tiistai 27. kesäkuuta 2017

Pohdintoja vanhemmuudesta

Ajattelin, että tässä vaiheessa voisin hiukan summata pohdintojani vanhemmuudesta. Nämä kymmenen ensimmäistä kuukautta vanhempana ovat yllättäneet minut monellakin tavalla. Ehkäpä suurin yllätys uudelle vanhemmalle oli vanhemmuuden intensiivisyys. Pieni lapsi on täysin kiinni vanhemmissaan. Lapsen hoito vie kaiken ajan.

Taisin kertoa, että ensimmäisinä kuukausina mm. tappelimme mieheni kanssa suihkuvuoroista, kädet eivät riittäneet ruuan laittoon ja öitä ei erottanut päivistä. Hoitosyklin tahti oli tasaisen tappava: vaipan vaihtoa, imetystä, nukutusta, heijailua - you name it... Kädet olivat jatkuvasti täynnä - vuorokauden ympäri. Tätä se on monilta osin edelleen: äitinä olen oppinut, että edes suihkussa tai wc:ssä ei voi käydä yksin. Vanhemmuus on siis jotakin aivan muuta kuin leikkimatolla vauvan kanssa kujertelua tai rauhallisia vaunulenkkejä lattemuki toisessa kädessä.

Vanhemmuuden intensiivisyys yhdistettynä kuoleman väsymykseen on jotakin sellaista, mitä en usko unohtavani ikinä.  Uskon olleeni tämän ensimmäisen vuoden aikana useasti aivan äärirajoilla jaksamiseni kanssa - ja välillä myös ylittäneeni tämän rajan. Keskustelin taannoin erään äidin kanssa, jonka ensimmäinen lapsi oli tällainen huono nukkuja kuin tämä meidänkin vilivilpertti on. Tämä äiti kertoi joutuneensa käymään terapiassa tullessaan yllättäen uudelleen ehkäisystä huolimatta raskaaksi. Valvominen ensimmäisen lapsen kanssa oli ollut hänelle niin raskas kokemus, että hänen oli vaikeaa muodostaa suhdetta uuteen vauvaan raskausaikana ja sen jälkeen. Ymmärsin tätä äitiä. Kuluneen vuoden aikana olen myös ymmärtänyt sen mielentilan, joissa perhesurmia on tehty. Tekoja en ymmärrä tai hyväksy, mutta tuon mielentilan ymmärrän. Vuosi sitten en olisi ymmärtänyt kumpaakaan tilannetta. Lapsettomuusvuodet ja raskaat kokemukset eivät ole tehneet tätä ensimmäistä vauvavuotta mitenkään helpommaksi. Uskoisin, että jopa päinvastoin. Vauvan syntymää edeltäneet raskaat vuodet ja hermoja raastava raskausaika olivat imeneet minusta viimeisetkin mehut. Äidiksi tullessani olin henkisesti ja fyysisesti lopussa - tämä ei ollut kauhean hyvä lähtökohta.

Minusta myös lapsettomuudesta kärsineen tulee voida puhua vanhemmuuden raskaudesta. Ei tämä ole meille yhtään sen helpompaa kuin muillekaan. Uskoakseni osaamme arvostaa saamaamme lasta aivan eri tavalla, mutta väsymystä tämä loputon kiitollisuuskaan ei poista. Minusta vanhemmuuden aiheuttamasta uupumuksesta tulisi puhua avoimemmin. Vanhemmuus on ajoittain hengästyttävän raskasta.

Tuntuu, että perheet puhuvat aina vain vanhemmuuden hyvistä puolista. Omien kokemukseni perusteella sanoisin, että vanhemmuus ei ole kaikkia varten. Mikäli esimerkiksi koet, että oma aika  ja täydet yöunet ovat sinulle välttämättömiä, kehottaisin vakavasti harkitsemaan, onko vanhemmuus sittenkään sinua varten. Kaikkia varten se ei ole, ja on enemmän vahvuutta kuin heikkoutta myöntää tämä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Jätä tähän kommenttisi. Kommentit julkaistaan moderoinnin jälkeen.