"Vuosi sitten Jutta Urpilainen sai syliinsä pienen tummatukkaisen pojan, ja sen jälkeen mikään ei ollut enää entisensä."
Jutta Urpilainen adoptoi viime vuoden maaliskuussa miehensä kanssa Kolumbiasta noin vuoden ikäisen pojan. Helsingin Sanomien toukokuun Kuukausiliitteessä Urpilainen
kertoo ensimmäisestä vuodestaan äitinä sekä vanhemmuuden ja vastuullisten tehtävien yhdistämisestä. Juttu on monissa kohdin liikuttava ja moniin Urpilaisen tunteisiin on helppo samaistua.
Jutusta käy ilmi, että Urpilainen joutui aiemmin kansanedustajana, puoluejohtajana tai valtiovarainministerinä antamissaan haastatteluissa vastaamaan toistuvasti kysymykseen siitä, onko lapsia toiveissa, suunnitteilla tai tulossa. Samaa harvemmin udeltiin miespuolisilta kollegoilta.
Urpilainen toteaa, että elämää oman lapsen kanssa ei voi ymmärtää ennen kuin sen itse kokee. Hän kertoo olevansa syvästi onnellinen ja kiitollinen, sekä kokevansa lasta kohtaan suunnatonta rakkautta. Onneen sekoittuu odottamattomasti jatkuva huoli lapsen hyvinvoinnista. Tämän tietyn kaksijakoisuuden Urpilainen uskoo olevan vanhemmuuden ydintä. Että on huolissaan mutta onnellinen. Näin mikäkin uskon.
Urpilainen on koulutukseltaan kasvatustieteiden maisteri. Mutta hän on huomannut, että on eri asia hallita kasvatus teoriassa kuin toteuttaa sitä käytännössä oman lapsen kanssa. Olen itsekin joutunut toteamaan, että ainut sääntö on, että sääntöjä ei ole. Eri jutut toimivat eri perheissä ja tilanteissa. Mitään yleispätevää totuutta ei ole olemassakaan.
Urpilainen toteaa, että siinä, että tulee vanhempana vanhemmaksi, on omat hyvät puolensa. Ei tule hätää, että menettäisi jotain, kun on kotona. Hänellä on ystäväpiirissä ihmisiä, jotka ovat tehneet valmistumisen jälkeen pätkätöitä, saaneet kaksi lasta peräkkäin, ja sen jälkeen he ovat hirveässä paineessa siitä, miten saada työkokemusta ja päästä työelämässä eteenpäin. Tämäkin on varmasti osittain totta. Olisin silti mieluummin tullut nuorempana vanhemmaksi. Aina sitä ei kuitenkaan voi valita. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan.
Urpilainen pohtii jutussa myös vanhemmuuden ja kiireisen työelämän haasteita. Hän kokee, että äitiyden yhdistäminen ministeriyteen ja puolueen puheenjohtajuuteen ei olisi onnistunut, vaikka olisi ollut kuinka hyvä tukiverkosto. Kansainvälisen politiikan ja talouden ytimessä eivät ole lapsiperheiden huolet, sillä töitä siellä tekevät vain sellaiset ihmiset, jotka elävät työlleen. Läsnä oleva vanhemmuus olisi niissä tehtävissä mahdotonta. Urpilainen kuvaa valtiovarainministeriaikojaan seuraavalla tavalla: "Ei elämään mahtunut mitään muuta kuin se työ. Se oli niin hektistä ja hallitsevaa."
Toisaalta vanhemmuuden intensiivisyys on yllättänyt myös Urpilaisen. Mitä pienempi lapsi on, sitä enemmän hän on kiinni vanhemmissaan. Lapsen perustarpeet menevät ykköseksi. Ihminen, joka on ollut supertehokas ja pitänyt monia lankoja käsissään, miettii tuoreena vanhempana, että pystyykö yhden päivän aikana käymään lääkärissä ja virastossa. Ei välttämättä pysty, sillä pienen lapsen kanssa päivän tapahtumia ei pysty ennakoimaan tai suunnittelemaan. Viime hetkellä, juuri kun olet astumassa ulos ovesta, tuleekin kakka tai puklu. Kyllähän tämä asetelma kieltämättä aiempaan työelämään peilaten absurdilta tuntuu.
Samanlaisia pohdintoja sitä on tullut itsekin tehtyä. AAA:n syntymän jälkeen olemme olleet järjestäen myöhässä jokseenkin kaikista sovituista tapaamisista. Aamupäiviksi emme yleensä sovi mitään tapaamisia, sillä aamupäivät ovat aivan kaoottista hoitorumbaa. Kaksi menoa samalle päivälle olisi yleensä liikaa. Yleensä se yksikin meno sotkee pakan aika tehokkaasti.
Ensimmäisinä kuukausina ihmettelin, että miten vanhemmat ehtivät ylipäätään ulkoilla vauvojensa kanssa. Meidän päiväaikatauluumme ei tahtonut sitten millään mahtua kärrylenkki. Sittemmin tuon ulkoilunkin on saanut solahtamaan aikatauluun, koska on ollut pakko. Useimpina päivinä sitä huomaa illalla, että ei ole ehtinyt hetkeksikään istua alas. Yöunet ovat katkonaiset, lounaat jäähtyy ja vessassa tuskin ehtii käydä (ainakaan yksin 😀). Paidalla on kakkaa, pissaa ja puklua. Ulkoinen habitus on useimmiten muutoinkin melkoisen räjähtänyt. Siitä on kuitenkin tullut täysin toissijaista. Vanhemmuus on raskasta, mutta samalla antoisaa. Niin, ja sen jälkeen mikään ei ole enää entisensä.
