Vaikka pyrin suuntaamaan katsettani mahdollisimman paljon tulevaisuuteen, niin väistämättä menneet tapahtumat nousevat usein ajatuksiin. Jos ei päivittäin, niin ainakin viikoittain pohdin sitä, mitä olemme joutuneet käymään läpi viimeisten viiden vuoden aikana. Tämä ajatuskulku päättyy aina päänpudisteluun. Eihän kenellekään voi oikeasti tapahtua näin!?! Raskauden keskeytys vaikean sikiöpoikkeavuuden vuoksi, lapsettomuus ja sen hoitaminen rankimman polun kautta, keskenmenoja, kohtukuolema, kaksi perättäistä identtistä kaksosraskautta, biokemiallisia raskauksia ja kirsikkana kakun päällä sekä puolisoni että oman äitini kuolema tämän kaiken muun maanpäällisen helvetin keskellä! Eihän se vain yksinkertaisesti ole mahdollista!?!
Kohtukuoleman jälkeen olen arastellut todella paljon uusia lääkäreitä, sillä en vain yksinkertaisesti jaksa käydä potilashistoriaamme läpi. Pelkkä ajatus uuvuttaa. Joskus pelkään myös, että vastapuoli ei usko tarinaa - uskomattomalta nämä tapahtumat itsestäkin tosiaan tuntuvat. Mitä jos minua pidetään jotenkin kajahtaneena, joka on keksinyt koko tarinan? Hassua kyllä, meitä on leimallisesti pidetty "sinä rauhallisena pariskuntana". Tuo määritelmä toistui häiritsevän usein kohtukuolemaan liittyvissä potilasasiakirjoissa. Tuo määritelmä häiritsi minua jopa niin paljon, että keskustelimme siitä myös psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa. Vähentääkö surumme merkityksellisyyttä se, että emme huuda hysteerisinä tai paisko esineitä? Ulkoinen rauhallisuus ei juurikaan kerro siitä, mitä ihminen käy pään sisällään läpi. Kohtukuoleman jälkeen olimme puolisoni kanssa molemmat melko itsetuhoisessa mielentilassa, vaikka se ei ehkä meistä ulospäin näkynytkään. Vaatii aika paljon, että näkee kuoren alle.
Näin jälkeen päin ajateltuna tuntuu uskomattomalta, että olemme pystyneet kaikkien näiden helvetillisten tapahtumien keskellä pyörittämään arkea suhteellisen normaalisti. Ihmiset päättävät päivänsä vähemmästäkin (jopa taloudellisista ongelmista). Jollekin pelkästään yksi läpikäymistämme kokemuksista on saattanut traumatisoida loppuiäksi. Me olemme yrittäneet rämpiä eteenpäin purren takahampaita kovemmin yhteen. Arkeamme kuvasin "suhteellisen normaaliksi", sillä toki viimeisten viiden vuoden tapahtumilla on ollut vaikutus arkeemme. Vaikka töissä olemme käyneet, niin uusia työhaasteita ei ole ollut energiaa etsiä. Arjessa selviäminen on ollut riittävän haastavaa. Lapsettomuushoitojen aikana (eli oikeastaan viimeiset kolme vuotta) olen elänyt "melko" rajoitettua elämää - tottakai sitä on yrittänyt tehdä parhaansa, että hoito tuottaisi tulosta. Koti on ollut enemmän ja vähemmän rempallaan - sisustaminen ei ole kuulunut ykkösprioriteetteihin, kun aamulla on pohtinut, onko mitään syytä nousta sängystä ylös. Kaiken kaikkiaan koen eläneeni viimeiset vuodet jonkinlaisessa sumussa sinnitellen aina seuraavaan päivään. Millä olen jaksanut sinnitellä? Koska minulla on aina ollut se pieni toivo. Ilman tuota toivoa en olisi jaksanut - ja ajoittain olen ollut menettää sen. Nuo epätoivon hetket ovat olleet todella synkkiä, eikä niihin halua ajatuksissa palata. En halua koskaan menettää toivoa.
Kaija Koo - Siniset tikkaat
"Kaikki ei todellakaan mennyt lailla sadun
Ja aina kun kaaduin
joo se sattui
Niinkuin sinäkin nytkin
minäkin joskus itkin
Niin sitä kaatuu
joo se sattuu
Tee sun surusta tikkaat, siniset tikkaat
ja kiipee niitä pitkin pois..."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jätä tähän kommenttisi. Kommentit julkaistaan moderoinnin jälkeen.