maanantai 31. heinäkuuta 2017

Pohdintoja vanhemmuudesta vol. 3

"Ennen kuin sait alkusi, minä halusin sinut.
Ennen kuin synnyit, minä rakastin sinua.
Ennen kuin olit ollut täällä tuntiakaan,
olin valmis kuolemaan puolestasi."
Jos minulle tuli yllätyksenä vanhemmuuden toisinaan uuvuttava intensiivisyys ja riittämättömyyden tunteita synnyttävä valtava vastuu, niin jonkinlainen yllätys oli myös ehdoton, huolestunut, hillitön ja syvä rakkaus tuota pientä ihmistä kohtaan. Rakkaus omaa lasta kohtaan on jotakin sellaista, jota en tiennyt olemassa olevankaan - tuo rakkaus on erilaista kuin mikään muu rakkaus. Rakkaus omaa lasta kohtaan on niin voimakas tunne, että sen alle on toisinaan musertua.

Välillä olen jopa pohtinut, voiko lasta rakastaa liikaa. Aina löytyy sellaisia ihmisiä, jotka jääräpäisesti ajattelevat, että lasten liika halaaminen, heille ylenpalttisen hellyyden osoittaminen ja heidän syleilemisensä lopulta pilaa nuo väitetysti hemmotellut pikkuiset. Uskon kuitenkin, että todellisuudessa lasten “pilaantumisen” suurin aiheuttaja on huomion puute tai välinpitämättömyys.

Sanotaan, että lapsi tuo rakkauden tullessaan. Omassa tapauksessani rakkaus heräsi siitä hetkestä asti, jolloin sain tietää olevani raskaana. Toisilla sen syttyminen kestää aikansa, jopa kuukausia. Monet pohtivat ennen lapsen syntymää, että mitä jos eivät rakastakaan syntyvää lasta. Minulla ei ollut tällaisia ajatuksia lainkaan. Rakkaus omaan lapseen oli itsestäänselvyys. Uskon tämän liittyvän meidän taustaamme. Tällaisille tunnepohdinnoille ei ollut yksinkertaisesti sijaa raskausaikana - huolet olivat eri kokoluokkaa. Jos koko raskausajan pelkää menettävänsä lapsen, niin tämänkaltaiset tunnekriiseilyt jäävät luonnollisesti välistä.

Rakkaus omaa lasta kohtaan on ehdotonta. Vaikka pikkumies on koetellut omaa jaksamistani ja rakkauskapasiteettia yöherätyksillä aivan äärimmilleen, niin en hetkeäkään olisi ollut valmis luopumaan hänestä. Totaalisenkin uupuneena olen jaksanut rakastaa. Väsyneenä en ole ollut parhaimmillani äitinä, mutta rakastamasta en ole lakannut hetkeksikään. Todettakoon kuitenkin, että refluksitautiaan huutava lapsi ja jatkuva univaje eivät ole paras ympäristö äidin ja lapsen kiintymyssuhteen muodostumiselle. Mikäli lapsi ei olisi ollut niin äärimmäisen toivottu kuin meidän tapauksessamme oli, uskon että uupumus olisi silloin vaikeuttanut myös kiintymyssuhteen muodostumista.

Toivon, että lapseni kokee, että tapahtui mitä tahansa, äidin ja isän rakkaus ei koskaan lopu. Parasta on, että vanhemman ja lapsen kiintymyssuhde on vastavuoroista. Joka päivä näen oman rakkauteni heijastuvan lapseni silmistä takaisin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Jätä tähän kommenttisi. Kommentit julkaistaan moderoinnin jälkeen.