sunnuntai 24. joulukuuta 2017

Rauhaisaa joulunaikaa!


Taaperoystävällinen joulukuusi

Jos on liian vähän aikaa,
kokeilehan tätä taikaa:
Kääri kiire joulusukkaan,
sano sille: Mene hukkaan!
Johan loppuu turha touhu,
saapuu rauhallinen joulu!


Rauhaisaa joulunaikaa
ja onnea alkavalle vuodelle 2018!


P.S. Ehkäpä minussakin asuu pieni jouluhörhö 😲

torstai 21. joulukuuta 2017

Äitiyden kipupisteet

Aiempaan postaukseeni viitaten totesin, että toimittaja Tuomas Enbuske ei ollut tavoittanut kolumnissaan "Äitiys on p**kaa" äitiyden todellisia kipupisteitä. Viinin juonnista ja rilluttelusta luopumisen sijasta tällaisia huomattavasti tavallisimpia vauva-ajan kipupisteitä ovat elämän perustarpeista huolehtimisen haasteellisuus tai jopa mahdottomuus.

Vauva herättelee öisin 95 % todennäköisyydellä eli univaje on kaikille melko taattu ja vauvan tarpeista huolehtimisen ohella aikaa ei tahdo jäädä omalle syömiselle tai peseytymiselle. Taukoa, sairauslomaa tai ylipäätään mitään lomaa ei vauvan hoidolta ole. Liikuntaa tai seksiä ei väsymyksen ja kiireen keskellä yleensä jaksa edes ajatella. Parisuhde tulee olemaan kovemmalla kuin koskaan. Olo on jatkuvasti väsynyt, nälkäinen ja nuhruinen. Ja edellisten seurauksena ärtynyt. Pelkkä ajatus alkoholista ja vapaaehtoisesta valvomisesta baarissa sai ainakin minut huonovointiseksi - sitä en todellakaan jaksanut kaivata. Tämä kaikki on aivan tavallista ja normaalia. Tätä 24 h -palvelijaksi ja omien perustarpeiden syrjään jättämisen opettelua on äidiksi kasvaminen - ei ahdistusta menetetyistä baari-illoista.

Viime sunnuntain Helsingin Sanomat käsitteli Sunnuntai-liitteessään yhtä näistä äitiyden kipupisteistä, nimittäin kotiäidin tai -isän ruokailun haasteellisuutta. Sitä, että vauvan kanssa nautittu lounas on usein kaoottinen rupeama. Jutussa "Äitii, syömään!" Outi Pyhäranta kuvasi pienten lasten vanhempia, jotka yrittävät syödä lounasta. Kuvat olivat realistisuudessaan hulvattomia. Oli lohdullista nähdä, että tätä kaaosta se on muissakin perheissä.

Meillä meni tosi pitkään pikkuherran syntymän jälkeen ennen kuin kovan työn ja tuskan jälkeen saimme valmistetuksi jotain kotiruokaa - se oli muistaakseni jotakin keittoa, joka sitten kaiken kaaoksen keskellä unohtui ulos vuorokaudeksi "jäähtymään" ja muistan vieläkin sen v*tutuksen kun loppu keitto täytyi heittää pois. Ensimmäiset kuukaudet kaipasinkin kuollakseni kotiruokaa. Oi niitä onnekkaita, joille äidit kiikuttavat kotiruokaa tuon kaoottisen vauva-arjen keskelle.

Lounaani ovat edelleen pääasiassa edellisen illan tai viikonlopun ruuantähteitä mikrotettuna tai sitten eineksiä. Lounashetket ovat pureskelematta nieleskelyä ja päiväunille kaipaavan taaperon rauhoittelua toisella kädellä. Tehokasta hotkimista. Kädet ja aika eivät arkipäivisin yksinkertaisesti riitä ruuan valmistamiseen. Juuresten kuoriminen ja pilkkominen ovat ihan no way. Kaikenlainen piipertämistä edellyttävä syöminen vie vain hermot - sekä äidiltä että taaperolta. Kotiäidillä ei ole mahdollista muun muassa riipiä kanankoipia. Liian aikaavievää syömistä. Viikonloppuisin, silloin kun on kaksi käsiparia, kotiruokaa saadaankin yleensä nauttia.

Meillä on tavallisesti kerran viikossa lounastamisen suhteen juhlapäivä, kun miehen etätyöpäivä mahdollistaa lounastamisen ulkona. Silloin minä saan nauttia tavallisimmin buffetlounasta samalla kun mies ruokkii poikaa. Harvinaisia yhteisiä ruokahetkiä pojan kanssa. Kiireetöntä syömistä ei tuokaan ole, sillä siinä on kiire vapauttaa tuo ärtynyt syöttövuorossa oleva vanhempi hakemaan omaa linjastolounastaan. Lopuksi yleensä kuitenkin rauha laskeutuu maan päälle, kun kaikkien vatsat on tavalla tai toisella saatu taas hetkeksi täytettyä. Joskus olemme uskautautuneet koko perheen voimin myös tilausravintolaan. Ravintola valitaan sen perusteella, missä on nopein palvelu ja hyväksyvin ilmapiiri lapsiperheille. Yleensä paikaksi valikoituukin joku S-ryhmän ketjuravintola. Tätä on pikkulapsiarki ja -juhla ruokailun osalta.

maanantai 18. joulukuuta 2017

"Äitiys on paskaa"

" [---] Kestäisitkö itse, jos valvoisit enemmän kuin Bile-Dani ja jos kotonasi soisi megafonilla varustettu herätyskello 23 tuntia vuorokaudessa? Haluan heti tonnilla samaa lääkettä kuin se, joka väittää nauttivansa joka hetkestä. [---]"  
- Tuomas Enbuske -
Pin up -malli, julkkistyrkky Sini Ariell järkytti reilu viikko sitten yltiörehellisellä Facebook-päivityksellään. Ariel kertoi suuren salaisuuden: äitiys on välillä myös paskaa. Tämä on taas näitä asioita, joita ei saisi sanoa ääneen, vaikka jokainen vanhempi tietää, mistä Sini Ariel puhuu. Vanhemmuuden raskaudesta puhuminen on tabu. Sosiaalinen media osaltaan vahvistaa illuusiota, että kaikki on aina NIIIIIIN täydellistä ja ihanaa. Tähtihetket postataan, ikävät harvemmin. Elämän pitää olla niin ihanan kiiltokuvamaista. Minusta on kuitenkin tärkeää, että myös uupunut äiti voi puhua tunteistaan. Jokaisen jaksamisella on rajansa ja on fiksua tunnistaa ne. Nämä väsymyksen tunteet on parempi purkaa sanoiksi kuin teoiksi. Toimittaja Tuomas Enbuske julkaisi 15.12. Sini Ariellin innoittamana kolumnin Äitiys on p**kaa. Enbusken kolumni on melko populistinen - miehenä Enbuske ei ole ihan löytänyt niitä todelllisia äitiyden pahimpia kipupisteitä. Ihan viihdyttävää luettavaa kuitenkin.

Haluaisin omalta osaltani rikkoa tätä tabua puhua vanhemmuuden raskaudesta. Lapsettomuudesta kärsineillä on kahta korkeampi kynnys tuoda esiin vanhemmuuden raskautta. Koetaan vahvasti, että on pakko jaksaa ja ei ole oikeutta valittaa, sillä tätähän tässä on toivottu useita vuosia. Been there, done that. Erityisesti toiset lapsettomuudesta kärsivät ovat heti valmiita tuomitsemaan jokaisen tällaisen valittajan. Ymmärrän tämän, sillä mitä lapseton voisi toisaalta tietää perheellisen elämän rankkuudesta. Ja turha tästä kunkin väsymyksestä on ylipäätään muutenkaan kilpailla. Eikö olisi vain helpompaa yrittää ymmärtää toisiamme?

Itsekin olen paininut pitkään syyllisyydessä omien tunteideni kanssa. Koen, että minulla ja muilla lapsellisilla lapsettomilla täytyy kuitenkin olla yhtäläinen oikeus väsyä kuin muillakin äideillä. Oikeastaan suurempikin, sillä taustalla on usein useiden vuosien rankat lapsettomuushoidot, jotka väistämättä heijastuvat elämään vielä pikkulapsivaiheessakin. Voimavarat on syöty loppuun usein jo ennen lapsen syntymää. Lapsettomuus seuraa mukana myös elämän tulevissa vaiheissa, tälle ei vain voi mitään.

Kuluneen reilun vuoden aikana olen lukuisia kertoja pohtinut, että vanhemmuus on suuri salaliitto. Keskustelupalstoilla lynkataan vapaaehtoisesti lapsettomat elävältä: "Et tiedä rakkaudesta mitään ennen kuin olet vanhempi" tai "Lapseton elämä on merkityksetöntä". Ja muita suuria valheita. Kerron teille nyt toisen suuren salaisuuden: Ihminen voi olla täydellisen onnellinen myös ilman lapsia. Ja tämän toteamalla en tarkoita katuvani perheellistymistä. Haluan kuitenkin todeta, että lapsettomuus voi olla oikea valinta, silloin kun se on oma valinta. Tätä on kuitenkin mahdotonta tietää, ellei ole kokemusta molemmista. Lapsettomuudesta kärsivä ei myöskään ymmärrettävästi pysty asiaa koskaan näin näkemään. Eli lapsettomalle tähän on turha vedota, sillä tahattomasti lapsettomalle lapsettomuus ei ole valinta.

Yleisesti kuitenkin toteaisin, että jos pidät helposta ja mukavasta elämästä, niin vanhemmuus ei ole sinua varten. Vanhemmuus on raskasta - ainakin pikkulapsiaikana. Lapsen myötä elämä muuttuu väistämättä ja pienen ihmisen tarpeet menevät omiesi edelle. Jatkuvasti. "Omaa elämää" ei enää ole - on ainoastaan yhteinen elämä. Vanhemmuuteen kasvaminen on myös aikamoinen henkinen mullistus. Mikään ei yksinkertaisesti ole enää niinkuin ennen. Itsenäiselle ja tasa-arvoisessa parisuhteessa eläneelle lapsi mullistaa elämän, palvelijan rooliin pitää kasvaa. Mutta ei vanhemmuus pelkkää "paskaa" ole. Vanhemmuus on onneksi myös antoisaa, ilman näitä onnen hetkiä tätä ei jaksaisikaan. Vanhempana ilon ja väsymyksen kyyneleet vuorottelevat. Ja väsymystään on tavalla tai toisella voitava purkaa. Sitä ei tule kenenkään tuomita. Ei varsinkaan toisten äitien.

sunnuntai 3. joulukuuta 2017

"Oletko sä jouluihminen?"


Yksi puolituttu kysäisi minulta taannoin, olenko jouluihminen. Pysähdyin hetkeksi ja mietin, miksi joulu on minulle aika yhdentekevä juhla ja nostattaa pintaan myös ahdistusta. Kerroin kysyjälle, että en kaiketi ole jouluihminen. En ainakaan jouluhörhö. Olemme viettäneet aikuisten jouluja niin pitkään, että joulu on merkinnyt minulle lähinnä kaivattua lomaa ja herkuttelua. Vielä äitiemme eläessä vietimme jouluja vuorotellen molempien vanhemmilla. Ja näihin jouluihin ei kummoisia perinteitä liittynyt. Äitien kuoltua kuolivat kuitenkin myös nämä joulut.

Viime vuosien jouluja on leimannut lapsettomuusahdistus. Jouluna lapsettomuus jotenkin korostuu, sillä monet pitävät joulua yksinomaan lasten juhlana, tai ainakin perhejuhlana. On joulunavauksia poniajeluineen ja joulupukkeineen, postilaatikkoon kolisee jouluisia kuvia lapsista ja puhelin piippailee kummilasten lahjatoiveita. Äidit ja anopit rakentavat niska limassa joulua lapsilleen ja lapsenlapsilleen - siis näin niillä onnekkailla, joilla äiti tai anoppi vielä on. Onko siis yllätys, että lapsettomana ja äidittömänä sekä anopittomana olisinkin viime vuosina halunnut skipata koko joulun. Myös tämän kerroin tälle puolitutulle ja hän sanoi ymmärtävänsä myös nämä fiilikset.

Tämä puolituttu totesi, että nyt olisi aika alkaa rakentaa omia jouluperinteitä. Ja taas ahdisti. Siis millä energialla tässä nyt pitäisi alkaa jouluakin vielä höösätä? Minkälaisia jouluperinteitä lapset ylipäätään arvostavat? Joulukuusi on pienessä asunnossa kaikkeen tarttuvan taaperon kanssa mahdoton ajatus ja mitään laatikkoja en todellakaan ala itse imellyttämään. Alkuahdistuksen jälkeen koin jonkinlaisen valaistumisen. Ehkä näiden perinteiden ei tarvitsisi olla niin kummallisia: vierailu haudoilla, riisipuuro lounaaksi, jouluateria siskon perheen kanssa ja joulupukki muutaman kivan paketin kera. Jouluvalot virittelin jo viime viikolla ja adventtikalenterikin löytyy. Ei kai siihen sen kummempia tarvita? Ja näistäkin voi tuon joulupuuron skipata, jos ei jaksa (tai kun ei ehdi...) tuntia seistä kattilan vierellä.

Joulu sujuu varmasti aivan mukavasti ilman tärkättyjä lautasliinojakin. Mitäpä jos meidän jouluperinteisiin kuuluisi stressitöntä rauhoittumista ja sitä kovasti mainostamaani läsnäoloa. Mitään ei olisi pakko tehdä vaan kaikki perustuisi vapaaehtoisuuteen. Sitä en ainakaan toivo, että hampaita kiristellen kaahataan hautausmaalle auton torvea soittaen. Joulumielestä ei tietoakaan. Tällaistakin on nimittäin todistettu. Juolukiirettä karsastankin kaikkein eniten - sitä, että minuuttiaikataululla suoritetaan näitä jouluperinteitä. Ja sitten toivutaan pari päivää aaton jälkeen kaikesta tästä kiireestä ja stressistä. Ei oo mun juttu.