltään välttämättä halua nähdä syntynyttä lasta. Suurin osa katuu tätä päätöstä jälkeenpäin. Meille oli valtavan tärkeää nähdä lapset syntymän jälkeen ja nähdä omin silmin se että he olivat hyvin sairaita. Näin ei myöskään jää harhakuvitelmia siitä, että jos kyseessä olikin jokin valtava erehdys. Ja ovathan he omia lapsiasi - totta kai vanhemmat haluavat rauhassa hyvästellä oman lapsensa. Myös siunaustilaisuudesta ja hautajaisista on tärkeää tehdä mahdollisimman omannäköinen tilaisuus. Me halusimme käydä ne läpi kahdestaan.

Pave Maijasen Elämän nälkä -kappaleessa on kiteytetty täydellisesti se olotila, kun on pohjalla ja sieltä pitäisi kammeta taas itsensä ylös. Olen saanut tuosta kappaleesta valtavasti voimaa ja taistelutahtoa selvitä surusta.

Tää niitä aamuja on kun en tiedä

kannattaako nousta vai jäädä

vetää peitto yli pään

ja hautautua alle kivisen kuoren

Aamuyössä sydän yksin lyö

eikä pääse läpi surujen vuoren

pelko pimeyttä pitkin liikkuu

tuntuu niinkuin päivää ei tulisikaan

Ja silloin kuin henkäys aamutuulen

 jokin täyttää tämän pienen huoneen

se mut viimeinkin herättää

Elämän nälkä hyökkää jalkopäästä

ei voimiaan säästä

minut pystyyn kiskaisee

elämän nälkä istuu olkapäällä

käskee lähde jo täältä

mua eteenpäin rohkaisee

Elämän nälkä

Eteenpäin rohkaisee 

Verhot sivuun liukuu ja katson

kuinka valo pois työntää varjon

joka sieluni yöhön kietoi

vaikka irti siitä päästä tahdoin

Kun olin maahan lyöty eikä kukaan

voinut yli syvän virran mua kantaa

elämä välissä taivaan ja maan

elämä syksyyni valonsa tuo

Ja silloin kuin henkäys aamutuulen

sen täyttää tämän pienen huoneen

se mut viimeinkin herättää

Elämän nälkä hyökkää jalkopäästä

ei voimiaan säästä

minut pystyyn tempaisee

elämän nälkä istuu olkapäällä

käskee lähde jo täältä

mua eteenpäin rohkaisee

Elämän nälkä

Eteenpäin rohkaisee

Lapsettomuus muuttaa elämän

Koen, että lapsettomuus on murentanut itsetuntoni pala palalta. Tällä hetkellä tunnen itseni jotakuinkin arvottomaksi. Tämä syksy on ollut yhtä suossa rämpimistä. Pettymyksiä pettymysten perään. Jokainen päivä on ollut selviytymistä. Juuri kun luulit, että asiat eivät voisi enää olla huonommin, huomaat erehtyneesi. Viimeiset viikot ovat olleet sellaisia, että välillä on tuntunut että en yksinkertaisesti selviä tästä kaikesta. Syksyn pimeys on vetänyt mielenkin mustaksi. En tiedä, mistä saisin kaivettua energiaa jatkaa kohti uusia pettymyksiä.

Suomen Lääkärilehden artikkelissa (26-31/2012) Lapsettomuus ja parisuhde kuvataan hyvin monia lapsettomuuteen liittyviä tunteita. Meidän viimeistä kolmea vuotta kuvaa osuvasti seuraava lainaus: "Elämä saattaa käpertyä lapsen hankinnan ympärille, eikä voimia riitä tavallisiin tyydytystä tuottaviin asioihin. Hoidoissa olevat kuvaavat aikaa ”hoitoputkessa oloksi” - ajaksi, jossa nainen ja mies yrittävät selviytyä hoidoista." Hoitoputki tuntuu osuvalta kuvaukselta - muista eristetty, pimeä ja ahdistava paikka. Jokaisen pettymyksen jälkeen olemme lähempänä putken loppupäätä. Tällä hetkellä tuon tunnelin loppupäässä ei näy valoa vaan juna.

Välillä yritämme ottaa pieniä irtiottoja arjesta. Sellaiset asiat, joista ennen sai tyydytystä, eivät kuitenkaan enää välttämättä tunnu hyviltä. Yksi tällainen on matkustelu. Onneksi siihen ei enää olisi varaakaan, sillä lapsettomuushoidot vievät kaikki liikenevät roposet. Viime kesänä olimme viikon Italiassa ja tuo loma oli katastrofi. Katastrofeiksi saattavat muodostua myös pienemmät irtiotot arjesta. Ravintolaillalliset, illanvietot, konsertit... lista on loputon. Mikä sitten muuttaa piristykseksi tarkoitetun irtioton arjesta katastrofiksi? Se, että jokin hetki onnistuu aina muistuttamaan lapsettomuudesta. Tuo hetki tulee yleensä aivan odottamatta, ilman että siihen ehtii mitenkään varautua. Sen jälkeen päivä on yleensä enemmän tai vähemmän pilalla. Suru kulkee mukana kaikkialle.

Itsenäisyyspäivänä kävimme syömässä ihanan joulubuffetin. Ei lapsia eikä pallomahoja, hyvä fiilis. Kotimatkalla se kuitenkin taas iski. Muistin, että vuosi sitten itsenäisyyspäivänä meille tehtiin alkionsiirto, josta alkoi kaksostyttöjen kohtukuolemaan päättynyt raskaus. Loppupäivän alakulo oli jälleen taattu.

Tunnelmia itsenäisyyspäivältä

Lauleskelen aina silloin tällöin A:lle merkitsevästi Johanna Kurkelan Palvo minua -kappaletta. Se hellii kovia kokenutta naisen itsetuntoa ja siinä on rohkaiseva viesti: Palvottuna pystyn melkein mihin vaan.

"Palvo minua vähän

sitä tänään tarvitsen

sano että olen kaunis

että olen ihmeellinen

palvo minua vähän

sinut siitä palkitaan

sillä palvottuna pystyn

melkein mihin vaan"

Kelle täällä pitää maksaa, ettei kaikki olis niin paskaa...

Tasaisin väliajoin minut valtaa vahva epäoikeudenmukaisuuden tunne. En vaan yksinkertaisesti voi käsittää, että mistä hyvästä olemme ansainneet kaiken tämän paskan. Ellinooraa lainatakseni: "Kelle täällä pitää maksaa, ettei kaikki olis niin paskaa?".

Tiedän, ettei tämä itsesäälissä rypeminen ole hyväksi, mutta minkäs ihminen tunteilleen voi. Uskon, että jokainen pidempään lapsettomuudesta kärsinyt on ajoittain katkera. Aluksi koin tästä syyllisyyttä. Myöhemmin opin, että turha tästä katkeruudesta on itseään syyllistää - katkeruus kuuluu ihan lapsettomuuden perusfiiliksiin. Olisi raskasta kaiken muun paskan lisäksi vielä teennäisyydellä kannatella sädekehää päänsä ympärillä. Oma sädekehäni on jo himmentynyt, A:n vielä ajoittain loistaa.

A jaksaa aina muistuttaa, ettei muiden onni ole meiltä pois. Ei ehkä olekaan, mutta me emme myöskään ole ansainneet kaikkia näitä vastoinkäymisiä. Ja ne muut eivät ole ansainneet jatkuvaa onneaan.

Maailma Mustavalkoinen -blogissa on puettu sarjakuvien muotoon lapsettomuuteen liittyviä tunteita. Tämä sarjakuva tiivistää hyvin tämänhetkisiä tuntojani: Anteeksi_png_07062009.jpg

Isänpäivä - ei vielä tänäänkään, ei ehkä koskaan

Isänpäivä ja äitienpäivä ovat niitä päiviä, jolloin meitä kipeästi muistutetaan, ettei meistä tullut vanhempia vielä tänäkään vuonna. Ei ainakaan sillä tavalla kuin olisimme toivoneet - elävälle lapselle.

Tänään lapsettomuuttamme taas hierotaan vasten kasvoja ja epätoivo riipii sielua. Isänpäivämarkkinointia on tullut viikkokaupalla joka tuutista, mikä on toiminut jatkuvana muistutuksena tilanteestamme. En ymmärrä, miksi vanhemmuutta pitää juhlistaa oikein erillisellä juhlapäivällä. Meillä ei juhlita tänään. Alunperin suunnitelmissamme oli elää tämän päivän yli pyörimällä kaupungilla ostosten ja hyvän ruuan merkeissä. Kunnes sitten tajusimme, että kyseessä on pyhäpäivä ja kaupat kiinni. Niinpä niin, se siitä suunnitelmasta. Onneksi kuntosali on auki.

A:lle isänpäivä on erityisen tympeä, sillä myös hänen oma isänsä on kuollut. Meille isänpäivä on kuolleiden muistopäivä, samoin kuin myös äitienpäivä. Meille tämä on myös someton päivä - kukaan tahattomasti lapseton ei jaksa lukea lukuisia isänpäiväpäivityksiä.

Tämä on hyvä päivä muistaa, että lapsettomuus koskettaa myös miehiä. Tämä voi päästä unohtumaan, sillä lapsettomuuden tutkimukset ja hoidot keskittyvät pääasiassa naiseen. Mies jää lapsettomuushoidoissa helposti sivustakatsojaksi ja tukijan rooliin.

Me 18 vuotta!

Me täytimme tänään 18 vuotta - parisuhteemme on siis tullut täysi-ikään! Kiitos A näistä tapahtumarikkaista 18 yhteisestä vuodesta, toivottavasti niitä tulee vielä paljon lisää!

Näihin yhteisiin vuosiin on mahtunut paljon hyviä hetkiä, mutta valitettavan paljon myös niitä mustaakin mustempia päiviä. Näistä mustista päivistä en olisi ikinä selvinnyt ilman sinua. Me olemme selvinneet niistä yhdessä. Avioliittomme on todellakin testattu niin myötä- kuin vastoinkäymisissä. Kaiken kokemamme jälkeen en osaa kuvitella sellaista vastoinkäymistä, mistä ME emme selviäisi. Näiden alamäkien myötä olemme kasvaneet entistä tiukemmin yhteen. Me olemme timanttia!

Edit: Yllätin A:n vuosipäivänämme lehti-ilmoituksella :)

Stella - Häävalssi (Sinä vain)

Tuulimyllyjä vastaan
täällä taistellaan
Viima hiuksissa viipyy
hetken vaan
Toiset nuorena nukkuu
joskus se pelko uniin kulkeutuu
Sitten sinä oot siinä
silität mun hikistä päätä
joku taika sulla on, sillä 

Sinä vain, sinä vain
saat mut luottamaan
meillä on aikaa 

Sinä vain, sinä vain, sinä vain
saat mut tuntemaan, että mä kelpaan 

Kun pyryttää ja pajutkin taipuu
kinosten alle hautautuu.
Täytyy olla lujasta luusta
että selviytyy 

Hangen alla paine kasvaa
kestänkö sen mitä vaaditaan
Rakas, onneks sä oot siinä
silität mun hikistä päätä
joku taika sulla on, sillä 

Sinä vain, sinä vain
saat mut luottamaan
meillä on aikaa 

Sinä vain, sinä vain, sinä vain
saat mut tuntemaan, että mä kelpaan 

Sitten sinä oot siinä
silität mun hikistä päätä
joku taika sulla on, sillä 

Sinä vain, sinä vain
saat mut luottamaan
meillä on aikaa 

Sinä vain, sinä vain, sinä vain
saat mut tuntemaan, että mä kelpaan 

Sinä vain, sinä vain
saat mut taistelemaan
tuulimyllyjä vastaan 

Sinä vain, sinä vain, sinä vain
saat mut nousemaan
läpi hangen ja roudan

Kuuntele kappale: YouTube