Raisa Kyllikki Ranta: Odotus

"Odotus on valokuvateos viidestä naisesta ja heidän kohtaamastaan lapsettomuudesta. Valokuvaaja Raisa Kyllikki Ranta on palannut kuvattavineen näiden lapsettomuuden kannalta merkityksellisiin paikkoihin yhdeksän kuukauden välein viiden vuoden ajan. Tarinat on kirjoittanut toimittaja Anna Pihlajaniemi." (maahenki.fi)

Helsingin Sanomat kirjoitti Elämä-osiossaan 27.3.2017 valokuvaaja Raisa Kyllikki Rannan tuoreesta valokuvakirjasta Odotus. Jutun innoittamana hankin kirjan myös meidän kirjahyllyyn. Teos päätyi sinne Kaisu Joupin Tyhjä syli -kirjan viereen. Tyhjä syli -kirjassa oli kuvattu kohtukuoleman kokeneita naisia, Odotus-kirjassa lapsettomuuden.

Aiemmin minuun teki syvän vaikutuksen Elina Brotheruksen Carpe Fucking Diem -valokuvakirja.  Koin, että Brotheruksen valokuvista välittyi todella hyvin lapsettomuuteen liittyvät tunteet: toivo, pettymys ja viha. Tekstiä ei tarvittu. Tätä selittää varmasti paljolti se, että Brotheruksen valokuvakirja on henkilökohtainen - kirja kuvaa Brotheruksen omia kokemuksia lapsettomuudesta ja sen hoidosta.

On todella haastavaa kertoa kuvin tai sanoin, miltä lapsettomuus tai lapsettomuushoidot tuntuvat - varsinkaan, jos ei tiedä itse, miltä ne tuntuvat. Miten kuvata sitä pettymystä, surua, vihaa, epätoivoa, toivoa ja kaipuuta? Odotus-kirjan parasta antia ovat kuvattavien omat kuvat ja tekstit. Niistä välittyy parhaiten tunne. Oma poimintani Odotus-kirjasta olisi kuva, jossa nainen on leikannut kuvaan reiän vatsansa kohdalle.

Se, mitä näistä kirjoista ei yhdestäkään puutu, on rohkeus - ne ovat rohkeita ulostuloja kaikilta kuvattavilta. On rohkeaa antaa kasvonsa jollekin näin intiimille asialle. Minusta tuskin olisi siihen - harvasta on. Ne herättävät myös keskustelua lapsettomuudesta - sekä hyvässä että pahassa. Mutta herättävät kuitenkin. Se on aina hyvä asia.

Nämä valokuvateokset herättävät aina ajatusleikin, että minkälaisella kuvalla itse kuvaisin lapsettomuuden - ja miksei samalla kohtukuolemankin - minussa herättämiä tunteita. Yksi sellainen kuva voisi olla tummaan lampeen tai suohon uppoaminen. Pinnalla olisi enää ainoastaan toinen käsi. Joskus olen myös pohtinut, että miten voisi yhdellä kuvalla kuvata lapsettomuuden aiheuttamaa ulkopuolisuuden tunnetta - sosiaalista eristäytyneisyyttä. Monissa sarjakuvissa siinä on onnistuttu hyvin, mutta entä yhdellä kuvalla? Vaikeaa se olisi.

Teresa Laine-Puhakainen: Akselin ja Elinan suruvalssi

”Olet sä yhtään täällä?” Lääkärin kysymys tuntui tulevan toisesta todellisuudesta. Ympärilleni oli laskettu lasikupu, joka erotti minut muusta maailmasta. Elämäni filminauha pysäytettiin silmieni eteen. Aika seisahtui ja jäin vangiksi rajatilaan, jonkinlaiseen valveuneen. Menetin kerralla kaikki voimani.

Sen hetkisessä todellisuudessa olin vain minä ja kuollut lapseni. Paikalle kutsuttu erikoislääkäri vahvisti tilanteen. En ollut enää lapseni turva ja suoja. Minusta oli tullut vauvani hauta.”

Teresa Laine-Puhakainen on vaasalainen äiti, joka on menettänyt kaksi lastaan, Akselin ja Elinan. Kirjassaan hän kertoo äidin tuntemuksista, kun lapsi kuolee kohtuun. Kirja on kaikessa karuudessaan myös kaunis ja valoisa kertomus kahdesta lapsesta, joiden vaikutus ulottuu pitkälle tulevaisuuteen.

Kirja on kustantanut Biofilos ja se on tilattavissa 25 € hintaan, tilaukset leena.vilkka@biofilos.fi.

Kirjan ostamalla tuet Käpy ry:n toimintaa lapsikuolemaperheiden hyväksi. Tilatessasi kirjan mainitse ”Käpy ry hyväksi”, jolloin kustantaja tilittää jokaisesta näin myydystä kirjasta 5 € Käpy ry:lle.


Lähde: Käpy ry

Kaisu Jouppi: Tyhjä syli

”Ensin oli toivo, valo, uusi alku. Yhtäkkiä sitä seurasi pimeämpi pimeä, syvempi suru ja mustempi tie kuin koskaan olisi osannut odottaa. Elämän ääripäät samassa lyhyessä janassa. Kahden sanan käsittämätön kombinaatio: Lapseton äiti.

Kirjan naiset ovat kohdanneet sellaista pimeää, joka on suurimmalle osalle tuntematon. Juuri siksi tämä kirja lunastaa paikkansa välittömästi, kyselemättä, kaartelematta, kyyneleitä säästämättä.

Mutta juuri siinä asuu toivo: Että saa olla surussaan näkyvä, että saa kuulua toisten joukkoon, että saa tuskalleen sanoja. Että yksinäisyys hellittää ja saa vierelleen rinnalle kulkijoita. Tämä kirja on yksi soihtu äitiyden pimeimmillä poluilla.”

– Maaret Kallio, psykoterapeutti, tietokirjailija

Kirjahyllyssäni on jo miltei vuoden päivät levännyt Kaisu Joupin esikoiskirja Tyhjä syli, joka kertoo kohtukuoleman kokeneista naisista. Kirjaa varten Kaisu Jouppi kuvasi ja haastatteli 46 kohtukuoleman kokenutta naista. Heistä kymmenkunta kertoo tarinansa myös tekstissä. Ostin kirjan Kaapelitehtaan näyttelystä viime vuoden syyskuussa pian sen ilmestymisen jälkeen. Pystyn samaistumaan kirjan henkilöiden raskaisiin tarinoihin ja ajatuksiin. Jossakin vaiheessa kirjoitan tästä kirjasta muutaman sanan. Tällä hetkellä kuitenkin tuntuu, että kirjan kansi on liian raskasta avata uudelleen. Helsingin Sanomat kirjoitti aiheesta 10.9.2015 - lue juttu tästä. Suosittelen - ei ehkä kovin kevyttä kesälukemista, mutta silmät avaavaa (ja myös kyynelkanavat).

Kirjan julkaisun jälkeen Jouppi on käynyt puhumassa muun muassa kätilöopiskelijoille kohtukuoleman kokeneiden naisten ajatuksista ja tunteista.

Kirjaa saatavissa mm. booky.fi ja Suomalainen Kirjakauppa.

Minun suhteeni kirjoihin

Minulle lukeminen on enemmänkin elämäntapa kuin harrastus. Muistan lukeneeni kirjoja niin kauan kuin olen osannut lukea. Sitä ennen äiti luki minulle ja itsekin toki ahkerasti kirjoja selailin ja kuvia niistä katselin. Taisin aloitella lukijana Merja Jalon hevoskirjoilla ja Carolyn Keenen Neiti Etsivillä. Lapsuudenkotini edessä pysähtyi kerran viikossa kirjastoauto ja olin sen uskollinen asiakas. Uskoakseni olen kahlannut läpi kaikki lastenkirjaklassikot. Edesmennyt äitini oli innokas kirjojen ystävä ja olen varmaankin saanut lukuinnostukseni sieltä verenperintönä. Aikuisiällä meillä oli tapana äidin kanssa kierrättää kirjoja keskenämme. Molempien lukumieltymykset osuivat sen verran yksiin.

Rakastan historiallisia romaaneja ja erityisesti kartanoromantiikka on lähellä sydäntäni. Kartonoromantiikalla viittaan mm. Catherine Cooksoniin ja Kaari Utrioon. Dekkareita luen vähän kausittain, viime vuosina vähemmän. Viimeisimmäksi olen dekkareista lukenut Jo Nesbøn Harry Hole -romaaneja. Kai tässä omassa elämässä on ollut viime vuosina riittämiin jännitystä, joten dekkarit ovat useimmiten jääneet hyllyyn.

Rakkaita kirjoja minulle ovat mm. Mika Waltarin, Agatha Christien ja Charles Dickensin teokset. Nykykirjailijoista mieleeni ovat jääneet mm. Pat Conroy ja Ildefonso Falcones. Jos pitäisi valita yksi lempikirja, niin vetäisin kotiinpäin ja sanoisin, että Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -romaanitrilogia. Linna on mestarillinen kirjoittaja ja tämä trilogia avaa aivan erilaisen ikkunan Suomen historiaan kuin mitä historiantunneilla on opittu.

Olen iltalukemisestani sen verran riippuvainen, että yöpöydältä on aina löydyttävä jotakin luettavaa. Muistan jopa joskus selanneeni puhelinluetteloa, kun mitään muuta luettavaa ei löytynyt. A bit desperate? Lukeminen on auttanut minua myös surusta toipumisessa. Se on vienyt ajatuksia edes hetkeksi jonnekin muualle. Akuuteimman surun vaiheessa lukemiseen on kuitenkin ollut vaikea keskittyä. Huomaat "lukeneesi" sivukaupalla, mutta et muista lukemastasi yhtään mitään. Ajatukset ovat olleet jossakin muualla.

Minulla on tapana paneutua yhden kirjailijan tuotantoon kerrallaan. Viime keväänä raskaana ollessani luin Laila Hirvisaaren (ent. Hietamies) romaanisarjoja. Palasin näiden pariin myös äitiyslomalla kohtukuoleman jälkeen. Hieman haikein tunnelmin, mutta palasin kuitenkin. Hirvisaarelta olen kahlannut läpi sarjat Lehmusten kaupunki, Imatra ja Viipuri. Tähän asti olen pitänyt eniten tuosta hänen Lehmusten kaupunki -sarjastaan.

Syksyllä yöpöydälläni viipyi varmaan pari kuukautta Qais Akbar Omarin teos Yhdeksän tornin linnake. Syy hitaassa etenemisessä ei ollut teoksen tylsyys vaan minun pohjaton väsymys, joka aiheutti sen että harvemmin ehdin lukea sivua enempää ennen kuin Nukkumatti vei voiton. A:kin jo ehti ihmetellä, että kauanko oikein voi kestää yhden kirjan lukeminen. Hän yleensä yöllä nukkumaan kömpiessään pelasti kirjan sivuun yöpöydälle väsähtäneen lukijan käsistä :). Lomalla lukutahti on erilainen ja saatan lukea kirjan päivässä.

Joululomaa ajatellen vierailin taas hetki sitten kirjastossa ja tällä kertaa sieltä kotiutui Laila Hirvisaaren viisiosainen Sonja-sarja. Joululoma kuluukin mukavasti kirja toisessa kädessä ja glögilasi toisessa. Glögilasi vaihtuu vain välillä suklaarasiaan :)