sunnuntai 30. huhtikuuta 2017

Parempaa vappua!


Vappu on taas näitä juhlapyhiä, jotka meillä vietetään melko ristiriitaisissa tunteissa. Kaksi vuotta sitten kotiuduimme vappuaattoiltapäivänä Kätilöopistolta. Olin kolme päivää aikaisemmin synnyttänyt kuolleet kaksoset. Emme olleet viikkoon käyneet kotona, joten ruokakauppaan oli pakko raahautua. Seisoimme ruokakaupan vappuhulinassa aivan eksyksissä. Elämämme oli pysähtynyt - muilla se mitä ilmeisimminkin jatkui. Kotimatkalla mietimme, että ajaisimmeko kotiin vai kallioleikkaukseen. Ajoimme kotiin.

lauantai 29. huhtikuuta 2017

Lähes 90 prosenttia yksivuotiaista heräilee öisin

Helsingin Sanomat uutisoi 25.4.2017 Itä-Suomen yliopiston, Kuopion yliopistollisen sairaalan ja Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen laajan KuBiCo-tutkimushankkeen ensimmäisistä tuloksista. Tutkimuksen mukaan lähes 90 prosenttia yksivuotiaista heräilee öisin. Yksivuotiaiden unta kartoittavat tutkimustulokset perustuvat toistaiseksi noin tuhannen äidin analysoituun vastaukseen.

Toistuvasti, vähintään kolmena yönä viikossa heräilee puolet lapsista. Toistuvista heräilijöistä valtaosa heräilee jopa kolme kertaa yössä. Suurin osa yksivuotiaista on öisiä heräilijöitä. Tässä iässä he myös vaativat aika usein vanhemman apua ja läsnäoloa nukahtamisessa. Pieni osa lapsista nukahtaa herättyään itsekseen. Yöllä maitoa saavat ovat tutkimuksen mukaan huomattavasti herkempiä heräilemään verrattuna lapsiin, joita rauhoitetaan esimerkiksi kosketuksella. Tämä viittaa siihen, että vanhempien kannattaisi yösyötön sijaan suosia neuvolassakin suositeltua tassuttelua eli käden laittamista lapsen päälle rauhoittumiseksi.

Yksivuotiaiden nukkumaanmeno- ja heräämisajat ovat tutkimuksen mukaan varsin säännöllisiä. Yli puolet yksivuotiaista nukkuu yli 10 tuntia yössä - vaihtelua esiintyy 5 ja 13 tunnin välillä. Lähestulkoon kaikki ottavat lisäksi päiväunet: puolet yhdet ja puolet kahdet. Päiväunien keskimääräinen kesto on yhteensä kaksi tuntia.

Syitä taaperoiden yöheräilyyn, tai siihen, miksi toiset lapset ovat hyviä ja toiset huonoja nukkujia, ei tiedetä tarkkaan. Uni liittyy aivojen kehittymiseen ja yksivuotiaana unirytmi on vielä muotoutumassa. Uneen voi vaikuttaa temperamentti ja se, millä tavalla lapset opetetaan reagoimaan heräämiseen. Jatkossa tarkoitus on selvittää lapsen heräilyn, temperamentin ja äidin kuormittuneisuuden välisiä yhteyksiä.

Tutkimuksessa useamman kuin kahden lapsen äidit kertoivat yksivuotiaidensa nukahtavan nopeammin ja rauhoittuvan helpommin kuin perheen ensimmäisenä tai toisena lapsena syntyneet. Tämä voi johtua vanhemman saamasta lapsenhoitokokemuksesta. Tai sitten asiaan voi vaikuttaa se, että ne, jotka kokevat pärjänneensä lasten kanssa, hankkivat lisää lapsia.

Tutkimuksessa selvitettiin myös raskauden ja synnytyksen vaikutuksia lapsen uneen. Ennenaikaisesti eli ennen raskausviikkoa 37 syntyneillä lapsilla oli vielä yksivuotiaana epäsäännöllisempi unirytmi ja suurempi päiväunitarve kuin täysiaikaisina syntyneillä lapsilla. Äidit myös kokivat heidän itkevän enemmän ja rauhoittuvan hankalammin. Eri tavalla stressiä tuottavilla synnytystavoilla ja synnytyksen kestolla ei sen sijaan ollut yhteyttä lasten unikäyttäytymiseen yhden vuoden iässä. Siihen eivät vaikuttaneet myöskään vastasyntyneen saamat Apgar-pisteet.

****************************************************************************

No, mitä ajatuksia edellä mainitut tutkimustulokset sitten herättivät tässä yöheräilyperheessä. Professori Kirsti Kumpulainen totesi, että vanhempien KANNATTAISI suosia tassuttelua yösyöttöjen sijasta lapsen rauhoittelussa. Mutta, entä jos tätä ei voi valita? Entä jos lapsi ei yksinkertaisesti rauhoitu tassutteluun? Me olemme yrittäneet rauhoittaa lasta tassuttelulla, mutta seurauksena on ollut pahimmillaan 2,5 tunnin yhtämittainen huuto sata kertaa toistettuine syliin-sänkyyn -veivauksineen. Lopenuupuneena tätä ei jaksa. Tässä tilassa sitä työntää aika hanakasti rinnan suuhun, koska se on nopein ja helpoin keino saada lapsi takaisin unten maille. Ja uniassosiaatio sen kun vahvenee...

Meillä yöunet kestävät tavallisesti klo 21:30-7:00. Tällä välillä yösyöttöjä on keskimäärin neljä: klo 00:30, klo 2:00, klo 4:00 ja klo 6:00. Päiväunia nukutaan kahdet tai kolmet. Ensimmäiset noin klo 10:30-11:30, toiset noin klo 15:00-16:00. Ensimmäisille päiväunille AAA nukahtaa usein rinnalle ja saan kannettua hänet sänkyyn. Välillä hän herää siirrettäessä, mikä tarkoittaa sitä että häntä täytyy lähteä nukuttamaan ulos rattaisiin eli tiedossa on pakkoliikuntaa uupuneelle äidille. Toiset päiväunet AAA nukkuu yleensä kävelyllä rattaissa. Rattaissa nukutaan ainoastaan, jos ne liikkuvat... Kolmannet päiväunet AAA ottaa välillä sylissä illalla noin klo 20:00:20:30, kun nukahtaa rinnalle.

Aiemmin AAA nukahti hienosti yksin omaan sänkyynsä yöunille iltapuuron ja imetyksen jälkeen. Viimeiset kaksi iltaa nukuttaminen on ollut yhtä raastavaa huutoa. AAA alkaa huutaa lohduttomasti sänkyyn laskettaessa ja rauhoittuu vain äidin syliin. Ja kun rauhoittumisen jälkeen yrität uudelleen laskea häntä sänkyyn, niin huuto alkaa taas. Ja tätä syliin-sänkyyn -veivausta tehdään sitten lukemattomia kertoja. Lopulta työnnän taas tissin suuhun ja AAA ehkä nukahtaa tai sitten taistelu jatkuu... Onkohan tämä nyt sitä eroahdistusta, kun pikkumiehellä tulee maanantaina 9 kuukautta mittariin? Huuto alkaa myös päivällä herkästi, jos poistun näköpiiristä - tätä on tosin ollut niin kauan kuin muistan.

Mielenkiintoista tutkimuksessa on tulos siitä, että mitä useampi lapsi niin jälkimmäiset nukkuvat yleensä paremmin kuin kaksi ensimmäistä. Tulos voi johtua lukuisista syistä, mutta itse pohdin aina, että aistiiko AAA oman stressini ja onko raskausajan melko äärimmäinen stressitila vaikuttanut haitallisesti lapseen. Äidin nukkuminen toisessa huoneessa ei ole poistanut heräilyä, eli tämä ei tue ajatusta siitä että minä herättäisin liikkeilläni, maidontuoksullani tms. lapsen. Mutta, kuka tietää...

Tietyllä tapaa syyllisyydestä vapauttavaa tuloksissa oli se, että ennenaikaisilla lapsilla on tutkimuksenkin mukaan enemmän uniongelmia ja ennenaikaiset ovat myös muutoin itkuisempia. Osittain tätä selittää varmasti kehittymättömämpi suolisto ja sitä myöten yleisemmät vatsavaivat. Vatsavoivoja meillä on riittänyt: vatsakipuja, hurjaa pulauttelua jne. Olen melko varma, että AAA:lla on refluksi, mikä tietysti selittäisi loputtomiin jatkuvia helvetillisiä öitäkin. Olen odottanut, että liikkeelle lähtö helpottaisi vaivaa, ja on se osin helpottanutkin. Pulauttelua ei ole enää niin paljon, mutta öitä se ei ole rauhoittanut yhtään. Toiveikkaana odotan, että vaiva poistuisi itsekseen, kun AAA oppii kävelemään.

Selväksi on tullut, että nämä nukkumisasiat herättävät vahvoja tunteita - monet näkevät tässäkin asiassa vain yhden totuuden. Meillä ollaan oltu asian suhteen jokseenkin avoimin mielin ja lähes kaikkea on kokeiltu. Osa on neuvonut kokeilemaan perhepetiä, mutta tähän emme aio lähteä, koska koemme, että siinä mentäisiin ojasta allikkoon. Osa nimittäin aloittaa unikoulun sillä, että lasta yritetään opettaa omaan sänkyynsä - tätä vaihetta meidän ei enää onneksi tarvitse tehdä. AAA saa jatkossakin nukkua äidin vieressä omassa pinnasängyssään.

Näiden lapsen nukkumisongelmien ja lapsettomuuden osalta on löytynyt mielenkiintoinen yhteys. Hyväntahtoisia neuvojia nimittäin riittää: "Oletteko yrittäneet [lisää kaikkien tuntema vippaskonsti]". Vielä kukaan ei ole onneksi todennut: "Kyllä se onnistuu, kun lakkaatte yrittämästä". No joo, huumori sikseen...

Vaikka nämä hyväntahtoiset neuvot ovat välillä ärsyttäneet, on niistä ollut jotain hyötyäkin. Meille vinkattiin Unihiekkaa etsimässä -kirjasta, joka on osoittautunut ensi silmäysten perusteella oikein hyvin kirjoitetuksi. Odotan hetkeä, jolloin saisin tilaisuuden syventyä siihen hiukan paremmin.

Toukokuussa meillä on edessä sairaalaunikoulu Tammisaaressa, mikäli sitä ennen ei muutosta parempaan suuntaan tapahdu. Sitä ennen täytyisi käydä vielä allergialääkärillä. Hiukan kyllä mietityttää tämä eroahdistus ja sairaalaunikoulu... Toivottavasti eroahdistus hiukan helpottaisi seuraavan parin viikon kuluessa.

tiistai 25. huhtikuuta 2017

Raisa Kyllikki Ranta: Odotus

"Odotus on valokuvateos viidestä naisesta ja heidän kohtaamastaan lapsettomuudesta. Valokuvaaja Raisa Kyllikki Ranta on palannut kuvattavineen näiden lapsettomuuden kannalta merkityksellisiin paikkoihin yhdeksän kuukauden välein viiden vuoden ajan. Tarinat on kirjoittanut toimittaja Anna Pihlajaniemi." (maahenki.fi)
Helsingin Sanomat kirjoitti Elämä-osiossaan 27.3.2017 valokuvaaja Raisa Kyllikki Rannan tuoreesta valokuvakirjasta Odotus. Jutun innoittamana hankin kirjan myös meidän kirjahyllyyn. Teos päätyi sinne Kaisu Joupin Tyhjä syli -kirjan viereen. Tyhjä syli -kirjassa oli kuvattu kohtukuoleman kokeneita naisia, Odotus-kirjassa lapsettomuuden.

Aiemmin minuun teki syvän vaikutuksen Elina Brotheruksen Carpe Fucking Diem -valokuvakirja.  Koin, että Brotheruksen valokuvista välittyi todella hyvin lapsettomuuteen liittyvät tunteet: toivo, pettymys ja viha. Tekstiä ei tarvittu. Tätä selittää varmasti paljolti se, että Brotheruksen valokuvakirja on henkilökohtainen - kirja kuvaa Brotheruksen omia kokemuksia lapsettomuudesta ja sen hoidosta.

On todella haastavaa kertoa kuvin tai sanoin, miltä lapsettomuus tai lapsettomuushoidot tuntuvat - varsinkaan, jos ei tiedä itse, miltä ne tuntuvat. Miten kuvata sitä pettymystä, surua, vihaa, epätoivoa, toivoa ja kaipuuta? Odotus-kirjan parasta antia ovat kuvattavien omat kuvat ja tekstit. Niistä välittyy parhaiten tunne. Oma poimintani Odotus-kirjasta olisi kuva, jossa nainen on leikannut kuvaan reiän vatsansa kohdalle.

Se, mitä näistä kirjoista ei yhdestäkään puutu, on rohkeus - ne ovat rohkeita ulostuloja kaikilta kuvattavilta. On rohkeaa antaa kasvonsa jollekin näin intiimille asialle. Minusta tuskin olisi siihen - harvasta on. Ne herättävät myös keskustelua lapsettomuudesta - sekä hyvässä että pahassa. Mutta herättävät kuitenkin. Se on aina hyvä asia.

Nämä valokuvateokset herättävät aina ajatusleikin, että minkälaisella kuvalla itse kuvaisin lapsettomuuden - ja miksei samalla kohtukuolemankin - minussa herättämiä tunteita. Yksi sellainen kuva voisi olla tummaan lampeen tai suohon uppoaminen. Pinnalla olisi enää ainoastaan toinen käsi. Joskus olen myös pohtinut, että miten voisi yhdellä kuvalla kuvata lapsettomuuden aiheuttamaa ulkopuolisuuden tunnetta - sosiaalista eristäytyneisyyttä. Monissa sarjakuvissa siinä on onnistuttu hyvin, mutta entä yhdellä kuvalla? Vaikeaa se olisi.

perjantai 21. huhtikuuta 2017

”Nyt täällä ei ole kaikki kunnossa”

”Nyt täällä ei ole kaikki kunnossa”, sanoi kätilö Minnalle, jonka raskaus oli puolivälissä, ja vauva potki jo – oli tehtävä vaikea päätös elämästä ja kuolemasta. 
Monet vaikeat sairaudet ja vammat voidaan havaita vasta 20. raskausviikon jälkeen. Sen jälkeen äideille jää muutama viikko aikaa päättää, keskeytetäänkö raskaus. Joskus vaikea ratkaisu pitää tehdä vaillinaisin tiedoin.
Helsingin Sanomat kirjoitti 15.4.2017 Sunnuntai-osiossaan raskaudenkeskeytyksestä sikiöpoikkeavuuden vuoksi. Kirjoitus oli laadittu raskaudenkeskeytyksen sikiöpoikkeavuuden vuoksi kokemaan joutuneen perheen näkökulmasta. Kirjoitus oli erinomainen. Se toi hyvin esille sikiöpoikkeavuuden vuoksi tehtävään raskaudenkeskeytykseen liittyvät tosiasiat. Kirjoituksen lukeminen riipaisi syvältä - pinnalle nousivat väistämättä omat kipeät muistot samaisesta järkyttävästä kokemuksesta. Omakohtaisen kokemuksen vuoksi voin todeta, että on äärimmäisen vaikeaa ja traumatisoivaa päättää toivottu raskaus. Nämä syntymättömät vauvat ovat odotettuja, toivottuja ja rakastettuja. Kyseessä on varmasti elämän vaikein päätös. Päätös, joka meidänkin oli pakko tehdä, koska toivoa ei annettu - elävää lasta emme olisi tuosta raskaudesta saaneet.

Olen sivunnut sikiöpoikkevuuden vuoksi tehtyjä raskaudenkeskeytyksiä joissakin aiemmissa kirjoituksissani, muun muassa ottaessani kantaa "Omantunnonvapaus"-sloganilla kampanjoituun lakialoitteeseen. Tuo lakialoite kaatui - onneksi.

Viime keväänä myös läheinen työkaverini joutui tämän elämän vaikeimman päätöksen eteen. Kirjoitin silloin lyhyesti tästä tapahtumasta ja sen herättämistä tunteista. En ole vieläkään pystynyt keskustelemaan asiasta hänen kanssaan. Tilanne oli tuolloin todella raastava. Olin itse tuona samaisena helmikuun keskiviikkona kauhusta täristen Naistenklinikan  kellarikerroksessa np-ultrassa ja hän sai samaan aikaan kuusi kerrosta ylempänä Sikiötutkimusyksikössä kuulla, ettei toivoa enää ollut.

Itselleni sikiöseulonnat ovat aivan jotain muuta kuin tilaisuus päästä katsomaan vanhemmille "vilkuttavaa" sikiötä - toivoisin, että seulontojen todellinen tarkoitus ymmärrettäisiin myös laajemmin. Koska tämä negatiivinen lottovoitto voi osua kenen vain kohdalle, on syytä pohtia, mitä minä samassa tilanteessa tekisin. Tuohon kysymykseen on tosin mahdotonta antaa vastausta, ennen kuin sen kysymyksen eteen joutuu itse.

Koska kokemus sikiöpoikkeavuuden vuoksi tehdystä raskaudenkeskeytyksestä on niin kipeä, en ole ollut vielä valmis kirjoittamaan siitä sen yksityiskohtaisemmin. Muistot tekevät vielä aivan liian kipeää. Jotain asiasta kertoo se, että blogini alusta asti luonnosteksteissä on maannut otsikko "Elämän vaikein päätös". Otsikon lisäksi tekstiä ei ole sanaakaan - pelkkää valkoista tyhjyyttä. Ehkä vielä jonain päivänä olen valmis palaamaan tähänkin aiheeseen - se päivä ei kuitenkaan ole vielä tänään.

Ennen kuin olen valmis kirjoittamaan meidän tarinan tästä aiheesta, voin vain jakaa näitä muiden kokemuksia. Tämän Hesarin jutun lisäksi myös muun muassa Kaksplus on kirjoittanut aiheesta.

maanantai 17. huhtikuuta 2017

Minä olen kaunis imettäjä -valokuvanäyttely


Yhteinen unelma toi yhteen nelisenkymmentä äitiä lapsineen suomenlinnaan kuulaana syyspäivänä 2015. ”Minä olen kaunis imettäjä” on valokuvasarja, johon on kuvattu erittäin kauniita ja sensuelleja kuvia imettävistä äideistä. Näyttelyn avulla pyritään rohkaisemaan äitejä imettämään missä tahansa, sillä onhan kyseessä maailman luonnollisin asia. Tarkoituksena on kohottaa naisten itsetuntoa, ymmärtää oma kauneutensa ja se kuinka kaunis asia imettäminen on.

Valokuvaprojektin äiteinä ja promoottoreina toimivat kaksi äitiä, Natalie Ärling ja Anne Partanen.

Näyttely on esillä  huhtikuun 2017 ajan galleria Kääntöpaikassa (Intiankatu 1, 00560 Helsinki) ja toukokuusta 2017 eteenpäin Kätilöopiston aulassa ja lapsivuodeosastoilla. Galleria Kääntöpaikassa on avoimet ovet klo 10-18 huhtikuun jokaisena torstaina (20.4., 27.4.).

Lue IL Ilonan juttu aiheesta täältä.

sunnuntai 16. huhtikuuta 2017

Hyvää pääsiäisen jatkoa!


Hyvää pääsiäisen jatkoa kaikille! En ole ehtinyt ja väsymykseltä myöskään jaksanut kirjoitella. Lukuisia meheviä aiheita olisi kuitenkin pöytälaatikossa. Toivottavasti tilanne mahdollistaisi näihin paneutumisen lähiaikoina.

Viime viikolla pikkumies sai kaksi uutta hammasta ja meno on ollut sitten sen mukaista. Äidille ei edelleenkään anneta armoa... Viime yön unikoulu oli helvetistä! Kaksi tuntia huutoa kurkku suorana. Homma vaati isältä ja äidiltä melkoista luonteenlujuutta. En ryhtyisi tähän, jos ei olisi aivan pakko. En vain enää kestä tätä valvomista - en fyysisesti enkä psyykkisesti.

Voiko tästä rääkistä syntyä mitään hyvää? Onko hyvä uni ylipäätään mahdollista imettävälle äidille? Tuntuu, että hyviä vaihtoehtoja ei ole. Olo on melkoisen epävarma ja nurkkaan ahdistettu.

perjantai 7. huhtikuuta 2017

Nää yöt ei anna armoo...

"Hieman kärähtänyttä huomenta: Aamupala á la väsynyt äiti" (Kuva: Tiina Salldén)

"Nää yöt ei anna armoo..." laulaa Kaija Koo ja meillä yhdytään tähän samaan itkuvirteen. Osuvasti tuo Kaija Koon Nää yöt ei anna armoo -biisin kertsi kuitenkin jatkuu "Ja ilman sua ei oo mulla henkee eikä elämää..." - sekin on niin totta.

AAA on nukkunut hyvin katkonaisesti aina. Odotamme edelleen sitä ensimmäistä kokonaan nukuttua yötä - pisin pätkä on tähän mennessä ollut viisi tuntia ja se ihme on tapahtunut kahdesti. Muistaakseni noin ensimmäiset kolme kuukautta meillä heräiltiin aikalailla tunnin välein - välillä jopa kahden. Öitä rasittivat alkuun myös yölliset rintapumppailut - valvoin aika usein klo 4-6, koska en saanut nukahdettua uudelleen pumppailujen jälkeen. Jossakin vaiheessa aloin kammoksua öitä - nukkumaanmeno ahdisti, sillä tiesi, että juuri kun olisi saanut ummistettua silmänsä, tulisi taas herätys.

Menettämisen pelko oli huipussaan ensimmäisten kuukausien aikana. Öisinkään ei uskaltanut kääntää lapselle selkäänsä. Niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin, niin nukuin (lue: torkuin) yli kolme kuukautta AINA kasvot AAA:n sänkyyn päin. En vain pystynyt kääntämään hänelle selkääni. Joskus marraskuussa uskalsin vaihtaa yöllä ensimmäisen kerran kylkeä. Jatkuva pelko heikensi niitä vähiäkin yöunia. Vauva ei rauhoittunut tuttiin tai taputteluun, hänet rauhoitti ainoastaan rinta. Koska imetyksiä oli ainakin neljä joka yö, niin vaihdoin vaippaakin joka yö kahdesti - muutoin vaippa olisi falskannut (tuli tämäkin testattua...).

AAA kärsi kovista vatsanpuruista ensimmäiset kuukautensa - hän valitti jatkuvasti vatsakipuja myös nukkuessaan. Terveydenhoitaja kutsui tätä "äänekkääksi käyntiääneksi". Yleensä tungin tuolloin aamuyöstä korvatulpan kevyesti siihen korvaan, joka ei ollut tyynyä vasten. Ilman tuota toimenpidettä olisin säpsähdellyt hereille jatkuvasti. Terveydenhoitaja lohdutti vatsavaivojen loppuvan usein kolmen ensimmäisen kuukauden jälkeen ja öiden sitä myöten rauhoittuvan. Tartuin tähän toiveikkaaseen toteamukseen kuin hukkuva pelastusrenkaaseen. Kolmen ensimmäisen kuukauden jälkeen vatsakivut helpottivatkin sen verran, että öinen jatkuva "äänekäs käyntiääni" vaimeni - heräilyt yösyötöille kuitenkin jatkuivat. Tässä vaiheessa tilanne oli kuitenkin sikäli lohdullinen, että AAA saattoi nukkua ensimmäisen pätkän noin kolme tuntia - tilanne oli siis hieman parempi kuin aivan alkuun.

Seuraavaksi meille heitettiin pelastusrengas kiinteiden ruokien aloittamisen muodossa. Pitäväthän ne paremmin nälkää, joten luulisi yösyömisten vähenevän. Ja kuinkas sitten kävikään - kiinteiden ruokien aloittamisella ei ollut yöheräilyihin MITÄÄN vaikutusta. Imetän edelleen tyypillisesti klo 2, klo 4 ja klo 6. Usein myös klo 7. Viime yönä imetin klo 12, klo 2, klo 4, klo 6 ja klo 7. Välillä nukkumisissa on vielä pahempia jaksoja, niitä ovat aiheuttaneet muun muassa ensimmäiset hampaat, joiden vuoksi todella huonoja öitä oli neljä viikkoa ilman yhdenkään yön helpotusta. Liikkeelle lähtö on aiheuttanut levottomuutta nukkumiseen - välillä AAA kääntyy unissaan mahalleen ja herää sitten itkemään, kun asento ahdistaa. Sitten se onkin sitä, että saatat kymmeniä kertoja kääntää hänet vatsalta selälleen.

HS kirjoitti aiheesta "Milloin vauva oikein alkaa nukkua kunnolla?" Hyvinvointi-sivuillaan 23.1.2017. Jutussa todetaan, että pahin vaihe on yleensä silloin, kun lapsi alkaa liikkua eli noin 8–10 kuukauden iässä. Silloin hyväuninenkin lapsi muuttuu levottomaksi kukkujaksi. Eli pahempaa herkkua on siis vielä ilmeisesti edessä. Lisää hampaita, seisomaan opettelua sängyn laitaa vasten (kun vauva ei vielä osaa itse laskeutua takaisin alas)... Ihanaa!

Tuossa Hesarin jutussa todetaan, että vain alle viidellä prosentilla kaksivuotiaista lapsista ei ole ollut lainkaan yöheräämisiä. Meidän tuttavapiiriin näitä onnenmyyriä mahtuu muutamia ja täytyy sanoa, että todella onnekkaita pirulaisia ovat olleet. Kateeksi käy. Valvominen on nimittäin murhaa. Väsymys vaikuttaa kaikkeen. Pinna on väsyneenä todella lyhyt ja päivät vauvan kanssa raskaita. Väsymys vie myös terveyden - joka paikkaan sattuu. Puhtia ei riitä mihinkään ja mieliala on alakuloinen. Parisuhde (jos sitä voi siksi enää kutsua) natisee liitoksistaan. Tätä listaa voisi jatkaa loputtomiin. Elämä lopen uupuneena on selviytymistä päivästä toiseen. Korttitalo sortuisi, jos mukaan tulisi pieninkin lisävastoinkäyminen. Rehellisesti sanoen en voi todeta nauttivani tällaisesta vauva-ajasta. Tämä valvominen pilaa oikeasti ihan kaiken.

Olemme useaan otteeseen harkinneet kotiunikoulun aloittamista. Kotiunikoulu sopii yli puolivuotiaiden lasten nukuttamiseen, jolloin lapsi jo pärjää yön ilman tiheää yösyömistä. Toistaiseksi olemme olleet tähän yritykseen liian uupuneita. Ajatus olisi pääsiäisenä yrittää. Meillä on siis edessä pitkäperjantai sanan varsinaisessa merkityksessä...