Lapsettoman identiteetti istuu tiukassa

AAA:n syntymän jälkeen minulle on tullut lukuisia sellaisia hetkiä, jolloin minusta on tuntunut, että elän jonkun toisen elämää - tämä lapsi ei ole minun, vaan hän on hoidossa. Vähän sellainen kehostaan irrallinen olo - vaikea selittää. Tällaisia hetkiä tuli etenkin ensimmäisen puolen vuoden aikana muun muassa turvakaukaloa kantaessa ja vaunuja työntäessä. Vaunulenkeillä minusta tuntui aluksi jostakin käsittämättömästä syystä, että kaikki vastaantulijat ajattelivat minun työntävän tyhjiä vaunuja ja olin jotenkin häpeissäni. Tuntui että minun täytyy todistella - niin itselleni kuin muillekin -  sitä että siellä vaunuverhon takana oli oikeasti vauva.

Ennen AAA:n syntymää vuosikausien lapsettomuus sai meidät eristäytymään erityisesti lapsiperheistä. Sitä halusi kaikin mahdollisin tavoin suojella itseään. Suhtautuminen raskaana oleviin ja vauvoihin on nyt olennaisesti muuttunut, mutta eivät nämä kohtaamiset edelleenkään kivuttomia ole. Huomaan siis edelleen ajattelevani lapsettomuudesta kärsivän mielellä. Lapsettoman identiteetti on vuosien aikana ehtinyt juurtua tiukkaan. Kateus raskauksista ja vauvoista on osittain vaihtunut kateuteen huolettomasta vanhemmuudesta. "Tavallista" vauva- ja lapsiperhearkea elävät ärsyttävät eli lapsiperheiden karttelu jatkuu jossain määrin edelleen.

Yhtenä päivänä pari kuukautta sitten havahduin siihen seikkaan, että ensimmäistä kertaa vuosikausiin olen siinä tilanteessa, että en toivoisi olevani raskaana. Tulipas hassu olo! Melko vapauttavaa, vaikka toki ymmärsin että tuota tunnetta selitti valtava uupumus. Samalla muistelin, että heti AAA:n synnyttyä vyöryi päälle ahdistus siitä, että en ole enää raskaana. Tuo vaihe olisi ohi luultavasti lopullisesti - tuntui todella vaikealta päästää irti raskaudesta. Se oli täsmälleen se sama ahdistus ja tyhjyyden tunne, joka vallitsi lapsettomuushoitojen aikana. Päättelinkin, että jonkinlainen trauma minulle on jäänyt tuosta pitkästä "välitila-ajasta". Tuo ahdistus helpotti sitten kun jotenkin sisäisti, että lapsi oli olemassa vaikka ei enää ollutkaan kohdussani. Enää ei tarvitsisi jaksaa. Samalla kun sisäisti, että enää ei olisi pakko jaksaa, iski päälle jalat alta vievä uupumus. Sitä vain hämmästeli, että miten olimme jaksaneet siihen asti. Vastaus oli yksinkertainen: Sitä jaksoi, koska oli pakko. Oikotietä onneen ei ollut. No pain, no gain.

Vaikka henkisesti koen edelleen kärsiväni lapsettomuudesta, niin todellisuudessa emme enää ole lapsettomia. Sain tästä karvaan muistutuksen vieraillessamme taannoin koko perheen voimin lapsettomuusklinikallamme. Pikkumiehen leikkiessä lattialla lääkärille pääsyä odotellessamme huomasin toisen asiakaspariskunnan naisen alkavan itkeä. En voi sanoa varmasti, että me olisimme olleet tähän syyllisiä, mutta siltä se minusta kuitenkin tuntui. Tai niin minä sen ainakin otin. Tilanne oli meille täysin uusi - voisiko joku todella olla kateellinen meille? Ajatus oli niin vieras, että sitä oli vaikea käsittää.

Tilanteen ymmärrettyäni menin niin hämilleni, etten oikein tiennyt, mitä minun olisi pitänyt tehdä. Tuskin vastapuolta olisi lohduttanut, vaikka olisin kuinka todistellut että tämä pikkuherra on melkoinen taisteluvoitto. Sydän verellä sitä ei tee juurikaan eroa sen suhteen, onko lapsi vahinkolaukaus vai vuosikausien ivf-hoitojen lopputulos. Lapsi vain joko on tai sitten sitä ei ole. Uskon kyllä, että tilanteesta kävi selväksi, että pikkumies on ko. klinikan työn tulos, eikä mitään "tusinatavaraa".

Tämä kohtaaminen toi ensimmäistä kertaa konkreettisesti esille sen, että emme enää kuulu lapsettomien porukkaan - olo oli ulkopuolinen. Olen miettinyt tuota kohtaamista paljon jälkikäteen. Tällä hetkellä tuntuu, että emme oikein kuulu mihinkään porukkaan. Vaikka olen yhä henkisesti lapseton, niin fyysisesti sitä en ole. Toivoisin, että mielikin vielä kypsyisi jonakin päivänä sisäistämään, että emme ole enää lapsettomia. Menneisyyttään on kuitenkin vaikea muuttaa tai unohtaa - varsinkin jos sitä elämää on ehtinyt elää vuosia. Olisi kauhean ihanaa, jos kaikki olisikin hyvin heti sen jälkeen kun kaksi viivaa on ilmestynyt tikkuun tai viimeistään sitten kun lapsi on syntynyt. Aina se ei kuitenkaan ole niin yksinkertaista. Tai ainakaan minulle se ei sitä ole.


PS. Ja jottei kenenkään mielikuvitus ala liikaa laukata, niin kävin tsekkauttamassa tuolla lääkärillä aivan muita kuin lapsettomuusvaivoja