Helsingin Sanomat kirjoitti 9.3.2017 Taru Hallikaisesta, joka on kirjoittanut kirjat Pikkuveljet eivät ole perhosia (2013) ja Armon kintereillä (2017). Myös Taru on odottanut kaksi kertaa identtisiä kaksosia. Taru on saanut pitää heistä kolme. Tarun ensimmäinen teos Pikkuveljet eivät ole perhosia kertookin, millaista oli kantaa ja synnyttää kuollut lapsi.
En odottanut elinaikanani kuulevani toisesta naisesta, joka olisi odottanut identtisiä kaksosia kahdesti. Tuntuikin melkoisen hämmentävältä lukea sanomalehdestä tällaisesta ihmisestä - ja vielä suomalaisesta. Tämä harvinaisuus ei kuitenkaan ollut jutun aiheena. Juttu käsitteli armollista vanhemmuutta.
Vanhempana ihminen joutuu jatkuvasti kohtaamaan oman vajavaisuutensa. Taru toteaa, että vanhemmuus on vaikeaa etenkin perfektionistille. Tarun mielestä vanhemmuutta olisi armollista arvioida jakamalla se eri taitoihin. Voisi siis ajatella, että isä tai äiti on joissain vanhemmuuden taidoissa hyvä, joissain huono - eikä se tarkoita että olisi vanhempana kokonaan hyvä tai huono. Myös Taru on joutunut opettelemaan kantapään kautta armollisuutta. Taru koki, että lasten ollessa pieniä koti oli vanhemmille kuin tuotantolaitos: vaippaa, ruokaa, nukutusta, syliä... Tuo tuotantolaitos on minusta erittäin osuva kuvaus myös meidän vauva-arjesta.
Täydellisyyden tavoittelu ajaa monet äidit kuilun partaalle. Elämän odotetaan jatkuvan samanlaisena lasten saamisen jälkeen, vaikka todellisuudessa kaikki on muuttunut. Vanhemmuuden sijaan keskitytään suorittamiseen - täysin toissijaiset asiat aiheuttavat paineita. Ja näitä paineita ei kasaa kukaan muu kuin äiti itse (okei - ehkä vähän myös ne toiset äidit...). Taru neuvoo uupuneita vanhempia pohtimaan, pitävätkö he turhaan kiinni joistain tavoista. Turhilla säännöillä vain kuormittaa itseään ja niistä luopuminen parantaa koko perheen hyvinvointia. Jos on aina toiminut tietyllä tavalla, kannattaa pohtia, onko tarpeen tehdä niin silloinkin, kun lapset on pieniä. Taru toteaa, että kaikista itse keksimistään säännöistä voi kysyä, onko tämä ihan välttämätöntä. Voi myös pohtia, mistä sääntö tulee. Joskus syy säännöille voi olla oma pikkusieluisuus tai hallinnan tarpeen tyydyttäminen.
Olen itsekin joutunut opettelemaan armollisuutta ja poden jatkuvasti jonkinlaista syyllisyyttä muun muassa itseni, kodin ja parisuhteen laiminlyömisestä. Minun on kuitenkin ollut pakko höllätä, sillä muuten olisin kuollut uupumukseen. Olen hyväksynyt sen, että nyt meillä ei ehditä muun muassa juurikaan siivota (en esimerkiksi voi imuroida ollessani vauvan kanssa kahden), jumpata (mitä tämä olikaan?) tai meikata (olen meikannut kolmesti AAA:n syntymän jälkeen). Hyvänä päivänä ehdin ottaa sen verran omaa aikaa, että saan pestyä hampaat ja käytyä suihkussa. Sitten onkin jo kiire tukka märkänä vaunulenkille, imettämään tai johonkin muuhun tämän tuotantolaitoksen seuraavaan prosessiin. Syödä yritän aina ehtiä, sillä muuten imetys voisi vaarantua - tästä olen ollut tarkkana. Omat ruokailut kuitenkin hoituvat muutamassa minuutissa hotkien, sitteriä toisella jalalla hytkytellessä. Näiden kuukausien aikana olenkin useaan otteeseen kadehtinut A:n työpaikkalounaita. A valittaa toisinaan, että olen alkanut puhua ruoka suussa - molemmille toimille ei yksinkertaisesti ole aikaa, joten nämäkin joutuu yhdistämään. Tehokkuus on siis välillä todellakin huipussaan.
Kaikki kotityöt tulee hoidettua hiukan vasemmalla kädellä. Useimmiten kirjaimellisesti, sillä samalla AAA roikkuu toisessa kainalossa. Elämä on tällä hetkellä tietynlaista selviytymistaistelua. Päivät vyöryvät eteenpäin samalla tappavalla rytmillä, olitpa sitten nukkunut edellisen yön puolentoista tai jopa kolmen tunnin pätkissä. Olen yrittänyt asennoitua tähän väliaikaisena elämänvaiheena. Myöhemmin hiukan paremmin levänneenä on taas ehkä paremmin aikaa kaikelle muulle "tärkeälle". Tällä hetkellä olen ennen kaikkea äiti - hiukset takussa, vaatteet puklussa ja villakoirat kodin nurkissa. Minulla suorittaminen kohdistuukin AAA:n hoitoon, kaiken muun osalta olen oppinut armolliseksi.
Juuri tänään mietin työmatkalla saman suuntaisia ajatuksia tuosta äitiyden suorittamisesta. Nimenomaan juuri pohdin mistä ne paineet tulevat ja mikä lopulta on tärkeää. Ruuhkavuosiani helpottaa ainakin se, että en ole koskaan ollut siivousintoilija, en ahdistu sotkusta... Mutta ahdistaa muiden ihmisten/äitien armottomuus toisia kohtaan ja tähän itsekin varmasti syyllistyn. Oma tapa katsotaan ainoaksi oikeaksi vaihtoehdoksi ja arvostellaan muita. Sitten myös lapsen ollessa pienempi, oli kauhea syyllisyys siitä, että miten uskallan sanoa kuinka kamalaa joskus kaikki on ja kuinka halusin vain joskus pakoon hetkeksi. Tällaisia asioita ei saisi sano ainakaan äääneen silloin kun lapsi on monen vuoden työn ja tuskan tulos...Mutta niin, sattuipa vain sopivasti että luin blogiasi juuri tänään näiden mietteiden perään. Aurinkoista ja ihanaa kevättä sinulle, tee juuri niinkuin hyvältä tuntuu!
VastaaPoistaEn ole kauheasti hinkunut muiden äitien seuraan muun muassa tämän loputtoman arvostelun takia. Milloin verrataan koteja, puolisoita, vaunuja, vaatteita, lapsen kehitystä, kasvatusta, hoitotapoja... you name it - kerta kaikkiaan ahdistavaa! Tai sitten mulla on vain ennakkoluuloja? Ehkäpä pitäisi käydä vauvakerhossa vakoilemassa ihan silkasta uteliaisuudesta.
VastaaPoistaMinulta on kysytty, tuntuuko minusta siltä, että en lapsettomuustaustani vuoksi saisi valittaa tai sanoa olevani väsynyt. Tämä taas on sellainen aihe, että se vaatisi oikeastaan oman postauksen. Mutta summa summarum: Olisihan se vähintäänkin outoa, että en olisi kuolemanväsynyt näiden helvetillisten vuosien jälkeen jo ihan ilman tuota ansiokkaasti valvottavaa lastakin.
Aurinkoista kevättä myös sinulle!