Lapsettoman identiteetti istuu tiukassa

AAA:n syntymän jälkeen minulle on tullut lukuisia sellaisia hetkiä, jolloin minusta on tuntunut, että elän jonkun toisen elämää - tämä lapsi ei ole minun, vaan hän on hoidossa. Vähän sellainen kehostaan irrallinen olo - vaikea selittää. Tällaisia hetkiä tuli etenkin ensimmäisen puolen vuoden aikana muun muassa turvakaukaloa kantaessa ja vaunuja työntäessä. Vaunulenkeillä minusta tuntui aluksi jostakin käsittämättömästä syystä, että kaikki vastaantulijat ajattelivat minun työntävän tyhjiä vaunuja ja olin jotenkin häpeissäni. Tuntui että minun täytyy todistella - niin itselleni kuin muillekin -  sitä että siellä vaunuverhon takana oli oikeasti vauva.

Ennen AAA:n syntymää vuosikausien lapsettomuus sai meidät eristäytymään erityisesti lapsiperheistä. Sitä halusi kaikin mahdollisin tavoin suojella itseään. Suhtautuminen raskaana oleviin ja vauvoihin on nyt olennaisesti muuttunut, mutta eivät nämä kohtaamiset edelleenkään kivuttomia ole. Huomaan siis edelleen ajattelevani lapsettomuudesta kärsivän mielellä. Lapsettoman identiteetti on vuosien aikana ehtinyt juurtua tiukkaan. Kateus raskauksista ja vauvoista on osittain vaihtunut kateuteen huolettomasta vanhemmuudesta. "Tavallista" vauva- ja lapsiperhearkea elävät ärsyttävät eli lapsiperheiden karttelu jatkuu jossain määrin edelleen.

Yhtenä päivänä pari kuukautta sitten havahduin siihen seikkaan, että ensimmäistä kertaa vuosikausiin olen siinä tilanteessa, että en toivoisi olevani raskaana. Tulipas hassu olo! Melko vapauttavaa, vaikka toki ymmärsin että tuota tunnetta selitti valtava uupumus. Samalla muistelin, että heti AAA:n synnyttyä vyöryi päälle ahdistus siitä, että en ole enää raskaana. Tuo vaihe olisi ohi luultavasti lopullisesti - tuntui todella vaikealta päästää irti raskaudesta. Se oli täsmälleen se sama ahdistus ja tyhjyyden tunne, joka vallitsi lapsettomuushoitojen aikana. Päättelinkin, että jonkinlainen trauma minulle on jäänyt tuosta pitkästä "välitila-ajasta". Tuo ahdistus helpotti sitten kun jotenkin sisäisti, että lapsi oli olemassa vaikka ei enää ollutkaan kohdussani. Enää ei tarvitsisi jaksaa. Samalla kun sisäisti, että enää ei olisi pakko jaksaa, iski päälle jalat alta vievä uupumus. Sitä vain hämmästeli, että miten olimme jaksaneet siihen asti. Vastaus oli yksinkertainen: Sitä jaksoi, koska oli pakko. Oikotietä onneen ei ollut. No pain, no gain.

Vaikka henkisesti koen edelleen kärsiväni lapsettomuudesta, niin todellisuudessa emme enää ole lapsettomia. Sain tästä karvaan muistutuksen vieraillessamme taannoin koko perheen voimin lapsettomuusklinikallamme. Pikkumiehen leikkiessä lattialla lääkärille pääsyä odotellessamme huomasin toisen asiakaspariskunnan naisen alkavan itkeä. En voi sanoa varmasti, että me olisimme olleet tähän syyllisiä, mutta siltä se minusta kuitenkin tuntui. Tai niin minä sen ainakin otin. Tilanne oli meille täysin uusi - voisiko joku todella olla kateellinen meille? Ajatus oli niin vieras, että sitä oli vaikea käsittää.

Tilanteen ymmärrettyäni menin niin hämilleni, etten oikein tiennyt, mitä minun olisi pitänyt tehdä. Tuskin vastapuolta olisi lohduttanut, vaikka olisin kuinka todistellut että tämä pikkuherra on melkoinen taisteluvoitto. Sydän verellä sitä ei tee juurikaan eroa sen suhteen, onko lapsi vahinkolaukaus vai vuosikausien ivf-hoitojen lopputulos. Lapsi vain joko on tai sitten sitä ei ole. Uskon kyllä, että tilanteesta kävi selväksi, että pikkumies on ko. klinikan työn tulos, eikä mitään "tusinatavaraa".

Tämä kohtaaminen toi ensimmäistä kertaa konkreettisesti esille sen, että emme enää kuulu lapsettomien porukkaan - olo oli ulkopuolinen. Olen miettinyt tuota kohtaamista paljon jälkikäteen. Tällä hetkellä tuntuu, että emme oikein kuulu mihinkään porukkaan. Vaikka olen yhä henkisesti lapseton, niin fyysisesti sitä en ole. Toivoisin, että mielikin vielä kypsyisi jonakin päivänä sisäistämään, että emme ole enää lapsettomia. Menneisyyttään on kuitenkin vaikea muuttaa tai unohtaa - varsinkin jos sitä elämää on ehtinyt elää vuosia. Olisi kauhean ihanaa, jos kaikki olisikin hyvin heti sen jälkeen kun kaksi viivaa on ilmestynyt tikkuun tai viimeistään sitten kun lapsi on syntynyt. Aina se ei kuitenkaan ole niin yksinkertaista. Tai ainakaan minulle se ei sitä ole.


PS. Ja jottei kenenkään mielikuvitus ala liikaa laukata, niin kävin tsekkauttamassa tuolla lääkärillä aivan muita kuin lapsettomuusvaivoja

HS: Kannattaako varhaisultra?

HS Torstai kirjoitti tänään alkuraskauden ultraäänitutkimuksista. Jutussa pohdittiin, mitä varhaisultrassa näkyy ja missä tilanteissa ultra kannattaa. Juttua lukiessani mieli palasi väistämättä omaan viimeisimpään alkuraskauteen. Jos koko raskaus oli äärimmäisen kuormittava henkisesti, niin tuo ensimmäinen kolmannes oli siitä pahin. Se paniikki, mikä hiipi päälle kun toinen viiva alkoi vähitellen raskaustesteissä vahvistumaan - sitä ei voi sanoin kuvata. Onko tämä taas kemiallinen raskaus? Mitä jos menetän tämänkin - sitä en enää kestä? Mitä jos siellä on taas identtiset kaksoset - sitä ainakaan en varmasti kestäisi? Hermot olivat aivan riekaleina. 

Jossakin virallisen testipäivän hujakoilla otettiin ensimmäinen hCG-verikoe. Muistaakseni näitä kokeita otettiin tässäkin raskaudessa yhteensä kolme, sillä halusin tietää miten arvo kehittyi. Jotta tilanne olisi ollut mahdollisimman piinaava, olivat nuo arvot korkeammat kuin missään aiemmista raskauksista. Siis korkeammat kuin kahdessa edeltäneessä kaksosraskaudessa. Jokainen voi kuvitella ajatukseni tuossa kohdin. Pelkäsin kuollakseni mahdollista identtistä kaksosraskautta. Taisin vielä rakenneultrassakin varmistella, että onhan siellä tällä kertaa aivan varmasti vain yksi vauva. Tähän pelkoon pystyy samaistumaan vain harva. Onneksi.

Meidän onni oli tässä kohdassa hyvin ymmärtävä lapsettomuuslääkäri. Luultavasti lääkäri ymmärsi ainakin osan siitä kauhusta, jota tuolloin raskauden alkumetreillä koin - se paistoi väistämättä silmistä. Lääkäri ehdotti, että voisimme käydä alkuraskaudessa kerran viikossa ultrassa ja tartuimmekin helpottuneina tähän tilaisuuteen. Kävimme näissä "mielenterveysultrissa" muistaakseni noin viisi ensimmäistä viikkoa. Vaikka tunnit ennen jokaista ultraa olivat piinaavia, niin niiden jälkeen oli aina hetken helpottunut siitä tiedosta, että kaikki oli niinkuin pitikin.

Kädet pusertuneina nyrkkiin, hengitystä pidättäen, silmät kiinni - ei ehkä ne tavalliset fiilikset, joita varhaisraskauden ultrassa ihmisillä on. Kauhun täytyi olla käsinkosketeltavaa (ehkä vähän ontuva vertauskuva tässä yhteydessä, mutta menkööt ;). Ultran jälkeisen hetken huojennuksen vuoksi olin kuitenkin valmis itseni tuohon viikoittaiseen piinapenkkiin laittamaan. Viikon etapeissa jaksoimme eteenpäin. Meille se oli arvokasta.

Univaje ei ole aina itsestä kiinni

Viime aikoina mediassa on puhuttu paljon väsymyksen ja univajeen aiheuttamista terveyshaitoista. Nämä jutut ovat ärsyttäneet, sillä jutuissa on harvoin huomioitu sitä, että univaje ei aina johdu itsestä. Mielelläni minäkin nukkuisin, mutta perheen pikkumies on edelleen sitä mieltä, että äiti pitää saada hereille ainakin kaksi kertaa yössä. Aion kyllä pistää tiputanssiksi siinä vaiheessa, kun meillä nukutaan se ensimmäinen täysi yö. Edelleen jaksan uskoa, että sekin päivä vielä eteen tulee.

Helsingin Sanomien kolumnissa 16.10. oli pureuduttu tähän samaan dilemmaan - entä jos ei voi nukkua? Kaikille valvominen ja huonot unet eivät ole oma valinta. Unettomuuden murehtiminen ei ainakaan edesauta tilannetta yhtään. Suosittelen lukemaan jutun - omaan tilanteeseeni se kolahti. Kierolla tavalla lohtua tosiaan tuo, että tiedän että muuallakin valvotaan. Jos muutkin ovat tästä hengissä selvinneet, niin ehkäpä mekin.

Imetyksestä

Imetys herättää paljon tunteita. Oma suhtautumiseni asiaan on ollut aina jokseenkin neutraali. En juurikaan uskaltanut miettiä imetystä ennen pikkumiehen syntymää. Neuvolassakaan siitä ei oikeastaan juteltu. Muistan saaneeni neuvolasta yhden asiaan liittyvän lehtisen ja se "imetysperehdytys" olikin sitten siinä.

Tätä taustaa vasten tarkasteltuna minulle tuli melkoisena yllätyksenä se kuinka suuressa roolissa rintamaito tulikin olemaan AAA:n syntymän jälkeen. Kun AAA päättikin syntyä keskosena, niin hänen sairaalajaksollaan painotettiin heti alusta lähtien rintamaidon hyötyjä ja imetykseen kannustettiin voimakkaasti. Tuon raastavan sairaalajakson aikana rintamaidon tuottaminen tuntui olevan ainut keino, jolla pystyin auttamaan lastani ja olemaan hyödyksi. Näin ollen rintamaidon merkitys nousikin heti alusta lähtien meidän perheessä arvoon arvaamattomaan - niin henkisesti kuin fyysisestikin.

Minulle tuli melkoisena yllätyksenä, kuinka hidas prosessi maidontuotannon käynnistyminen on. Pari ensimmäistä päivää synnytyksen jälkeen meni siinä, että yritimme saada lypsettyä paria onnetonta maitotippaa pienimpään mahdolliseen lääkeruiskuun (3 ml). Näitä muutamia kallisarvoisia tippoja kiikutimme sitten vauvalle syötettäväksi. Mikäli minua ei olisi valistettu, että näin hitaasti homma eteneekin, niin olisin jo monta kertaa luovuttanut siinä uskossa, että minulta ei yksinkertaisesti heru maitoa. Kun maidontuotanto sitten muutaman päivän päästä käynnistyi, sainkin olla pumppailemassa parin tunnin välein, sillä muutoin olo olisi käynyt rintoihin pakkautuvan maidon vuoksi turhan tukalaksi. Viikossa maidontuotanto nousi muutamasta tipasta desilitroihin.

Ensimmäiset viikot elinkin jokseenkin symbioosissa rintapumpun kanssa - pumppailin parin tunnin välein päivin ja öin. Yksi suurimpia yllätyksiä minulle olikin se, että kuinka suuri osa ajasta lapsen syntymän jälkeen pyöri rintojeni ympärillä. Elämä oli yhtä pumppaamista ja imetyksen opettelua. Vähitellen pikkumies jaksoin imeä riittävästi myös rinnasta ja parin kuukauden kuluttua pumppailin enää yösyöttöä varten pullomaidot. Mies syötti nämä vauvalle alkuyöstä, jotta sain edes sen yhden parin tunnin mittaisen yhtenäisen unipätkän yössä. Muistaakseni lopetin tuonkin pumppailun joskus marras-joulukuussa, sillä siitä tuli liikaa stressiä - päivään ei yksinkertaisesti tahtonut mahtua sellaista hetkeä, jolloin olisin ehtinyt pumpata. Pumppausta kun ei voinut tehdä aivan hetki ennen imetystä, jotta pikkumiehellekin riitti vielä tuoretta evästä. Tämä tietysti tarkoitti sitä, että menetin tuon muutaman tunnin yhtenäisemmän unipätkän öistä. Not good! Imetin varmaankin ensimmäiset kuutisen kuukautta parin tunnin välein ympäri vuorokauden. Vähitellen imetysväliä sai hiukan pidennettyä.

Kiinteiden ruokien myötä (4 kk iässä) imetin yleensä niiden antamisen jälkeen. Pitkään päiväimetyksiä oli kuusi: aamupuuron jälkeen, päiväunille nukutustissi, lounaan jälkeen, toisille päiväunille nukutustissi, päivällisen jälkeen ja iltapuuron jälkeen. Yöllä pikkumies tankkasi sitten vielä vaihtelevan määrän maitoa - 3-6 kertaa. Heinäkuussa minulla oli vihdoin voimia luopua nukuttamisesta päiväunille tissille. Elokuun alussa lopetin myös lounaan ja päivällisen jälkeiset imetykset. Muutama viikko sitten jätin pois aamupuuron jälkeisen imetyksen. Päivällä imetyksiä on siis enää ainoastaan kaksi: välipalan ja iltapuuron jälkeen. Imetystä on tarkoitus vähentää nyt edelleen asteittain.

Imetyksen lopettamiseen liittyy jonkin verran huolta siitä, että saako AAA riittävästi nestettä ja toisaalta maitotuotteita. Maitotuotteista meillä ei mene vasta kuin viili/jogurtti lounaan jälkiruokana. Olemme aloitelleet maitotuotteita kovin varovaisesti AAA:n refluksin vuoksi. Ehkäpä pitäisi seuraavaksi uskaltaa kokeilla maitoon tehtyä puuroa ja sen jälkeen jo varovasti pieniä määriä maitoa mukista.

Ajattelin, että nyt olisi korkea aika saada sanottua tästä imetysasiastakin jotakin ennen kuin tämä "hupi" kokonaan loppuu. Sen verran keskeinen asia meidän vauva-aikaa imetys kuitenkin on ollut. Oheinen imetykseen liittyvä sarjakuva kuvaa tuntojani asian tiimoilta aika hyvin. Aika usein kävi niin, että kuljin kotona silmät ristissä "luukku auki". Ylipäätään ei jaksa enää paljoa kiinnostaa, mitä muut imetyksestä ajattelevat - asia on itselleni niin arkinen ja luonnollinen.

Imetysaikanani huomasin, että imetyksen voi yleensä hoitaa melkoisen huomaamattomasti. Pyrin hakeutumaan sellaiseen paikkaan, että sain käännettyä tuolin selkä yleisöön päin. Väitän, että useimmiten julkisilla paikoilla imettäessäni lähiympäristö ei ollut imetyksestäni tietoinen. Boobin imetyspaidat ovat osoittautuneet tässä operaatiossa jokseenkin korvaamattomiksi. Niiden kanssa ei tarvinnut kaivaa koko rintaa esille. Harsovirityksiä oli melko turha yrittää rakentaa, sillä vauva nykäisi harson välittömästi pois. Rätti naamalla oli ilmeisesti epämukavaa syödä :)

Olen jokseenkin huvittuneena seurannut silloin tällöin leimahtavia keskusteluja esimerkiksi siitä että, onko soveliasta imettää ravintolassa. En jaksa ymmärtää niitä ihmisiä, joita tämä häiritsee. Minusta tämä osoittaa lähinnä sitä, ettei näillä ammattivalittajilla ole oikeita ongelmia. Ja näitä tyyppejä vaivaa usein myös käänteismoralismi.  Samaan aikaan he voivat paistatella päivää stringibikineissä yläosalla tai ilman - tai muuten kulkea tissivako vilkkuen - ja tämä on heille ihan fine. Samoin katukuvassa näkyvät alusvaatemainokset. Imetyksessä taas ei ole mitään eroottista.

Kohtuullisuus

Viime vuosina olen joutunut pohtimaan paljon kohtuullisuutta. Onko kohtuullista, että saman ihmisen kohdalle tuntuu sattuvan kaikki maailman vastoinkäymiset? Usein kuulee lohdutukseksi, että jokaisella on omat murheensa. Tämä vakiovastaus ei kuitenkaan tyydytä minua. Tuohon vastaukseen sisältyy juurikin se epäoikeudenmukaisuus. Toisen murhe on se, että valkoinen T-paita on eksynyt mustien pinoon. Juuri tämä on epäoikeudenmukaista. Miksi minun murheeni eivät olisi voineet olla tuota samaa kokoluokkaa?

Olen tietoisesti yrittänyt välttää katkeroitumista ja uhriutumista. Välillä katkeruus kuitenkin nostaa väistämättä päätään. Näinä katkerina hetkinä yritän kuitenkin pohtia sitä, miten olen selvinnyt erilaisista elämän mukanaan tuomista vastoinkäymisistä. Vaikka katkeruutta pidetään yleisesti paheena, niin minusta se on ihan ymmärrettävä reaktio liian monesta vastoinkäymisestä. Tuo tunne on parempi hyväksyä kuin tuntea siitä syyllisyyttä. Uskon, että puhuminen ja omista kokemuksista avautuminen auttavat eteenpäin. Saatu ymmärrys helpottaa omaa oloa.

Laila Hirvisaaren romaanisarjat kahlattu läpi

"[- -] Hyvän jakaminen, olkoon se vaikkapa loistava keskustelu, jossa sielu herää, antaa voimia ja valoa arkipäivään, taisteluun, alakuloisuuteen tai mielen masennukseen. Muistakaa, että joku meistä on kokenut niin suuren surun, tuskan ja hädän, että se seuraa häntä koko elämän. Hän joutuu käymään läpi elämäänsä yhä uudelleen ja uudelleen. Vain kuluvat vuodet ja aika ovat armollisia, ja eräänä päivänä hän istuu laiturilla ja sanoo itselleen: aika on auttanut minua ja antanut minulle tien jatkaa. Sillä tie on sitä varten, että se taivalletaan loppuun. Me olemme elämän noviiseja, ja siksi elämä on niin armollinen." (L. Hirvisaari, Vuoksen helmi)

Näihin kirjan päähenkilö Julia Mortonin suulla lausuttuihin visaisiin sanoihin päättyy Laila Hirvisaaren Imatra-romaanisarja, jonka sain päätökseen tänään. Samalla päätin viimeisen Hirvisaaren vielä itselläni lukematta olleista romaanisarjoista. Kaikki hyvä loppuu aikanaan.

Aloitin Hirvisaaren tuotannon lukemisen miltei kolme vuotta sitten. Kerroin jo aiemmassa postauksessa luku-urakastani. Hirvisaaren teokset ovatkin kulkeneet mukanani viimeisten vuosien tunnemyrskyissä. Samalla kun suljin tämän viimeisen kirjan tuntui kuin olisin sulkenut osan elämästäni. Tuntui jotenkin vaikealta päästää irti. Tuntuu jotenkin siltä että nyt olen tyhjän päällä - hassua. Jotenkin kohtalokkaalta tuntui myös se, että sattumalta juuri tämä viimeinen lukemani romaani päättyi näihin itselleni niin osuviin sanoihin.

Mutta todettakoon nyt vielä jotakin myös tästä Hirvisaaren tuotannosta. Yhteenvetona kuvaisin Hirvisaaren teoksia viihdyttäviksi ja mukaansatempaaviksi. Itse pidin eniten Suomen historiaan sijoittuvista romaanisarjoista. Jokainen oli omalla tavallaan hyvä, mutta mieliinpainuvimpia olivat tämä viimeisin Imatra-sarja sekä Lehmusten kaupunki -sarja.

Nyt pitäisi tehdä taas retki kirjastoon ja valita kiireessä mukaan jotain vähintään yhtä viihdyttävää ja mukaansatempaavaa. Haaste.

Myötäelämisen eli empatian jalo taito

Enkäpä sinäkin olet tavannut ihmisen tai ihmisiä, jolle kerrot jonkun huolen, eikä hän ota kuuleviin korviinsa tai kääntää jutun päälaelleen? Nämä ihmiset eivät osaa, eivätkä ehkä haluakaan osata asettua toisen ihmisen asemaan. Viimeiset vuodet ovat opettaneet minulle, että valitettavan harvalla meistä on myötäelämisen taito.

Kärsiessäni lapsettomuudesta sain karvaasti kokea, kuinka vaikeaa muiden on samaistua lapsettomuuden aiheuttamaan suruun. "Ajattele, että olet vapaa tekemään mitä vaan!" "Minulla on yksi tuttu, joka on kärsinyt lapsettomuudesta vielä pidempään kuin te". Näitä tahdittomia kommetteja voisi luetella loputtomiin. Se, että tilanteesta yritetään väkisin etsiä jotain positiivista tai toisaalta vähätellä sitä toteamalla, että itsellä tai jollakin tutulla on asiat vielä hullummin loukkaa, eikä suinkaan tuo lohtua. Siinä ikäänkuin todetaan: "Mitäs siinä kitiset, asiat voisivat olla hullumminkin?"

Vanhemmaksi tultuani olen huomannut, että tämä ihmisten kyvyttömyys empatiaan jatkuu myös vanhemmuuden saralle. "Mitäs siinä väsymystäsi valitat, kyllä meilläkin välillä valvottiin!" "Kaikki lapset valvottavat x-vuotiaiksi asti" "Pienet lapset, pienet murheet. Isot lapset, isot murheet". Nämä kommentit hiljentävät, eivätkä suinkaan kannusta jakamaan omia huolia. Ei siinä auta kitistä, että heräily tunnin välein joka yö on aavistuksen eri asia, kun herätä kerran tai kaksi yössä sillon tällöin. Olen väsynyt näihin jatkuviin taistelupareihin. Eikö minulla ole oikeutta kokea surua tai uupumusta? Jokaisen tahdittoman kommentin jälkeen huomaan käpertyväni hiukan syvemmälle itseeni.

Jos et kykene myötätuntoon, niin toivoisin edes malttia kommenttiesi kanssa! Mitä jos näiden tahdittomien kommenttien sijaan kysyisitkin: "Miten sinä voit? Voisinko jotenkin auttaa?" Se, että kuuntelee ja yrittää ymmärtää riittää.

Empatiaharjoituksia