Turhasta valittaminen

"Käsittämätön kurjuus saattaa odottaa vain kulman takana. Silti moni kahlitsee itsensä jatkuvaan tyytymättömyyteen, vaikka seisoo tukevasti kaksin jaloin keskellä hyvää elämää." 

- Maaret Kallio -

Psykoterapeutti Maaret Kallio lanseerasi 31.1. Helsingin Sanomien Lujasti lempeä -blogissa uuden termin: luksusnarina. Luksusnarinalla Kallio viittaa turhasta valittamiseen.

Kallio oli vieraillut Suomen World Visionin lähettiläänä Kambodžan maaseudulla. Matkapäivien aikana nähty äärimmäinen köyhyys, pahoinpidellyt lapset ja yksin jäävät pikkuiset saivat arkiset suomalaisvalitukset tuntumaan naurettavilta. Kallio toteaa, että ei toki tarvitse matkustaa edes Kambodžan maaseudulle kokeakseen olevansa litistyksissä kahden maailman välissä. Suomessakin moni toivoisi voivansa narista pienistä asioista sen sijaan, että surut murjovat mielen kumaraan ja pakottavat elämän polvilleen.

Kallion kolumni liippasi läheltä kahta aiempaa postaustani. Kirjoitin aiemmin positiiviseksi oppimisesta ja Matti Kaivosojan ohjeesta unelmoida arjesta. Nyt tuntui, että olisi hyvä pohdiskella myös hiukan tätä Kallion lanseeraamaan termiä luksusnarina eli ihmisten turhasta valittamista.

Vaikka olenkin luonteeltani pessimismiin taipuva, niin myös minä olen aina ärsyyntynyt turhasta valittamisesta. On eri asia narista kaikista pikkuasioista, kun vaikkapa keskustella huonosta säästä. Moni nimittäin kokee, että se että turhasta ei enää valitettaisi lopettaisi kaikenlaisen keskustelun - näin ei ole. Turhasta valittajat  ovat oma ihmisryhmänsä - niitä jotka yksinkertaisesta vain valittavat ihan kaikesta. Jokainen meistä varmasti on kohdannut tällaisia tyyppejä. Ja jokainen meistä on varmasti myös itsekin tähän ainakin silloin tällöin syyllistynyt.

Kallio oli saanut suhteellisuudentajua Kambodžan matkaltaan. Tämä oli ehkä hiukan vaarallinen lähestymistapa. Moni nimittäin vetoaa siihen, että maailmasta löytyy aina joku, jolla menee huonommin eli viiittaamalla äärimmäiseen köyhyyteen tavallaan vietäisiin oikeutus valittaa ylipäätään yhtään mistään. Toisekseen köyhyys ei väistämättä tarkoita onnettomuutta. Masennus länsimaissa on yleisempää kuin köyhällä Kambodžan maaseudulla. Elämänrytmi ja -asenne köyhissä maissa on erilainen.

Asennoituminen onkin ratkaisevaa. Miten ihminen suhtautuu siihen, että tänään jäi vaikkapa yksi bussi tulematta. Pilaako se koko päivän vai pääseekö vastoinkäymisestä yli lyhyemmällä harmituksella?

Nyt kasvattajana olen välillä pohtinut, että juontaako turhasta valittaminen juurensa kasvatuksesta. Ovatko sellaiset henkilöt, jotka eivät ole koskaan elämässään joutuneet pettymään tai kokemaan vastoinkäymisiä tyypillisesti juuri näitä turhasta valittajia? Suhteellisuudentaju puuttuu ja elämä ei ole opettanut kohtaamaan pienempiäkään vastoinkäymisiä. Voinko minä tehdä lapsestani tahtomattani tällaisen luksusnarisijan?

Usein hoetaan mantraa, että kaikkien ongelmiin tulisi suhtautua ymmärtäväisesti. Olen itsekin (huonolla menestyksellä) yrittänyt ymmärtää. Jollekin ihmiselle voi todella olla valtava ongelma esimerkiksi Kallion mainitsema lyhyt sähkökatkos tai sitten se, että mies pukee lapselle aina väärät vaatteet (kyllä, olen kuullut että sekin on joissakin perheissä todellinen ongelma 😲). Siksi tuntuikin yllättävältä, että psykoterapeutti kirjoittaa ihmisten kokemista huolista tähän sävyyn. Ei siksi, että olisin asiasta missään määrin eri mieltä vaan siksi, että turhasta valittamisesta saakin ilmeisesti ihan luvalla ärsyyntyä - jopa psykoterapeutti. Aina ei tarvitse ymmärtää.

Niin ja kyllä minäkin jaksan valittaa turhasta. Paljonkin. Silloin kuitenkin pieni ääni päässäni yleensä muistuttaa, että asiat voisivat olla huonomminkin. Valittaminen on tapa päästellä höyryjä. Kunhan vain aina muistaisi samalla tavalla iloita onnistumisista - ja ylipäätään nähdä ne hyvät asiat.

Matti Kaivosoja: "Mitä, jos lomien sijaan alkaisimme haaveilla omasta arjestamme?"

”Miten haluaisimme ihan tavallisten päivien kuluvan? Sen sijaan, että elämä vain tapahtuu ja vyöryy yli, perhe voi itse vaikuttaa siihen, että arkeen tulee kivoja rutiineja.” 

- lastenpsykiatri Matti Kaivosoja -

Helsingin Sanomien (25.1.) henkilökuvassa haastateltiin lastenpsykiatri Matti Kaivosojaa. Haastattelu  puhutteli minua monelta osin. Nykyään paljon keskustelua tuntuu herättävän se, että lapsiperhearki kuvataan kaikkialla niin raskaana ja ahdistavana. Monet kritisoivat, että tällaista negatiivista näkökulmaa tuodaan turhan yksipuolisesti esiin. Itse en ole tähän seikkaan kiinnittänyt huomiota. Oikeastaan olen kokenut päinvastoin: lapsiperhe-elämä kuvataan perheellisten taholta onnentyyssijana. Perheelliset hokevat lapsettomille, että et tiedä onnesta tai rakkaudesta mitään, ennen kuin olet saanut oman lapsen.

Lapsettomuudesta kärsineenä olen kokenut asian vahvasti näin. Olisin kaivannut realistisempaa kuvaa vanhemmuudesta ennen lapsen syntymää. Lapsen saatuani arki lävähti naamalle melkoisena shokkina. Vanhemmuus on kaikessa intensiivisyydessään ajoittain todella rankkaa. Toki meillä vauvavuotta leimasi vahvasti vauvan refluksitauti, mutta uskon, että myös ilman sitä arki olisi tuntunut ajoittain rankalta. Yhtään liioittelematta, olen ollut kuolla väsymykseen. Onhan se rankkaa, jos et saa yli vuoteen nukkua yhtäkään kertaa useampaa tuntia yhdenmittaista unta. Se on rankkaa ihan kenestä tahansa. Eikä sitä minusta tule kaunistella.

Lastenpsykiatri Kaivosoja ratkoo näitä lapsiperheiden ruuhkavuosien haasteita työkseen. Helsingin Sanomien haastattelussa Kaivosoja totesi, että nykyään nuoret perheet ovat jopa liian huolestuneita, jos kaikki ei mene ”normaalisti”. Tavoitellaan psykologisesti hyvää vanhemmuutta ja elämää, johon kuuluu kiinnostava työ, onnellinen parisuhde ja lasten kehittävät harrastukset. Samalla pitäisi saada aikataulut pelaamaan ja asuntovelka maksettua. Se on Kaivosojan mukaan uuvuttava yhtälö. Kun vanhemmat eivät selviä siitä, mitä tavoittelevat, tulee romahduksia.

Vaikeuksien kanssa painiville vanhemmille Kaivosoja puhuu armollisuudesta. Vaikeuksien keskellä on kiusaus verrata itseään muihin, ”normaaleihin” perheisiin. Itse myönnän sortuvani tällaiseen vertailuun tuon tuostakin. Kaivosojan mukaan sellainen on harha, sillä mitään oikeanlaista, psykologisesti hyvää elämää ei ole olemassakaan, eikä sitä siksi kannata tavoitella. Elämä tuo aina mukanaan yllätyksiä. Melko vapauttavaa - eikö vain?

Ruuhkavuosiahdinkoon on useita syitä: ydinperheet ovat liian yksinäisiä, lapset tehdään pienellä ikäerolla, uraa ei uskalleta laittaa tauolle, työnantajat eivät jousta. Kaivosoja lisää vielä yhden: Perhe-elämä voi näyttäytyä loputtomana umpikujana, koska nykyinen pikkulasten vanhempien sukupolvi ei ole nähnyt kotona lapsiperhearjen eri vaiheita. Sisaruksia on useimmiten vähän ja he ovat melko samanikäisiä. Harva joutuu enää hoitamaan omia pikkusisaruksiaan tai vanhempien sisarusten lapsia. Monilla ei näin ollen ole omakohtaista kokemusta pikkulapsivaiheesta ennen omia lapsia. Perspektiivi perhe-elämään uupuu ja helposti unohtuu, että pikkulapsivaihe on vain ohimenevä hetki. On kieltämättä helpottava ajatus, että esimerkiksi unipulmat eivät ole loputon umpikuja. Jonain päivänä nekin ovat ohi.

Kaivosoja kritisoi sitä, että arkeen etsitään helpotusta suunnittelemalla lomia ja kalenteroimalla laatuaikaa. Hyvää tarkoittava ajatus korostaa Kaivosojan mukaan käsitystä, että arki on jotain, josta on päästävä pois ja saatava tauko. Hän ehdottaa kääntämään näkökulman ylösalaisin: Mitä, jos lomien sijaan alkaisimme haaveilla omasta arjestamme? Miten haluaisimme ihan tavallisten päivien kuluvan? Toisiko arkeen iloa esimerkiksi perheen yhteinen ruokailu tai harrastus? Minua tämä ajattelutapa viehättää. Tavallinen arki, ilman suuria yllätyksiä puoleen tai toiseen, on parasta. Mikä voisikaan olla hienompaa kuin semihyvin rullaava arki.

Kaivosojan omalta pojalta on leikattu aivokasvain, joten hänellä on omakohtaista kokemusta siitä, että ikävät kokemukset eivät voi olla vaikuttamatta vanhemmuuteen. Ikävät kokemukset jättävät väistämättä jälkensä. Tässä kohdin koin jonkinlaisen synninpäästön: SIIS EIVÄT VOI OLLA VAIKUTTAMATTA. Toisin sanoen on ihan normaalia ja jopa odotettavaa, että meidän tausta vaikuttaa myös vanhemmuuteen. Myös edellisten sukupolvien kokemukset vaikuttavat siihen, minkälaisten uskomusten varaan meidän elämämme rakentuu. Minä ja puolisoni pelkäämme kuolemaa aivan erilailla, koska se on ollut vahvasti elämässämme läsnä.


Lue lisää:
Yle.fi: Lastenpsykiatri puhuu mieluummin pyjamapäivästä kuin lomasuunnittelusta: "Kannattaisi käyttää aikaa oman arkensa haaveiluun"
Vauva.fi: Miksi ruuhkavuodet tuntuvat nykyään niin rankoilta? Syypää on intensiivinen vanhemmuus

Äitiyden kipupisteet

Aiempaan postaukseeni viitaten totesin, että toimittaja Tuomas Enbuske ei ollut tavoittanut kolumnissaan "Äitiys on p**kaa" äitiyden todellisia kipupisteitä. Viinin juonnista ja rilluttelusta luopumisen sijasta tällaisia huomattavasti tavallisimpia vauva-ajan kipupisteitä ovat elämän perustarpeista huolehtimisen haasteellisuus tai jopa mahdottomuus.

Vauva herättelee öisin 95 % todennäköisyydellä eli univaje on kaikille melko taattu ja vauvan tarpeista huolehtimisen ohella aikaa ei tahdo jäädä omalle syömiselle tai peseytymiselle. Taukoa, sairauslomaa tai ylipäätään mitään lomaa ei vauvan hoidolta ole. Liikuntaa tai seksiä ei väsymyksen ja kiireen keskellä yleensä jaksa edes ajatella. Parisuhde tulee olemaan kovemmalla kuin koskaan. Olo on jatkuvasti väsynyt, nälkäinen ja nuhruinen. Ja edellisten seurauksena ärtynyt. Pelkkä ajatus alkoholista ja vapaaehtoisesta valvomisesta baarissa sai ainakin minut huonovointiseksi - sitä en todellakaan jaksanut kaivata. Tämä kaikki on aivan tavallista ja normaalia. Tätä 24 h -palvelijaksi ja omien perustarpeiden syrjään jättämisen opettelua on äidiksi kasvaminen - ei ahdistusta menetetyistä baari-illoista.

Viime sunnuntain Helsingin Sanomat käsitteli Sunnuntai-liitteessään yhtä näistä äitiyden kipupisteistä, nimittäin kotiäidin tai -isän ruokailun haasteellisuutta. Sitä, että vauvan kanssa nautittu lounas on usein kaoottinen rupeama. Jutussa "Äitii, syömään!" Outi Pyhäranta kuvasi pienten lasten vanhempia, jotka yrittävät syödä lounasta. Kuvat olivat realistisuudessaan hulvattomia. Oli lohdullista nähdä, että tätä kaaosta se on muissakin perheissä.

Meillä meni tosi pitkään pikkuherran syntymän jälkeen ennen kuin kovan työn ja tuskan jälkeen saimme valmistetuksi jotain kotiruokaa - se oli muistaakseni jotakin keittoa, joka sitten kaiken kaaoksen keskellä unohtui ulos vuorokaudeksi "jäähtymään" ja muistan vieläkin sen v*tutuksen kun loppu keitto täytyi heittää pois. Ensimmäiset kuukaudet kaipasinkin kuollakseni kotiruokaa. Oi niitä onnekkaita, joille äidit kiikuttavat kotiruokaa tuon kaoottisen vauva-arjen keskelle.

Lounaani ovat edelleen pääasiassa edellisen illan tai viikonlopun ruuantähteitä mikrotettuna tai sitten eineksiä. Lounashetket ovat pureskelematta nieleskelyä ja päiväunille kaipaavan taaperon rauhoittelua toisella kädellä. Tehokasta hotkimista. Kädet ja aika eivät arkipäivisin yksinkertaisesti riitä ruuan valmistamiseen. Juuresten kuoriminen ja pilkkominen ovat ihan no way. Kaikenlainen piipertämistä edellyttävä syöminen vie vain hermot - sekä äidiltä että taaperolta. Kotiäidillä ei ole mahdollista muun muassa riipiä kanankoipia. Liian aikaavievää syömistä. Viikonloppuisin, silloin kun on kaksi käsiparia, kotiruokaa saadaankin yleensä nauttia.

Meillä on tavallisesti kerran viikossa lounastamisen suhteen juhlapäivä, kun miehen etätyöpäivä mahdollistaa lounastamisen ulkona. Silloin minä saan nauttia tavallisimmin buffetlounasta samalla kun mies ruokkii poikaa. Harvinaisia yhteisiä ruokahetkiä pojan kanssa. Kiireetöntä syömistä ei tuokaan ole, sillä siinä on kiire vapauttaa tuo ärtynyt syöttövuorossa oleva vanhempi hakemaan omaa linjastolounastaan. Lopuksi yleensä kuitenkin rauha laskeutuu maan päälle, kun kaikkien vatsat on tavalla tai toisella saatu taas hetkeksi täytettyä. Joskus olemme uskautautuneet koko perheen voimin myös tilausravintolaan. Ravintola valitaan sen perusteella, missä on nopein palvelu ja hyväksyvin ilmapiiri lapsiperheille. Yleensä paikaksi valikoituukin joku S-ryhmän ketjuravintola. Tätä on pikkulapsiarki ja -juhla ruokailun osalta.

"Äitiys on paskaa"

" [---] Kestäisitkö itse, jos valvoisit enemmän kuin Bile-Dani ja jos kotonasi soisi megafonilla varustettu herätyskello 23 tuntia vuorokaudessa? Haluan heti tonnilla samaa lääkettä kuin se, joka väittää nauttivansa joka hetkestä. [---]"  

- Tuomas Enbuske -

Pin up -malli, julkkistyrkky Sini Ariell järkytti reilu viikko sitten yltiörehellisellä Facebook-päivityksellään. Ariel kertoi suuren salaisuuden: äitiys on välillä myös paskaa. Tämä on taas näitä asioita, joita ei saisi sanoa ääneen, vaikka jokainen vanhempi tietää, mistä Sini Ariel puhuu. Vanhemmuuden raskaudesta puhuminen on tabu. Sosiaalinen media osaltaan vahvistaa illuusiota, että kaikki on aina NIIIIIIN täydellistä ja ihanaa. Tähtihetket postataan, ikävät harvemmin. Elämän pitää olla niin ihanan kiiltokuvamaista. Minusta on kuitenkin tärkeää, että myös uupunut äiti voi puhua tunteistaan. Jokaisen jaksamisella on rajansa ja on fiksua tunnistaa ne. Nämä väsymyksen tunteet on parempi purkaa sanoiksi kuin teoiksi. Toimittaja Tuomas Enbuske julkaisi 15.12. Sini Ariellin innoittamana kolumnin Äitiys on p**kaa. Enbusken kolumni on melko populistinen - miehenä Enbuske ei ole ihan löytänyt niitä todelllisia äitiyden pahimpia kipupisteitä. Ihan viihdyttävää luettavaa kuitenkin.

Haluaisin omalta osaltani rikkoa tätä tabua puhua vanhemmuuden raskaudesta. Lapsettomuudesta kärsineillä on kahta korkeampi kynnys tuoda esiin vanhemmuuden raskautta. Koetaan vahvasti, että on pakko jaksaa ja ei ole oikeutta valittaa, sillä tätähän tässä on toivottu useita vuosia. Been there, done that. Erityisesti toiset lapsettomuudesta kärsivät ovat heti valmiita tuomitsemaan jokaisen tällaisen valittajan. Ymmärrän tämän, sillä mitä lapseton voisi toisaalta tietää perheellisen elämän rankkuudesta. Ja turha tästä kunkin väsymyksestä on ylipäätään muutenkaan kilpailla. Eikö olisi vain helpompaa yrittää ymmärtää toisiamme?

Itsekin olen paininut pitkään syyllisyydessä omien tunteideni kanssa. Koen, että minulla ja muilla lapsellisilla lapsettomilla täytyy kuitenkin olla yhtäläinen oikeus väsyä kuin muillakin äideillä. Oikeastaan suurempikin, sillä taustalla on usein useiden vuosien rankat lapsettomuushoidot, jotka väistämättä heijastuvat elämään vielä pikkulapsivaiheessakin. Voimavarat on syöty loppuun usein jo ennen lapsen syntymää. Lapsettomuus seuraa mukana myös elämän tulevissa vaiheissa, tälle ei vain voi mitään.

Kuluneen reilun vuoden aikana olen lukuisia kertoja pohtinut, että vanhemmuus on suuri salaliitto. Keskustelupalstoilla lynkataan vapaaehtoisesti lapsettomat elävältä: "Et tiedä rakkaudesta mitään ennen kuin olet vanhempi" tai "Lapseton elämä on merkityksetöntä". Ja muita suuria valheita. Kerron teille nyt toisen suuren salaisuuden: Ihminen voi olla täydellisen onnellinen myös ilman lapsia. Ja tämän toteamalla en tarkoita katuvani perheellistymistä. Haluan kuitenkin todeta, että lapsettomuus voi olla oikea valinta, silloin kun se on oma valinta. Tätä on kuitenkin mahdotonta tietää, ellei ole kokemusta molemmista. Lapsettomuudesta kärsivä ei myöskään ymmärrettävästi pysty asiaa koskaan näin näkemään. Eli lapsettomalle tähän on turha vedota, sillä tahattomasti lapsettomalle lapsettomuus ei ole valinta.

Yleisesti kuitenkin toteaisin, että jos pidät helposta ja mukavasta elämästä, niin vanhemmuus ei ole sinua varten. Vanhemmuus on raskasta - ainakin pikkulapsiaikana. Lapsen myötä elämä muuttuu väistämättä ja pienen ihmisen tarpeet menevät omiesi edelle. Jatkuvasti. "Omaa elämää" ei enää ole - on ainoastaan yhteinen elämä. Vanhemmuuteen kasvaminen on myös aikamoinen henkinen mullistus. Mikään ei yksinkertaisesti ole enää niinkuin ennen. Itsenäiselle ja tasa-arvoisessa parisuhteessa eläneelle lapsi mullistaa elämän, palvelijan rooliin pitää kasvaa. Mutta ei vanhemmuus pelkkää "paskaa" ole. Vanhemmuus on onneksi myös antoisaa, ilman näitä onnen hetkiä tätä ei jaksaisikaan. Vanhempana ilon ja väsymyksen kyyneleet vuorottelevat. Ja väsymystään on tavalla tai toisella voitava purkaa. Sitä ei tule kenenkään tuomita. Ei varsinkaan toisten äitien.

Vanhempien median käytöstä

"Jokaisella lapsella on oikeus vanhempaan, joka on kiinnostunut lapsen kokemuksista, lapselle tärkeistä ihmisistä ja pienistä arjen tapahtumista. Lapsella on oikeus kanssakäymiseen, joka ei nojaa tekno­logiaan tai katkeile, kun vanhempi äkkiä reagoikin puhelimeensa tuleviin viesteihin."  (Lastenpsykiatrian erikoislääkäri Marjukka Pajulo)

Viime viikolla kohistiin jälleen vanhempien some-riippuvuudesta ja sen vaikutuksesta lapsen kehitykseen. Lastenpsykiatrian erikoislääkäri Marjukka Pajulo kirjoitti Helsingin Sanomien Vieraskynä-palstalla 18.11., että vanhempien liiallinen sosiaalisen median, pelien ja muiden digitaalisten sisältöjen käyttö heikentää pienen lapsen kehityksen edellytyksiä. Vuorovaikutus vanhempien ja lapsen välillä vaikuttaa kokonaisvaltaisesti lapsen kehitykseen. Se luo turvallisuudentunteen, vaikuttaa oppimiskykyyn ja muokkaa lapsen tunne-elämää. Lapsen ja vanhempien välille muodostuu kiintymyssuhde jo ensimmäisen elinvuoden aikana.

Vanhempien median käytön vaikutuksesta lapsen ja vanhempien vuorovaikussuhteeseen on oltu huolissaan jo aiemminkin. Kirjoitin jokseenkin tulikivenkatkuisen julkaisun aiheesta 13.12.2015 otsikolla "Kännykkäriippuvuus". Voin allekirjoittaa tuon silloisen tekstini edelleen kaikilta osin. Omassa vanhemmuudessani olen myös yrittänyt kiinnittää tähän asiaan erityistä huomiota. Koska en edelleenkään omista älypuhelinta, niin tämä ei omalla kohdallani ole edes kovin vaikeaa. Lisäksi arjen kiire pitää huolen, että television tai tietokoneen ääreen ei voi liimautua. En ole katsonut AAA:n syntymän jälkeen kuin yhden elokuvan (ja senkin elokuvateatterissa ilman herra AAA:ta). Lapsen hoitotoimenpiteiltä ja perässäjuoksemiselta ei median pariin juuri ehdi. Pikku Kakkosta vilkuilemme välillä yhdessä, sen mitä muulta touhotukselta ehdimme :)

Blogia kirjoittaisin mielelläni useammin, jos vain saisin siihen tilaisuuden. Näitä tilaisuuksia on kuitenkin tullut tarjolle valitettavan harvoin ja joudun useimmiten vain toteamaan itselleni, että olisi ollut kiva kirjoittaa tästäkin aiheesta, jos vain olisi ollut siihen aikaa. Vielä ei ole ollut uupumukselta voimia palata liikuntaharrastusten pariin, joten lukeminen ja kirjoittaminen ovat olleet niitä ainoita tapoja ottaa omaa aikaa silloin tällöin. Siis silloin kun siihen on ollut tilaisuus - ja se tilaisuus ei todellakaan ole silloin, kun reidessä roikkuu huomionkipeä taapero. Eli toisin sanoen näitä tilaisuuksia on häviävän vähän. Kun AAA illalla klo 21:30 vihdoin nukahtaa, niin sitä ei halua avata enää konetta, jotta uni tulisi joskus omaankin silmään. Illalla on parempi lukea. Yleensä kirjoitankin päiväuniaikaan. Niin nytkin.

Tätä taustaa vasten tarkastellen on ollut mielenkiintoista seurata muiden vanhempien median käyttöä. Koska en käy perhekerhoissa, niin minulla ei ole ollut juurikaan tilaisuuksia seurata tätä. Olen kuitenkin tehnyt saman havainnon kuin Pajulo: Joskus leikkipuistossa vanhempi saattaa istua hiekkalaatikon reunalla omaa puhelintaan selaten samalla kun taapero taputtaa hiekkaa selän takana ja yrittää turhaan saada vanhempansa osallistumaan leikkiin. Näky on kieltämättä surullinen.

Jo aivan pieni lapsikin vaistoaa, ettei aikuinen ole aidosti läsnä. Lapset ovat läsnäolon guruja. Herra AAA antaa välittömästi palautetta, jos yritän hetken olla tietokoneella/tiskata/siivota/laittaa ruokaa... Syliin kannetaan tomerin ottein ja kovaan ääneen varmasti koko lelulaatikon sisältö, jotta huomio kiinnittyisi takaisin häneen. Tai sitten syödään banaaninkuoria roskiksesta. Tai isän kenkää. Tai kukkaa/kukkamultaa. Tai vessaharjaa.

Joskus olen miettinyt, että mitä jos en vastaisi näissä vuorovaikutustilanteissa lapsen ottamaan kontaktiin. Lakkaisiko hän ottamasta minuun kontaktia ja käpertyisi itseensä? Vai tukehtuisiko AAA kenties "vain" kukkamultaan, vessaharjaan tai niihin banaaninkuoriin? Mediariippuvaiset vanhemmat saattavatkin laiminlyödä myös itse lapsen hoitoa. Katsekontakti, läsnäoleminen ja "keskustelu" lapsen kanssa on äärettömän tärkeää lapsen kehityksen ja tunnesiteen muodostumisen kannalta, vaikka yhteistä kieltä ei vielä olisikaan. Vanhempi, ole AIDOSTI läsnä lapsellesi! Kenenkään ei tarvitse olla koko ajan tavoitettavissa.

Väestöliiton blogi: Ole läsnä
Anna: Lapsi elää läsnäolosta

Tahaton lapsettomuus miehen näkökulmasta

”Erityisesti olen surullinen, kun näen isiä ulkona työntämässä lastenrattaita. Myös kun näen isän ylittävän suojatietä pitäen lapsensa kädestä kiinni, toivon, että olisin itse tuon isän paikalla”

Helsingin Sanomat julkaisi 13.7.2017 jutun, jossa kerrotaan tahattomasta lapsettomuudesta miehen näkökulmasta. Näkökulma on piristävä. Viime vuosina on käyty paljon keskustelua tahattomasta lapsettomuudesta naisen näkökulmasta. Muistan, että Väestöliiton Heli Vaarasen blogikirjoitus "Älä varasta kahdeksaa vuotta hänen elämästään" herätti taannoin kiivasta keskustelua. Sittemmin monet julkkisnaiset, kuten Heidi Suomi, ovat avautuneet tahattomasta lapsettomuudestaan. Ja ei siinä mitään, aihe on tärkeä, ja siitä onkin syytä keskustella.

Keskustelun tuoksinassa miesten näkökulma tahattomaan lapsettomuuteen on kuitenkin jäänyt täysin varjoon. Yleisin syy miesten lapsettomuuteen on kumppanin puute. Käytännössä kaikilla muilla paitsi sinkkumiehillä on mahdollisuus perustaa perhe. Kohdunvuokraus ei ole Suomessa laillista. Tuskin siitä koskaan tulisikaan laillista sinkkumiesten kohdalla, sillä sinkkumiesten peruste lapsettomuudelle ei ole missään määrin lääketieteellinen. Nämä miehet voivat toki yrittää jonkinlaista epävirallista kohdunvuokrausta, mutta tällaisiin marginaalisiin järjestelyihin liittyy hyvin paljon haasteita. Sinkkunaisilla on kuitenkin mahdollisuus hakeutua yksityiselle sektorille lapsettomuushoitoihin ja tulla näiden avulla raskaaksi. Useimmille sosiaalisilta syistä lapsettomille naisille riittää hoidoksi lapsettomuuteen annos tai pari luovutettua spermaa.

Väestöliitossa on tutkittu lapsenhankintatoiveita ja niiden toteutumista. Väestöliiton kyselytutkimuksen perusteella miehillä lapsenkaipuu linkittyy vahvasti parisuhteeseen. Harva haluaisi jatkaa sukuaan ilman parisuhdetta. Useimmat haluaisivat koko paketin - sekä puolison että lapsen. Tuttavapiirissämme on useampikin sinkkumies, jonka tiedän kärsivän tästä samasta tilanteesta. Ilman puolisoa ei yksinkertaisesti ole mahdollisuutta perustaa perhettä. Olen ollut useasti valtavan surullinen näiden miesten puolesta. Surullisinta tilanteessa on se, että nämä miehet ovat mukavia ja ihan kivannäköisiäkin - kaiken kaikkiaan mahtavia isäkandidaatteja - silti sopivaa kumppania ei vain ole löytynyt.

On myös hyvä muistaa, että on myös miehiä, jotka elävät sellaisilla parisuhteissa, jossa nainen (tai puoliso) onkin se osapuoli, joka ei halua lapsia. HS:n jutussa todetaan, että nainen on usein parisuhteessakin portinvartija siinä, ryhdytäänkö yrittämään perheenlisäystä. Väestöliiton kyselytutkimuksessa selvisi, että jos nainen toivoo lasta ja mies ei, lapsi syntyy todennäköisemmin kuin silloin, jos mies toivoo lasta ja nainen ei. Väestöliiton Heli Vaarasta lainatakseni: "Nainen, älä myöskään sinä varasta kahdeksaa vuotta miehen elämästä". Toki fakta on, että miehellä on lisääntymisaikaa yleensä ainakin kolme – neljäkymmentä vuotta (ja tuleepa joku isäksi vielä yli kuusikymppisenäkin). Naisen hedelmällisyys on otollisimmillaan alle kolmenkymmenen ikävuoden. Tämä pitkä lisääntymisaika ei kuitenkaan juurikaan lohduta sellaista miestä, joka kärsii tahattomasta lapsettomuudesta vuodesta toiseen. On myös hyvä muistaa, että hyvin harva mies hankkii lapsia 45 vuotta täytettyään.

Moni mies myös kokee, etteivät he pääse keskustelemaan lapsenkaipuustaan. Parisuhteesta voidaan kysyä, mutta harvemmin halusta perustaa perhe. Aiheesta harvemmin keskustellaan miesten kesken. Lasta kaipaavaa miestä pidetään jopa outona. Toisaalta miesten voi ajatella myös naisia useammin säästyvän kipeiltä kyselyiltä lastenhankintasuunnitelmista ja syyllistämiseltä siitä, ettei ole lapsia. Harvaa lapsetonta miestä syyllistetään itsekkääksi tai työkeskeiseksi, siinä missä tämän syytöksen eteen joutuu todennäköisesti jokainen lapseton nainen. Myöskään läheiset eivät välttämättä odota miehiltä yhtä kiihkeästi lapsia kuin naisilta. Suo siellä, vetelä täällä. Joka tapauksessa on tärkeää, että lapsettomuudesta keskustellaan myös miesten näkökulmasta. Tätä kautta voimme pyrkiä muuttamaan asenteita ja yhteiskunnallisia sekä kulttuurisia olosuhteita. Tahaton lapsettomuus koskettaa myös miehiä siinä missä naisiakin. Miehiä ei ole syytä jättää keskustelussa varjoon.

Lue myös Toiveena vauva -blogista kirjoitus "Lapsettomuus miehen silmin".

Äidiksi yli viisikymppisenä?

Anna-lehti uutisoi viime viikolla SDP:n kansanedustaja Antti Lindtmanin, 34, ja hänen vaimonsa Kaija Stormbomin, 54, odottavan lasta. Raskaus on edennyt viidennelle kuukaudelle ja pitkään kaivatun perheenlisäyksen odotetaan syntyvän syyskuussa.

Suhtauduin tähän uutiseen aika ristiriitaisin fiiliksin. Iloitsen siitä, että tämän pariskunnan pitkä lapsettomuusmatka näyttäisi vihdoin tulevan päätökseen. Siitä en kuitenkaan iloitse, että tämä uutisointi jälleen kerran lisää ihmisten uskoa siihen, että vielä viisikymppisenäkin voi halutessaan perustaa perheen. Naisen omilla sukusoluilla tämä ei kuitenkaan todellisuudessa enää onnistu ja lisäksi raskauteen liittyy huomattavia riskejä. Yli 60 prosentilla 40-vuotiaista toiveet omasta, biologisesta lapsesta tulevat kaatumaan, hedelmöityshoidoista huolimatta.

Ientulehdusta aiheuttava bakteeri voi vaikeuttaa raskaaksi tulemista

Helsingin Sanomat uutisoi 14.6.2017 suomalaistutkimuksesta, jonka mukaan jo pieni määrä ientulehdusta aiheuttavaa bakteeria syljessä voi lisätä riskiä lapsettomuuteen.

Tutkimukseen osallistui 256 tervettä hedelmällisessä iässä olevaa eteläsuomalaista naista. Naisten keski-ikä oli 29,2 vuotta ja ikäjakauma 19–42 vuotta. He olivat kaikki jättäneet ehkäisyn pois tarkoituksena tulla raskaaksi. Tutkimuksen alussa heille tehtiin suun tutkimus ja heiltä otettiin sylki- ja verinäytteet suun bakteerien ja niiden vasta-aineiden analysoimista varten. Sen jälkeen heitä seurattiin 12 kuukauden ajan.

Tutkimuksen mukaan Porphyromonas gingivalis -bakteerin löytyminen syljestä ja korkeat syljen tai seerumin vasta-aineet tälle bakteerille lisäsivät hedelmöittymättä jäämisen suhteellista riskiä lähes kolminkertaisesti. Vaarasuhde nousi jopa nelinkertaiseksi, mikäli useampi näistä tekijöistä täyttyi ja jos naisella oli sen lisäksi hampaiden kiinnityskudostuhoa.

Tässä tutkimuksessa tutkittiin kahta ientulehduksia aiheuttavaa bakteeria, joista toinen vaikutti lapsettomuuteen. Siitä voi päätellä, että kyseisessä bakteerissa on ominaisuus, joka vaikuttaa jotenkin hedelmällisyyteen. Kyse ei siis ole vain tulehduksen vaikutuksesta.

Tutkimus viittaa siihen, että iensairauksien bakteerit vaikuttavat koko kehoon hyvinkin pieninä määrinä, jo ennen kuin ikeniin on ehtinyt kehittyä selkeää näkyvää tulehdusta. Jatkotutkimuksia tarvitaan tämän yhteyden mekanismien selvittämiseksi.

Helsingin yliopiston tutkimus tehtiin yhteistyössä Helsingin yliopistollisen keskussairaalan Naistenklinikan kanssa, ja se on julkaistu Journal of Oral Microbiology -tiedelehdessä.

Maksutonta ehkäisyä alle 25-vuotiaille

Viime aikoina on käyty vilkasta keskustelua, voisivatko kunnat tarjota nuorille maksutonta ehkäisyä. Helsingin Sanomat teetti aiheesta jopa kyselyn. Sivusin tätä aihetta itsekin aiemmassa raskauden keskeytyksiä käsittelevässä kirjoituksessani.

Raskaudenkeskeytyksiä tehdään eniten 20-24 -vuotiaille, joten ilmainen ehkäisy alle 25-vuotiaille olisi todennäköisesti tehokas tapa saada nuorten raskaudenkeskeytysten määrä laskuun. Ilmaista ehkäisyä on kokeiltu joissakin kunnissa ja tulokset ovat olleet hyviä. Minusta ilmainen ehkäisy nuorille on erittäin kannatettava ajatus. Tämän päiväisen Helsingin Sanomien mielipidepalstalla asiaa puolsivat myös dosentti Mervi Halttunen-Nieminen sekä professorit Oskari Heikinheimo ja Seija Grenman.

"Se suuri kysymys, jota pitää juhlissa pelätä"

Meri Liukkosen kolumni Helsingin Sanomissa 6.6.2017 nosti esiin tahattomasti lapsettomien kohtaamat törpöt kysymykset ja kommentit. Voi kuinka usein olen itsekin joutunut näiden törppöjen ihmisten uteluiden kohteeksi, ja kuinka usein olenkaan joutunut kuuntelemaan kommentteja siitä, että elämäni on NIIIIN paljon helpompaa, kun minulla ei ole lapsia.

Voi sitä ahdistuksen määrää aina ennen juhlia. Ja miksei hautajaisiakin. Anoppini hautajaisissa törpöistä törpöin miehen serkku jaksoi jankata, että miksi meillä ei ole vieläkään lapsia. Olihan häistä tuolloin jo pitkälti toista vuotta. Sitä pakokauhun tunnetta näissä tilanteissa ei voi sanoin kuvailla. Vieläkin kurkkua kuristaa.

Mitä kulloinenkin tahditon törppö oikein kuvitteli tietävänsä minun elämäni "helppoudesta"? Mitä hänelle kuului se, että meillä ei VIELÄKÄÄN ollut lapsia? Nämä tilanteet olivat aina niin tolkuttoman hämmentäviä ja kiusallisia, että menin järjestäen sanattomaksi.

Lääkäri käytti hedelmöityshoidoissa omaa spermaansa?

Tällä viikolla otsikoihin on taas noussut tämä nyt jo edesmennyt hollantilaislääkäri Jan Karbaat, jonka epäillään käyttäneen hedelmöityshoidoissa omaa spermaansa. Hänen uskotaan saaneen jopa 60 biologista lasta. Melkoinen velikulta.

Tämä herätti taas pohtimaan luovutettujen sukusolujen merkitystä. Tätäkin asiaa tuli lapsettomuushoitojen aikana pohdiskeltua enemmänkin. Monille lahjasukusolut (munasolut tai siittiöt, joskus molemmat eli lahja-alkio) ovat ainut tie saada toivottu lapsi. Osalle asia selviää jo hyvin varhaisessa vaiheessa lapsettomuustutkimuksia, osa päätyy lahjasukusoluhoitoihin vasta lukuisten tuloksettomien lapsettomuushoitojen jälkeen.

Nykyinen hedelmöityshoitolaki takaa lahjasukusoluhoidon kautta syntyneelle lapselle oikeuden saada täysi-ikäisenä tietoonsa sukusolun lahjoittaja. Tiedon saannin edellytyksenä on, että vanhemmat kertovat lapselle, miten hän on saanut alkunsa. Vanhempia ei kuitenkaan ole tähän lailla velvoitettu. Nyky-yhteiskunnassa asiaa on lähes mahdoton pitää salassa, vaikka moni vanhempi sitä ehkä toivoisikin.

Henkilökohtaisesti koen, että vanhemmuus ei edellytä biologista sidettä. Vanhemmuus on jotakin aivan muuta kuin yhteiset geenit. Itse en siis näe vanhemmuuden kannalta merkitystä sillä, onko lapsi saanut alkunsa luovutetuilla sukusoluilla tai onko hänet esimerkiksi adoptoitu. Ymmärrän kuitenkin täysin sen surun, jonka lahjasukusoluhoitoihin tai adoptioon päätyvä joutuu asian tiimoilta käymään läpi päässään. Ovi yhteiseltä biologiselta lapselta sulkeutuu ja siihen liittyy melkoisesti tunteita. Alkuperäiselle unelmalle on jätettävä hyvästit. Osalla on aikaa sopeutua ajatukseen vuosia, toisille asia saattaa tulla eteen hyvinkin nopeasti.

Minua on hämmentänyt se, että luovutetuista sukusoluista alkunsa saaneet ja adoptoidut lapset kokevat usein suurta tuskaa biologisista juuristaan. En täysin pysty ymmärtämään, miksi lapset kokevat nämä biologiset sukujuuret niin merkityksellisenä. Jotenkin kummalla tavalla loukkaannun näiden kaikkien lahjasukusoluvanhempien ja adoptiovanhempien puolesta. Eivätkö nämä lapset anna arvoa vanhemmuudelle? Onko vanhemmuus heistä vain biologiaa?

Tutkimukset ovat kuitenkin vahvistaneet, että tieto biologisesta alkuperästä on lapsen identiteetin kehittymisen kannalta tärkeää. Tässäkin asiassa pätee vanha totuus siitä, että tämänkin pystyy luultavasti ymmärtämään vain ollessaan itse tässä asemassa.

Yle.fi: Heidi Kaprion kokemus lapsettomuudesta

Yle julkaisi verkkosivuillaan 21.5.2017 Heidi Kaprion tarinan lapsettomuudesta.

"Ketsuppipullot lentelivät seinään, kun lähipiiristä kantautui vauvauutisia – lapsettomuushoidot olivat Heidi Kapriolle rankka kokemus. 

Kun lasta ei toiveista huolimatta kuulunut, Heidi Kapriosta tuntui, että kaikkialla näkyi lastenvaunuja. Vielä pahemmalta tuntui, kun vuosien yrittämisenkään jälkeen lääkärit eivät ottaneet häntä todesta."

Nämä tunteet ovat varmasti useimmille lapsettomille tuttuja.

Tutkimus: Odottavan ja imettävän äidin kalansyönti

Helsingin Sanomat uutisoi 5.5.2017 suomalaistutkimuksesta, jonka mukaan odottavan ja imettävän äidin kalansyönti voi vähentää perinnölliseen riskiryhmään kuuluvien lasten vaaraa sairastua tyypin I diabetekseen isompina lapsina tai nuorina. Myös rintamaidon muut hyvät rasvat näyttäisivät suojaavan lasta.

Ruokavaliollaan äiti vaikuttaa rintamaitonsa rasvojen laatuun. Kalan rasvahapot kertyvät lapsen elimistöön jo myös raskausaikana. Tutkimus osoittaa, että tyypin 1 diabeteksen ehkäisyssä lapsen ensimmäinen vuosi on tärkeä. Tutkimustulokset julkaistiin Diabetologia-lehdessä

Suomalaislapsista 15 prosentilla on perinnöllinen riski sairastua tyypin 1 diabetekseen. Heistä vain pieni osa sairastuu.

Jäin pohtimaan, että mahtaako kalaöljy ravintolisänä vaikuttaa yhtä suotuisasti?

Jutta Urpilainen: "Sen jälkeen mikään ei ollut entisensä"

"Vuosi sitten Jutta Urpilainen sai syliinsä pienen tumma­tukkaisen pojan, ja sen jälkeen mikään ei ollut enää entisensä."

Jutta Urpilainen adoptoi viime vuoden maaliskuussa miehensä kanssa Kolumbiasta noin vuoden ikäisen pojan. Helsingin Sanomien toukokuun Kuukausiliitteessä Urpilainen kertoo ensimmäisestä vuodestaan äitinä sekä vanhemmuuden ja vastuullisten tehtävien yhdistämisestä. Juttu on monissa kohdin liikuttava ja moniin Urpilaisen tunteisiin on helppo samaistua.

Jutusta käy ilmi, että Urpilainen joutui aiemmin kansanedustajana, puoluejohtajana tai valtiovarainministerinä antamissaan haastatteluissa vastaamaan toistuvasti kysymykseen siitä, onko lapsia toiveissa, suunnitteilla tai tulossa. Samaa harvemmin udeltiin miespuolisilta kollegoilta.

Urpilainen toteaa, että elämää oman lapsen kanssa ei voi ymmärtää ennen kuin sen itse kokee. Hän kertoo olevansa syvästi onnellinen ja kiitollinen, sekä kokevansa lasta kohtaan suunnatonta rakkautta. Onneen sekoittuu odottamattomasti jatkuva huoli lapsen hyvinvoinnista. Tämän tietyn kaksijakoisuuden Urpilainen uskoo olevan vanhemmuuden ydintä. Että on huolissaan mutta onnellinen. Näin mikäkin uskon.

Urpilainen on koulutukseltaan kasvatustieteiden maisteri. Mutta hän on huomannut, että on eri asia hallita kasvatus teoriassa kuin toteuttaa sitä käytännössä oman lapsen kanssa. Olen itsekin joutunut toteamaan, että ainut sääntö on, että sääntöjä ei ole. Eri jutut toimivat eri perheissä ja tilanteissa. Mitään yleispätevää totuutta ei ole olemassakaan.

Urpilainen toteaa, että siinä, että tulee vanhempana vanhemmaksi, on omat hyvät puolensa. Ei tule hätää, että menettäisi jotain, kun on kotona. Hänellä on ystäväpiirissä ihmisiä, jotka ovat tehneet valmistumisen jälkeen pätkätöitä, saaneet kaksi lasta peräkkäin, ja sen jälkeen he ovat hirveässä paineessa siitä, miten saada työkokemusta ja päästä työelämässä eteenpäin. Tämäkin on varmasti osittain totta. Olisin silti mieluummin tullut nuorempana vanhemmaksi. Aina sitä ei kuitenkaan voi valita. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Urpilainen pohtii jutussa myös vanhemmuuden ja kiireisen työelämän haasteita. Hän kokee, että äitiyden yhdistäminen ministeriyteen ja puolueen puheenjohtajuuteen ei olisi onnistunut, vaikka olisi ollut kuinka hyvä tukiverkosto. Kansainvälisen politiikan ja talouden ytimessä eivät ole lapsiperheiden huolet, sillä töitä siellä tekevät vain sellaiset ihmiset, jotka elävät työlleen. Läsnä oleva vanhemmuus olisi niissä tehtävissä mahdotonta. Urpilainen kuvaa valtiovarainministeriaikojaan seuraavalla tavalla: "Ei elämään mahtunut mitään muuta kuin se työ. Se oli niin hektistä ja hallitsevaa."

Toisaalta vanhemmuuden intensiivisyys on yllättänyt myös Urpilaisen. Mitä pienempi lapsi on, sitä enemmän hän on kiinni vanhemmissaan. Lapsen perustarpeet menevät ykköseksi. Ihminen, joka on ollut supertehokas ja pitänyt monia lankoja käsissään, miettii tuoreena vanhempana, että pystyykö yhden päivän aikana käymään lääkärissä ja virastossa. Ei välttämättä pysty, sillä pienen lapsen kanssa päivän tapahtumia ei pysty ennakoimaan tai suunnittelemaan. Viime hetkellä, juuri kun olet astumassa ulos ovesta, tuleekin kakka tai puklu. Kyllähän tämä asetelma kieltämättä aiempaan työelämään peilaten absurdilta tuntuu.

Samanlaisia pohdintoja sitä on tullut itsekin tehtyä. AAA:n syntymän jälkeen olemme olleet järjestäen myöhässä jokseenkin kaikista sovituista tapaamisista. Aamupäiviksi emme yleensä sovi mitään tapaamisia, sillä aamupäivät ovat aivan kaoottista hoitorumbaa. Kaksi menoa samalle päivälle olisi yleensä liikaa. Yleensä se yksikin meno sotkee pakan aika tehokkaasti.

Ensimmäisinä kuukausina ihmettelin, että miten vanhemmat ehtivät ylipäätään ulkoilla vauvojensa kanssa. Meidän päiväaikatauluumme ei tahtonut sitten millään mahtua kärrylenkki. Sittemmin tuon ulkoilunkin on saanut solahtamaan aikatauluun, koska on ollut pakko. Useimpina päivinä sitä huomaa illalla, että ei ole ehtinyt hetkeksikään istua alas. Yöunet ovat katkonaiset, lounaat jäähtyy ja vessassa tuskin ehtii käydä (ainakaan yksin 😀). Paidalla on kakkaa, pissaa ja puklua. Ulkoinen habitus on useimmiten muutoinkin melkoisen räjähtänyt. Siitä on kuitenkin tullut täysin toissijaista. Vanhemmuus on raskasta, mutta samalla antoisaa. Niin, ja sen jälkeen mikään ei ole enää entisensä.

Kotisynnytykset - itsekkyyttä äärimmillään!

Helsingin Sanomien Aamu-osiossa kirjoitettiin 2.5.2017 kotisynnytyksistä. Juttu sai minut huokaamaan syvään. Kotisynnyttäjät haikailevat synnytyksen luonnollisuutta ja kodinomaisuutta. Synnytyksestä toivotaan elämyksellistä, "voimaannuttavaa" kokemusta. Ei liene vaikea arvata, mitä ajattelen kaikesta tästä? Melkoisen itsekeskeistä toimintaa, ettenkö sanoisi.

Minulle on aivan sama, jos joku haluaa vaarantaa oman terveytensä. Sen sijaan pidän erittäin tuomittavana, että joku vaarantaa samalla myös syntymättömän lapsensa terveyden. En ikinä olisi valmis ottamaan sellaista riskiä, että synnyttäisin kotona. Toivoisin, että kaikilla syntymättömillä lapsilla olisi oikeus parhaaseen mahdolliseen hoitoon. Kun on joutunut kokemaan sen, että menettää syntymättömän lapsensa, niin onnistuneena synnytyksenä pitää sitä, että lapsi ja äiti selviävät siitä ilman suurempia vahinkoja.

Itsekin toivoin synnytykseltä luonnollisuutta ja jätin kipulääkkeet ottamatta. Syynä tähän valintaan ei ollut ensi sijassa oma hyvinvointini vaan lapsen. Myös sairaalassa on täysin mahdollista synnyttää ilman lääkkeetöntä kivunlievitystä. Synnytykselle voi esittää myös muita toiveita, joiden asettamisessa kuitenkin kannattaa pitää mielessä, että synnytyksessä harvoin mikään menee suunnitelmien mukaan. Turhan tarkat suunnitelmat ovat hukkaan heitettyä energiaa. Kodinomaisuudella ei ole minulle p*s*ankaan merkitystä. Synnytys on melkoisen lyhyt välivaihe - siinä ei ehdi kaivata mitään kotoa. Siinä keskittyy vain selviämään hengissä.

Minun hartain toiveeni oli, että saisin synnyttää Naistenklinikalla - tuo toive myös toteutui. Minulle oli tärkeintä, että mahdollisimman lähellä oli Suomen, ja ehkäpä koko maailman, parasta hoitoa vastasyntyneelle. Lopulta tuota korkeatasoista hoitoa vastasyntyneelle myös tarvittiin ja se on vain vahvistanut tälle asialle antamaani merkitystä. Olen äärettömän kiitollinen saamastamme hoidosta. Minusta on kuoriutunut melkoisen kiltti veronmaksaja.

Synnytys on täysin hallitsematon tilanne. Koskaan et voi tietää, mikä menee pieleen. Tällöin tärkeintä on, että lähellä on osaava hoitohenkilökunta ja tarvittava hoitovälineistö. Puoli tuntia on todella pitkä aika sairaalaan, mikäli lapsi kärsii happivajeesta, sydämenpysähdyksestä tai jos äidille tulee massiivinen verenvuoto. Jos lopputuloksena on menetetty (tai vammautunut) lapsi tai äiti, niin elämyksellisyydellä, luonnollisuudella tai kodinomaisuudella ei totisesti ole enää minkäänlaista merkitystä.

Raisa Kyllikki Ranta: Odotus

"Odotus on valokuvateos viidestä naisesta ja heidän kohtaamastaan lapsettomuudesta. Valokuvaaja Raisa Kyllikki Ranta on palannut kuvattavineen näiden lapsettomuuden kannalta merkityksellisiin paikkoihin yhdeksän kuukauden välein viiden vuoden ajan. Tarinat on kirjoittanut toimittaja Anna Pihlajaniemi." (maahenki.fi)

Helsingin Sanomat kirjoitti Elämä-osiossaan 27.3.2017 valokuvaaja Raisa Kyllikki Rannan tuoreesta valokuvakirjasta Odotus. Jutun innoittamana hankin kirjan myös meidän kirjahyllyyn. Teos päätyi sinne Kaisu Joupin Tyhjä syli -kirjan viereen. Tyhjä syli -kirjassa oli kuvattu kohtukuoleman kokeneita naisia, Odotus-kirjassa lapsettomuuden.

Aiemmin minuun teki syvän vaikutuksen Elina Brotheruksen Carpe Fucking Diem -valokuvakirja.  Koin, että Brotheruksen valokuvista välittyi todella hyvin lapsettomuuteen liittyvät tunteet: toivo, pettymys ja viha. Tekstiä ei tarvittu. Tätä selittää varmasti paljolti se, että Brotheruksen valokuvakirja on henkilökohtainen - kirja kuvaa Brotheruksen omia kokemuksia lapsettomuudesta ja sen hoidosta.

On todella haastavaa kertoa kuvin tai sanoin, miltä lapsettomuus tai lapsettomuushoidot tuntuvat - varsinkaan, jos ei tiedä itse, miltä ne tuntuvat. Miten kuvata sitä pettymystä, surua, vihaa, epätoivoa, toivoa ja kaipuuta? Odotus-kirjan parasta antia ovat kuvattavien omat kuvat ja tekstit. Niistä välittyy parhaiten tunne. Oma poimintani Odotus-kirjasta olisi kuva, jossa nainen on leikannut kuvaan reiän vatsansa kohdalle.

Se, mitä näistä kirjoista ei yhdestäkään puutu, on rohkeus - ne ovat rohkeita ulostuloja kaikilta kuvattavilta. On rohkeaa antaa kasvonsa jollekin näin intiimille asialle. Minusta tuskin olisi siihen - harvasta on. Ne herättävät myös keskustelua lapsettomuudesta - sekä hyvässä että pahassa. Mutta herättävät kuitenkin. Se on aina hyvä asia.

Nämä valokuvateokset herättävät aina ajatusleikin, että minkälaisella kuvalla itse kuvaisin lapsettomuuden - ja miksei samalla kohtukuolemankin - minussa herättämiä tunteita. Yksi sellainen kuva voisi olla tummaan lampeen tai suohon uppoaminen. Pinnalla olisi enää ainoastaan toinen käsi. Joskus olen myös pohtinut, että miten voisi yhdellä kuvalla kuvata lapsettomuuden aiheuttamaa ulkopuolisuuden tunnetta - sosiaalista eristäytyneisyyttä. Monissa sarjakuvissa siinä on onnistuttu hyvin, mutta entä yhdellä kuvalla? Vaikeaa se olisi.

Kiitollisuus

Katselin viime keskiviikkona Yökylässä Maria Veitola -ohjelmaa, jossa oltiin tällä kertaa kylässä Eva Wahlströmin luona. Wahlströmillä todettiin kesällä 2012 jalassa, munuaisissa ja molemmissa keuhkoissa veritulpat. Hänen terveydentilansa oli päässyt hengenvaaralliseksi. Maria Veitola kysyy Wahlströmiltä ohjelmassa, miltä tästä tuntui käydä niin lähellä kuolemaa.  Eva kertoo olleensa jälkeenpäin kiitollinen kokemuksestaan. Hän uskoo arvostavansa elämää ja terveyttään aivan eri tavalla kuin ennen sairastumistaan. Evalla on uskomaton elämänasenne. Evan valmentajakin kuvaa Evaa ainutlaatuiseksi - siltä hän todella vaikuttaa.

Minä en pysty samaan kuin Eva. En pysty olemaan kiitollinen kaikista elämän mukanaan tuomista vastoinkäymisistä. Olisin osannut olla kiitollinen lapsesta ilman näitä karmeita kokemuksiakin. Uskon arvostavani vanhemmuutta enemmän kuin keskiverto vanhemmat, mutta menetykset ovat ehdottomasti ottaneet enemmän kuin antaneet. Ne ovat tehneet minusta rikkinäisen. Miten lapsen menettämisessä voisikaan olla kokemuksena mitään hyvää?

Lue tästä myös Kauneus & Terveys -lehden juttu kiitollisuudesta.

HS: Armollinen vanhemmuus

Helsingin Sanomat kirjoitti 9.3.2017 Taru Hallikaisesta, joka on kirjoittanut kirjat Pikkuveljet eivät ole perhosia (2013) ja Armon kintereillä (2017). Myös Taru on odottanut kaksi kertaa identtisiä kaksosia. Taru on saanut pitää heistä kolme. Tarun ensimmäinen teos Pikkuveljet eivät ole perhosia kertookin, millaista oli kantaa ja synnyttää kuollut lapsi.

En odottanut elinaikanani kuulevani toisesta naisesta, joka olisi odottanut identtisiä kaksosia kahdesti. Tuntuikin melkoisen hämmentävältä lukea sanomalehdestä tällaisesta ihmisestä - ja vielä suomalaisesta. Tämä harvinaisuus ei kuitenkaan ollut jutun aiheena. Juttu käsitteli armollista vanhemmuutta.

Vanhempana ihminen joutuu jatkuvasti kohtaamaan oman vajavaisuutensa. Taru toteaa, että vanhemmuus on vaikeaa etenkin perfektionistille. Tarun mielestä vanhemmuutta olisi armollista arvioida jakamalla se eri taitoihin. Voisi siis ajatella, että isä tai äiti on joissain vanhemmuuden taidoissa hyvä, joissain huono - eikä se tarkoita että olisi vanhempana kokonaan hyvä tai huono. Myös Taru on joutunut opettelemaan kantapään kautta armollisuutta. Taru koki, että lasten ollessa pieniä koti oli vanhemmille kuin tuotantolaitos: vaippaa, ruokaa, nukutusta, syliä... Tuo tuotantolaitos on minusta erittäin osuva kuvaus myös meidän vauva-arjesta.

Täydellisyyden tavoittelu ajaa monet äidit kuilun partaalle. Elämän odotetaan jatkuvan samanlaisena lasten saamisen jälkeen, vaikka todellisuudessa kaikki on muuttunut. Vanhemmuuden sijaan keskitytään suorittamiseen - täysin toissijaiset asiat aiheuttavat paineita. Ja näitä paineita ei kasaa kukaan muu kuin äiti itse (okei - ehkä vähän myös ne toiset äidit...). Taru neuvoo uupuneita vanhempia pohtimaan, pitävätkö he turhaan kiinni joistain tavoista. Turhilla säännöillä vain kuormittaa itseään ja niistä luopuminen parantaa koko perheen hyvinvointia. Jos on aina toiminut tietyllä tavalla, kannattaa pohtia, onko tarpeen tehdä niin silloinkin, kun lapset on pieniä. Taru toteaa, että kaikista itse keksimistään säännöistä voi kysyä, onko tämä ihan välttämätöntä. Voi myös pohtia, mistä sääntö tulee. Joskus syy säännöille voi olla oma pikkusieluisuus tai hallinnan tarpeen tyydyttäminen.

Olen itsekin joutunut opettelemaan armollisuutta ja poden jatkuvasti jonkinlaista syyllisyyttä muun muassa itseni, kodin ja parisuhteen laiminlyömisestä. Minun on kuitenkin ollut pakko höllätä, sillä muuten olisin kuollut uupumukseen. Olen hyväksynyt sen, että nyt meillä ei ehditä muun muassa juurikaan siivota (en esimerkiksi voi imuroida ollessani vauvan kanssa kahden), jumpata (mitä tämä olikaan?) tai meikata (olen meikannut kolmesti AAA:n syntymän jälkeen). Hyvänä päivänä ehdin ottaa sen verran omaa aikaa, että saan pestyä hampaat ja käytyä suihkussa. Sitten onkin jo kiire tukka märkänä vaunulenkille, imettämään tai johonkin muuhun tämän tuotantolaitoksen seuraavaan prosessiin. Syödä yritän aina ehtiä, sillä muuten imetys voisi vaarantua - tästä olen ollut tarkkana. Omat ruokailut kuitenkin hoituvat muutamassa minuutissa hotkien, sitteriä toisella jalalla hytkytellessä. Näiden kuukausien aikana olenkin useaan otteeseen kadehtinut A:n työpaikkalounaita. A valittaa toisinaan, että olen alkanut puhua ruoka suussa - molemmille toimille ei yksinkertaisesti ole aikaa, joten nämäkin joutuu yhdistämään. Tehokkuus on siis välillä todellakin huipussaan.

Kaikki kotityöt tulee hoidettua hiukan vasemmalla kädellä. Useimmiten kirjaimellisesti, sillä samalla AAA roikkuu toisessa kainalossa. Elämä on tällä hetkellä tietynlaista selviytymistaistelua.  Päivät vyöryvät eteenpäin samalla tappavalla rytmillä, olitpa sitten nukkunut edellisen yön puolentoista tai jopa kolmen tunnin pätkissä. Olen yrittänyt asennoitua tähän väliaikaisena elämänvaiheena. Myöhemmin hiukan paremmin levänneenä on taas ehkä paremmin aikaa kaikelle muulle "tärkeälle". Tällä hetkellä olen ennen kaikkea äiti - hiukset takussa, vaatteet puklussa ja villakoirat kodin nurkissa. Minulla suorittaminen kohdistuukin AAA:n hoitoon, kaiken muun osalta olen oppinut armolliseksi.

HS: Älykkyys uhkaa hiipua

Helsingin Sanomat kirjoitti 6.3.2017 uudesta tutkimuksesta, jonka mukaan ihmiskunta ei muutukaan enää Flynnin ilmiön mukaisesti koko ajan välkymmäksi – äly uhkaa hiipua, kun koulutetut saavat muita vähemmän lapsia. Geenitutkimuksiin erikoistuneen deCoden tutkijat havaitsivat, että korkeasti koulutettujen kantamat koulutusta suosivat geenit vähenevät kansakunnan geenivarannossa. Tutkimuksen tulokset on julkaisu Pnas-tiedelehdessä.

On ollut jo pitkään tiedossa, että koulutetut ihmiset saavat vähemmän ja myöhemmin lapsia. Myöhäisyys osittain selittää pienempää lapsimäärää. Kyse ei kuitenkaan ole vain siitä, että korkeasti koulutetuilla ei ole ollut aikaa hankkia lapsia. Myös moni sellainen, joilla oli koulutusgeenit, ei syystä tai toisesta ollut hankkinut korkeampaa tutkintoa. Nämäkin saivat vähemmän lapsia. Jos on geneettisesti taipuvainen hankkimaan paljon koulutusta, on myös taipuvainen hankkimaan vähemmän lapsia. Eli koulutuksen vaikutus syntyvyyteen ei johdu välttämättä siitä, että henkilö kouluttautuu pitkään vaan enemmänkin siitä, että tietyt ihmiset sekä hakeutuvat koulutukseen että saavat vähemmän lapsia.

Lienee viisautta olla kommentoimatta tämän tutkimuksen tuloksia sen enempää... 😏

Yle Teema: Tuleva vauvani

Lähde: Yle Areena

Yle Teemalta tuli torstaina 23.2.2017 tiededokumentti "Tuleva vauvani", jossa esiteltiin hedelmöityshoitojen viimeisimpiä (v. 2012...) keksintöjä ja läpimurtoja. Dokumentti on katsottavissa Yle Areenasta 30 päivää.

Katselin dokumenttia sivusilmällä ja muutama asia jäi mieleen. Hedelmöityshoidot Yhdysvalloissa ovat melkoisen erilainen maailma kuin Suomessa. Melko huolettomasti lääkärit tekivät useamman alkion siirtoja. Tämä on erikoista, sillä samalla riskit kasvavat huomattavasti, mutta onnistumisen todennäköisyys ei juurikaan. Lapsettomuuslääkärin näkökulma asiaan on luettavissa täältä. Suljin oikeasti silmät siinä vaiheessa, kun yhdelle dokumentin naisista siirrettiin peräti neljä alkiota kerrallaan - sulaa hulluutta. Suomessa ei kaikkien onneksi käsittääkseni tehdä kuin maksimissaan kahden alkion siirtoja.

Muistaakseni dokumentissa oli myös pariskunta, joka oli yrittänyt lasta hoitoineen vasta vuoden. Ilmeisesti hedelmöityshoitoihin siis myös hakeudutaan Atlantin toisella puolen jo varhaisemmassa vaiheessa. Tämä pariskunta esiteltiin dokumentissa jotenkin todella vaikeana tapauksena. Lääkäri taisi todeta, että vastaavaa tapausta ei hänen uralleen ole osunut. Pariskunta itsekin vaikutti olevan vaipumassa epätoivoon. Tämä sai taas pohtimaan omaa tilannetta - millaiseksikohan tuo lääkäri olisi meidän tilanteemme luonnehtinut?

Muistaakseni tämäkin pari sai lopulta lapsen ja menetelmänä oli ns. ministimulaatio, jossa kypsytellään 1-2 munasolua, joille sitten tehdään IVF. Menetelmä on minusta kiinnostava. Jos IVF ei olisi niin tolkuttoman kallista, niin tämä olisi se menetelmä, jolla itse olisin halunnut raskautta yrittää. Tällä solumäärällä (1-2) on kuitenkin melkoinen riski, että siirtoon ei päästä ja hintalappu on silti samat 3000 euroa kuin useampiakin soluja kasvateltaessa (normaalisti tavoitteena siis kymmenkunta solua). Lääkekuluissa toki säästää. Voi olla, että tällä menetelmällä ei saada kerättyä yhtään solua ja vaikka saataisiinkin, niin täytyy olla melkoisesti tuuria että nuo 1-2 solua hedelmöittyvät ja lähtevät vielä jakautumaankin normaalisti. Parhaaksi todetun pitkän viljelyn blastokystivaiheeseen asti voi varmaan tällä menetelmällä heti unohtaa - tai ainakin se vaatii melkoisen uhkapelurin luonteen. Lääkemäärät ja hyperstimulaation riski ovat kuitenkin minimaalisia verrattuna normaaliin stimulaatioon. Kehoa rasitetaan näin ollen tällä menetelmällä mahdollisimman vähän.

Dokumentissa esiteltiin myös yksi sellainen menetelmä, josta en ollut kuullutkaan. Jo iäkkäämmälle (yli 40 v.?) naiselle siirrettiin alkio munanjohtimeen. Kaiketi tämä parantaa mahdollisuuksia, sillä munanjohdin on tässä kehitysvaiheessa alkion luonnollinen kasvuympäristö verrattuna viljelymaljaan. Normaalistihan alkiota viljellään maljalla 2-5 vrk, tässä menetelmässä alkio käsittääkseni siirrettiin heti maljalla tapahtuneen hedelmöittymisen jälkeen munanjohtimeen. Tämä siirto munanjohtimeen tehtiin ilmeisesti tähystysleikkauksella (=invasiivinen toimenpide). Minulle jäi epäselväksi, että miksi tämä olisi erityisen hyvä menetelmä nimenomaisesti yli 40-vuotiaan kohdalla?

Kaiken kaikkiaan dokumentti oli hyvin jenkkityylinen: "loppu hyvin, kaikki hyvin", kaikelle löytyy ratkaisu... Hedelmöityshoitoja läpikäyvän pariskunnan läheisille tuo dokumentti saattaa kuitenkin havainnollistaa hedelmöityshoitoja. Täytyy kuitenkin muistaa, että dokumentissa esitelty sijaissynnytys ei ole Suomessa v. 2007 hedelmöityshoitolain tultua voimaan enää laillista. Ja anestesia munasolujen keräyksessä on Suomessa hyvin harvinaista, munasolujen keräys tehdään Suomessa melkeinpä aina IV-kipulääkkeiden voimalla - keräystoimenpide on melko nopea, joten tuon ajan kyllä useimmiten näinkin kestää. Oman kokemukseni mukaan se pahin kipu alkaa vasta muutama tunti keräyksen jälkeen, kun rakkulat täyttyvät uudelleen nesteellä...