lauantai 20. helmikuuta 2016

Kevään merkkejä synkkien talvipäivien keskellä


Tällä viikolla huomasin lenkillä ensimmäiset kevään merkit näin talven keskellä. Pajut olivat jo heränneet kevääseen ja ensimmäiset pajunkissat olivat puhjenneet.

Muutoin viikko on ollut ankea. Läheinen työkaverini menetti syntymättömän tyttärensä istukan vajaatoiminnan vuoksi raskausviikolla 23. Vauvan kasvu oli pysähtynyt jo useita viikkoja sitten, toivoa ei enää annettu. Hänkin liittyi siihen synkkään joukkoon, joka on joutunut läpikäymään raskaudenkeskeytyksen vaikean sikiöpoikkeavuuden vuoksi. Tuntuu todella pahalta hänen puolestaan. Samalla tuntuu, että omia vanhoja haavoja revittiin taas auki. Tämä asia tuli liian lähelle.

Työkaverini ei tiedä meidän historiaamme ja olen nyt pohtinut, että olisiko minun syytä kertoa siitä. Työkaveriani tämä luultavasti auttaisi. En ole varma, että auttaisiko se minua. Oma suru on vielä niin lähellä, että minusta tuskin on lohduttamaan toista. Ajatus tapahtumien läpikäymisestä tuntuu liian raskaalta. Pelkään että toisen suru veisi minut mennessään ja uppoaisin taas siihen synkkyyteen. Oma toipumiseni voisi ottaa pahasti takapakkia. Hätiköityjä ratkaisuja ei kannata tehdä. Ehkä on parempi antaa ajan hiukan kulua.

Kun on oikein pieni 

Kun on oikein pieni
voi lentää linnun untuvalla,
nukkua orvokinlehden alla,
kun on oikein pieni.

Kun on oikein pieni
voi keinua heinässä heiluvassa,
levätä kukassa tuoksuvassa,
kun on oikein pieni.

Kun on oikein pieni
voi istua lumihiutaleille,
liitää maailman tuulien teille,
kun on oikein pieni.

-Hannele Huovi-

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Jätä tähän kommenttisi. Kommentit julkaistaan moderoinnin jälkeen.