Näytetään tekstit, joissa on tunniste vauva-arki. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste vauva-arki. Näytä kaikki tekstit

perjantai 17. marraskuuta 2017

Maailmanlaajuinen keskoslasten päivä 17.11.


Keskoslasten päivää vietetään vuosittain 17.11. Päivä on kansainvälinen teemapäivä, jonka tarkoituksena on lisätä tietoa keskosuudesta ja kiinnittää huomiota siihen, että maailmassa jopa joka kymmenes lapsi syntyy keskosena eli ennen 37:ää täyttä raskausviikkoa. Yksi näkyvimmistä huomioinneista on erilaisten merkittävien kohteiden valaisu violetiksi, joka on päivän väri. Tarkoituksena on herättää huomiota tärkeän asian puolesta. Suomessa tapahtumien organisoinnista on aiemmin pääasiassa vastannut keskoslasten vanhempien yhdistys Kevyt.

Lue tästä kaksospoikansa keskosena synnyttäneen Heidi Tonterin tarina. Tuossa tarinassa oli lukuisia kohtia, joihin samaistuin: pitkään toivottu raskaus, raastava raskausaika, miltä tuntuu kun vauva viedään pois synnytyksen jälkeen, miltä tuntuu olla yöt erossa vauvasta, jatkuva pelko vauvan puolesta, pelko iloita vauvasta, vauvan päivittäisen keskosuuteen liittyvän hoidon opettelu, infektiopelko, pelko seurantamonitoreista irrotettaessa, epävarmuus siitä mitä tulevaisuus tuo tullessaan...
"Raskausaika oli niin vaikea, että se on vaatinut paljon työstämistä. Pikku hiljaa sitä on uskaltanut päästää peloista irti ja on ymmärtänyt, ettei ole mitään hätää, pojat ovat aivan täydellisiä. Se matka on ollut niin traumaattinen, että pitkäaikainen pelko ei häviä hetkessä. Kun arjessa on jotakin poikkeuksellista kuormittavuutta, niin herkästi esiin nousee vieläkin huoli pojista. Ei ehkä vieläkään pysty täysin sanoittamaan sitä huolta, mikä oli silloin alkuvaiheessa, mutta se on kuitenkin niin vahva asia, että se vaatii edelleen aktiivista työstämistä."
--- 
"Omasta kokemuksestani voin myös sanoa, ettei traumaattisten kokemusten tarkoitus ole musertaa, vaan itselläni se on toiminut voimaannuttavasti, vaikkakin vaatinut pysähtymistä ja oman itsen tutkiskelua. Arkisia ongelmia meidän vaativa matkamme ei ole poistanut, mutta se on mahdollistanut pääsyn kiinni sellaiseen uinuvaan potentiaaliin, jota en ole saanut aikaisemmin kaivetuksi itsestäni esiin."  
- Heidi Tonteri, keskospoikien äiti - 
Väestoliiton blogi: Ihmeistä suurin


torstai 17. elokuuta 2017

Refluksitauti


Kun tarkastellaan näin jälkikäteen vauvavuotta, niin se oli jatkuvaa odottamista. Odotimme, että saisimme rikkonaisiin öihin, onnettomiin päiväuniin ja muihin vauvan oireiluihin helpotusta. Aluksi meille puhuttiin neuvolassa kolmen kuukauden koliikista. Neuvolatäti sanoi, että "vauva huutaa nimeään". Lupailtiin, että kyllä se siinä kolmen kuukauden kohdalla helpottaa. Ei helpottanut. Tämän jälkeen toivoa annettiin kiinteiden ruokien aloittamisen muodossa - jos ne vaikka pitäisivät paremmin nälkää ja hillitsisivät pulautteluakin. Ei auttanut. Seuraava oljenkorsi oli vauvan liikkeelle lähteminen. Eipä ollut apua siitäkään.

Keväällä aloin olla niin totaalisen uupunut, että päätimme hakea apua allergialääkäreiltä ja kokeilimme sairaalaunikouluakin. Unikoulu noroviruksineen vain pahensi tilannetta. Allergialääkärikäynti oli jokseenkin yhtä tyhjän kanssa. Kesäkuussa kävimme jälleen yhdellä allergialääkärillä, joka totesi pikkumiehellä refluksitaudin. Meille selvisi vihdoin, että mistä kaikki tuska, itku ja vääntö johtui. Vaikka selitys löytyikin, niin helpotusta tilanteeseen ei kuitenkaan tullut. En ollut valmis lääkekokeiluihin, vaan olisin toivonut, että lääkäriltä olisi tullut vinkkejä ruokavalion suhteen (sekä imettävän äidin että lapsen).

Refluksioireet ovat vähitellen helpottaneet muuten paitsi öiden osalta. Nyt kun pikkumies viettää yhä enemmän aikaa pystyasennossa, on pulauttelu jäänyt melkein kokonaan pois. Puuroa syöttäessä menee välillä "märehtimiseksi", mutta muuten oksentelu on helpottanut. Röyhtäilyä on edelleen ajoittain paljon.

Tuntuu, että kuluneen vuoden aikana olen tehnyt kaikki mahdolliset kokeilut sekä omani että lapsen ruokavalion suhteen. On ollut todella raskasta kontrolloida jatkuvasti molempien syömisiä. Syyllisyyden tunne on jatkuvaa. Mitä olenkaan pistänyt taas suuhuni, kun yö oli jälleen yhtä huutoa? Arjen raskaus on johtanut siihen, että uusia ruoka-ainekokeiluja ei uskalla tehdä - jos tilanne vaikka voisi mennä vielä hullummaksi. Siitä en yksinkertaisesti enää selviäisi. Tunne on kuin hukkuvalla - pää pysyy vain juuri ja juuri pinnalla. Tämä ensimmäinen vauvavuosi on tarjonnut meille melkoisen elämysmatkan oman jaksamisen suhteen - sanotaanko vaikka, että väsymyksen käsite on laajentunut.

Nyt olen laittanut toivoni kävelemään oppimiseen. Sanotaan, että suurimmalla osalla lapsista refluksi helpottaa huomattavasti noin kuukauden päästä heidän opittuaan kävelemään vakaasti. Sitä odotellessa...


Lisätietoja:
Refluksilapset ry
Mitä refluksi on?
Refluksitaudin oireet vauvalla ja taaperolla

maanantai 17. huhtikuuta 2017

Minä olen kaunis imettäjä -valokuvanäyttely


Yhteinen unelma toi yhteen nelisenkymmentä äitiä lapsineen suomenlinnaan kuulaana syyspäivänä 2015. ”Minä olen kaunis imettäjä” on valokuvasarja, johon on kuvattu erittäin kauniita ja sensuelleja kuvia imettävistä äideistä. Näyttelyn avulla pyritään rohkaisemaan äitejä imettämään missä tahansa, sillä onhan kyseessä maailman luonnollisin asia. Tarkoituksena on kohottaa naisten itsetuntoa, ymmärtää oma kauneutensa ja se kuinka kaunis asia imettäminen on.

Valokuvaprojektin äiteinä ja promoottoreina toimivat kaksi äitiä, Natalie Ärling ja Anne Partanen.

Näyttely on esillä  huhtikuun 2017 ajan galleria Kääntöpaikassa (Intiankatu 1, 00560 Helsinki) ja toukokuusta 2017 eteenpäin Kätilöopiston aulassa ja lapsivuodeosastoilla. Galleria Kääntöpaikassa on avoimet ovet klo 10-18 huhtikuun jokaisena torstaina (20.4., 27.4.).

Lue IL Ilonan juttu aiheesta täältä.

sunnuntai 16. huhtikuuta 2017

Hyvää pääsiäisen jatkoa!


Hyvää pääsiäisen jatkoa kaikille! En ole ehtinyt ja väsymykseltä myöskään jaksanut kirjoitella. Lukuisia meheviä aiheita olisi kuitenkin pöytälaatikossa. Toivottavasti tilanne mahdollistaisi näihin paneutumisen lähiaikoina.

Viime viikolla pikkumies sai kaksi uutta hammasta ja meno on ollut sitten sen mukaista. Äidille ei edelleenkään anneta armoa... Viime yön unikoulu oli helvetistä! Kaksi tuntia huutoa kurkku suorana. Homma vaati isältä ja äidiltä melkoista luonteenlujuutta. En ryhtyisi tähän, jos ei olisi aivan pakko. En vain enää kestä tätä valvomista - en fyysisesti enkä psyykkisesti.

Voiko tästä rääkistä syntyä mitään hyvää? Onko hyvä uni ylipäätään mahdollista imettävälle äidille? Tuntuu, että hyviä vaihtoehtoja ei ole. Olo on melkoisen epävarma ja nurkkaan ahdistettu.

perjantai 7. huhtikuuta 2017

Nää yöt ei anna armoo...

"Hieman kärähtänyttä huomenta: Aamupala á la väsynyt äiti" (Kuva: Tiina Salldén)

"Nää yöt ei anna armoo..." laulaa Kaija Koo ja meillä yhdytään tähän samaan itkuvirteen. Osuvasti tuo Kaija Koon Nää yöt ei anna armoo -biisin kertsi kuitenkin jatkuu "Ja ilman sua ei oo mulla henkee eikä elämää..." - sekin on niin totta.

AAA on nukkunut hyvin katkonaisesti aina. Odotamme edelleen sitä ensimmäistä kokonaan nukuttua yötä - pisin pätkä on tähän mennessä ollut viisi tuntia ja se ihme on tapahtunut kahdesti. Muistaakseni noin ensimmäiset kolme kuukautta meillä heräiltiin aikalailla tunnin välein - välillä jopa kahden. Öitä rasittivat alkuun myös yölliset rintapumppailut - valvoin aika usein klo 4-6, koska en saanut nukahdettua uudelleen pumppailujen jälkeen. Jossakin vaiheessa aloin kammoksua öitä - nukkumaanmeno ahdisti, sillä tiesi, että juuri kun olisi saanut ummistettua silmänsä, tulisi taas herätys.

Menettämisen pelko oli huipussaan ensimmäisten kuukausien aikana. Öisinkään ei uskaltanut kääntää lapselle selkäänsä. Niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin, niin nukuin (lue: torkuin) yli kolme kuukautta AINA kasvot AAA:n sänkyyn päin. En vain pystynyt kääntämään hänelle selkääni. Joskus marraskuussa uskalsin vaihtaa yöllä ensimmäisen kerran kylkeä. Jatkuva pelko heikensi niitä vähiäkin yöunia. Vauva ei rauhoittunut tuttiin tai taputteluun, hänet rauhoitti ainoastaan rinta. Koska imetyksiä oli ainakin neljä joka yö, niin vaihdoin vaippaakin joka yö kahdesti - muutoin vaippa olisi falskannut (tuli tämäkin testattua...).

AAA kärsi kovista vatsanpuruista ensimmäiset kuukautensa - hän valitti jatkuvasti vatsakipuja myös nukkuessaan. Terveydenhoitaja kutsui tätä "äänekkääksi käyntiääneksi". Yleensä tungin tuolloin aamuyöstä korvatulpan kevyesti siihen korvaan, joka ei ollut tyynyä vasten. Ilman tuota toimenpidettä olisin säpsähdellyt hereille jatkuvasti. Terveydenhoitaja lohdutti vatsavaivojen loppuvan usein kolmen ensimmäisen kuukauden jälkeen ja öiden sitä myöten rauhoittuvan. Tartuin tähän toiveikkaaseen toteamukseen kuin hukkuva pelastusrenkaaseen. Kolmen ensimmäisen kuukauden jälkeen vatsakivut helpottivatkin sen verran, että öinen jatkuva "äänekäs käyntiääni" vaimeni - heräilyt yösyötöille kuitenkin jatkuivat. Tässä vaiheessa tilanne oli kuitenkin sikäli lohdullinen, että AAA saattoi nukkua ensimmäisen pätkän noin kolme tuntia - tilanne oli siis hieman parempi kuin aivan alkuun.

Seuraavaksi meille heitettiin pelastusrengas kiinteiden ruokien aloittamisen muodossa. Pitäväthän ne paremmin nälkää, joten luulisi yösyömisten vähenevän. Ja kuinkas sitten kävikään - kiinteiden ruokien aloittamisella ei ollut yöheräilyihin MITÄÄN vaikutusta. Imetän edelleen tyypillisesti klo 2, klo 4 ja klo 6. Usein myös klo 7. Viime yönä imetin klo 12, klo 2, klo 4, klo 6 ja klo 7. Välillä nukkumisissa on vielä pahempia jaksoja, niitä ovat aiheuttaneet muun muassa ensimmäiset hampaat, joiden vuoksi todella huonoja öitä oli neljä viikkoa ilman yhdenkään yön helpotusta. Liikkeelle lähtö on aiheuttanut levottomuutta nukkumiseen - välillä AAA kääntyy unissaan mahalleen ja herää sitten itkemään, kun asento ahdistaa. Sitten se onkin sitä, että saatat kymmeniä kertoja kääntää hänet vatsalta selälleen.

HS kirjoitti aiheesta "Milloin vauva oikein alkaa nukkua kunnolla?" Hyvinvointi-sivuillaan 23.1.2017. Jutussa todetaan, että pahin vaihe on yleensä silloin, kun lapsi alkaa liikkua eli noin 8–10 kuukauden iässä. Silloin hyväuninenkin lapsi muuttuu levottomaksi kukkujaksi. Eli pahempaa herkkua on siis vielä ilmeisesti edessä. Lisää hampaita, seisomaan opettelua sängyn laitaa vasten (kun vauva ei vielä osaa itse laskeutua takaisin alas)... Ihanaa!

Tuossa Hesarin jutussa todetaan, että vain alle viidellä prosentilla kaksivuotiaista lapsista ei ole ollut lainkaan yöheräämisiä. Meidän tuttavapiiriin näitä onnenmyyriä mahtuu muutamia ja täytyy sanoa, että todella onnekkaita pirulaisia ovat olleet. Kateeksi käy. Valvominen on nimittäin murhaa. Väsymys vaikuttaa kaikkeen. Pinna on väsyneenä todella lyhyt ja päivät vauvan kanssa raskaita. Väsymys vie myös terveyden - joka paikkaan sattuu. Puhtia ei riitä mihinkään ja mieliala on alakuloinen. Parisuhde (jos sitä voi siksi enää kutsua) natisee liitoksistaan. Tätä listaa voisi jatkaa loputtomiin. Elämä lopen uupuneena on selviytymistä päivästä toiseen. Korttitalo sortuisi, jos mukaan tulisi pieninkin lisävastoinkäyminen. Rehellisesti sanoen en voi todeta nauttivani tällaisesta vauva-ajasta. Tämä valvominen pilaa oikeasti ihan kaiken.

Olemme useaan otteeseen harkinneet kotiunikoulun aloittamista. Kotiunikoulu sopii yli puolivuotiaiden lasten nukuttamiseen, jolloin lapsi jo pärjää yön ilman tiheää yösyömistä. Toistaiseksi olemme olleet tähän yritykseen liian uupuneita. Ajatus olisi pääsiäisenä yrittää. Meillä on siis edessä pitkäperjantai sanan varsinaisessa merkityksessä...

maanantai 27. helmikuuta 2017

Mitä meille kuuluu

Pikkuherra AAA valvottaa edelleen äitiä. Tissiä on saatava ainakin kolme kertaa yössä. Ensimmäiset kolme kuukautta torkuin aina yösyöttöjen välissä 45 minuuttia ja päivät menivät melkoisessa sumussa. Näin jälkeenpäin tuosta ajasta ei muista oikeastaan mitään - paitsi sen, että VÄSYTTI. Hampaitakin särki pelkästä väsymyksestä. Vauva-arki oli aluksi hyvinkin kaoottista, sillä pikkuherra kotiutui sairaalasta nenä-mahaletkun kanssa. Syötöt hoituivat siten, että aluksi tarjottiin tissiä, jonka jälkeen tuttipulloa ja tuttipulloon jäänyt maito valutettiin vielä lopuksi nenä-mahaletkuun. Koska pikkuherra ei jaksanut alkuun syödä riittävästi pelkästään rinnasta (ja tietysti myös sairaalajakson vuoksi), niin tarkoitti tämä, että minä pumppasin maitoa rintapumpulla 8-12 kertaa vuorokaudessa (myös öisin, niiden yösyöttöjen lisäksi). Koska vauvaa hoidettiin ja syötettiin vähintään kolmen tunnin välein, niin siitä voi sitten laskea että tuon pumppailu-, syöttö- ja hoitorumban lisäksi ei jäänyt aikaa oikeastaan millekään muulle.

Omat ruokailut hoituivat lennossa ja tappelimme A:n kanssa suihkuvuoroista. Tuntui, että emme pariin ensimmäiseen kuukauteen tahtoneet edes ehtiä ulkoilemaan - ihmettelin, miten muut vanhemmat siihen pystyivät. Nenä-mahaletkun poistamisen jälkeen pikkuherra on osoittautunut varsinaiseksi ahmatiksi ja meillä tosiaan näin seitsemän kuukauden kalenteri-iässäkin heräillään syömään ainakin kolme kertaa öisinkin. Pikkuherran syntymisen jälkeen en ole nukkunut kertaakaan yli neljää tuntia yhtämittaa. Pikkuherra nukkuu myös päiväunia huonosti. Välillä nukkuminen onnistui ainoastaan liikkuvissa vaunuissa, sittemmin toiset päiväunet on saatu useimmiten nukutettua sisälle. Päiväunet ovat myös lyhyitä - yleensä enintään tunnin verran (/sen aikaa kun vaunuja jaksaa ulkona työnnellä). Kotitöitä ei siis oikein missään välissä saa tehtyä. Joulukuussa pääsin kuitenkin eroon lopuistakin rintapumppailuista ja se on helpottanut päivärytmiä. Nykyisin ulkoilemmekin ainakin kerran päivässä. Väsymys ei enää ole niin totaalista kuin ensimmäisinä kuukausina.

Moni ajattelee, että nyt varmaankin kaikki on sitten vihdoin hyvin. Aiemmat traumat tuntuvat kuitenkin heijastuvan kaikille elämän osa-alueille. Menettämisen pelko on hurjaa, kokoajan pelkään pahinta. Tulevaisuuteen ei uskalla suhtautua luottavaisin mielin, koska matto on vedetty jalkojen alta niin useasti. Jos AAA olisikin kaikista peloistani huolimatta terve, niin entäpä, jos minä tai A sairastutaan vakavasti? Millainen koti ja ympäristö olisi AAA:lle mahdollisimman turvallinen? Ajatukset kiertävät tätä samaa kehää. En uskalla tehdä sitä tai tätä, jos... Luulisi, että kaikkien näiden kokemusten jälkeen eläisi hetkessä. Siinä mielessä ehkä elääkin, että huomista ei uskalla ajatella, koska ei tiedä tuleeko sitä. Heittäytyä ei kuitenkaan uskalla. Jo raskausaikaa varjostanut jatkuva pelko on jatkunut myös synnytyksen jälkeen, pelon kohteet vain vaihtuvat. Jotenkin nämä menneisyyden jättämät jäljet olisi vain hyväksyttävä. Kadehdin ihmisiä, jotka elävät ilman huolta huomisesta. Välillä tunnen olevani totaalisen yksin näiden pelkojeni kanssa.