perjantai 26. toukokuuta 2017

Yle.fi: Heidi Kaprion kokemus lapsettomuudesta

Yle julkaisi verkkosivuillaan 21.5.2017 Heidi Kaprion tarinan lapsettomuudesta.
"Ketsuppipullot lentelivät seinään, kun lähipiiristä kantautui vauvauutisia – lapsettomuushoidot olivat Heidi Kapriolle rankka kokemus. 
Kun lasta ei toiveista huolimatta kuulunut, Heidi Kapriosta tuntui, että kaikkialla näkyi lastenvaunuja. Vielä pahemmalta tuntui, kun vuosien yrittämisenkään jälkeen lääkärit eivät ottaneet häntä todesta."

Nämä tunteet ovat varmasti useimmille lapsettomille tuttuja.

keskiviikko 24. toukokuuta 2017

Tutkimus: Odottavan ja imettävän äidin kalansyönti

Helsingin Sanomat uutisoi 5.5.2017 suomalaistutkimuksesta, jonka mukaan odottavan ja imettävän äidin kalansyönti voi vähentää perinnölliseen riskiryhmään kuuluvien lasten vaaraa sairastua tyypin I diabetekseen isompina lapsina tai nuorina. Myös rintamaidon muut hyvät rasvat näyttäisivät suojaavan lasta.

Ruokavaliollaan äiti vaikuttaa rintamaitonsa rasvojen laatuun. Kalan rasvahapot kertyvät lapsen elimistöön jo myös raskausaikana. Tutkimus osoittaa, että tyypin 1 diabeteksen ehkäisyssä lapsen ensimmäinen vuosi on tärkeä. Tutkimustulokset julkaistiin Diabetologia-lehdessä

Suomalaislapsista 15 prosentilla on perinnöllinen riski sairastua tyypin 1 diabetekseen. Heistä vain pieni osa sairastuu.

Jäin pohtimaan, että mahtaako kalaöljy ravintolisänä vaikuttaa yhtä suotuisasti?

sunnuntai 14. toukokuuta 2017

"Olemme aina ajatelleet, että meillä on monta lasta"

Ensimmäinen äitienpäivä. Sydämen valtaa kiitollisuus. Kiitollisuus siitä, että saan olla äiti elävälle lapselle. Huomaan, että tähän päivään liittyy edelleen jonkin verran myös ahdistusta - näin tulee olemaan varmasti aina. Katkeransuloinen päivä. Ajatukset ovat niiden luona, jotka edelleen odottavat. Äitienpäivä on raskasta aikaa myös lapsensa menettäneille, äidittömille ja niille, jotka eivät syystä tai toisesta voi tavata lapsiaan.

Lehdet pullistelevat aina äitienpäivän alla näitä ihania äitienpäivähaastatteluja, joissa haastatellaan jostakin syystä aina suurperheen äitejä. Kai se lapsien lukumäärä on yhteiskunnassamme jonkinlainen hyvän äitiyden ja vanhemmuuden mittari. Tuntuu, että äitienpäivän ansiomitalitkin jaetaan aina näille suurperheen äideille. Paikallislehdessä oli äitienpäiväjuttu peräti kahdesta viiden lapsen äidistä. Toiselle on myönnetty ansioituneille äideille myönnettävä Valkoisen Ruusun Ritarikunnan I luokan ansiomitali. Tämä mitalin sanut äiti totesi jutussa itse, että ei hän mielestään mikään erityisen hyvä kasvattaja ole. Lapsetkin ovat hänen mukaansa itse kasvaneet.

Toinen lehdessä esiintynyt (raskaana oleva) vielä neljän lapsen äiti taas julisti, että on aina miehensä kanssa ajatellut, että heillä on monta lasta. Ainahan sitä voi ajatella. Elämä ei kuitenkaan kaikilla mene niinkuin sen on suunnitellut. Monilla tuntuu kuitenkin menevän. Ja kyllä se kieltämättä ärsyttää. Mitä tuokin "elämäntapaintiaaniksi" itseään kutsuva urvelo tietää elämästä. Joskus sitä toivoo, että voisi se elämä näitä sileän tien kulkijoitakin hiukan kouluttaa... Ei tälle ajatukselle voi mitään.


IS: Hyvää äitienpäivää myös Sinulle, joka et ole äiti

perjantai 12. toukokuuta 2017

Lapsettomien lauantai 13.5.2017


Huomenna vietetään lapsettomien lauantaita, joka muistuttaa, että äitiys tai isyys ei ole itsestäänselvyys. Lapsettomien lauantaita vietetään äitienpäiväviikonloppuna, joka on monille tahattomasti lapsettomille yksi vuoden vaikeimmista viikonlopuista.

Lapsia ei vain ”tehdä”. Niistä haaveillaan ja niitä toivotaan - moni pari vuosien ja vuosien ajan. Joka viides suomalaispari kokee lapsettomuuden jossain vaiheessa, joten tahaton lapsettomuus koskettaa hyvin monia. Lapsettomuuteen liittyy monia erilaisia kipeitä, koskettavia, ahdistavia, iloisia, toiveikkaita, onnellisia ja murskaavia tunteita, joita voi olla vaikea sivustaseuraajan ymmärtää.

Lapsettomien lauantain tapahtumia löydät Simpukan sivuilta täältä.

Simpukka ry:n blogi: Tahattomasti lapsettoman kohtaaminen: myötäelä ja kuuntele!

Yli pyykkivuorten -blogi: "Älä anna lapsettomalle vinkkejä lapsen saamiseen"



Lähde: Simpukka ry

keskiviikko 10. toukokuuta 2017

Jutta Urpilainen: "Sen jälkeen mikään ei ollut entisensä"

"Vuosi sitten Jutta Urpilainen sai syliinsä pienen tumma­tukkaisen pojan, ja sen jälkeen mikään ei ollut enää entisensä."
Jutta Urpilainen adoptoi viime vuoden maaliskuussa miehensä kanssa Kolumbiasta noin vuoden ikäisen pojan. Helsingin Sanomien toukokuun Kuukausiliitteessä Urpilainen kertoo ensimmäisestä vuodestaan äitinä sekä vanhemmuuden ja vastuullisten tehtävien yhdistämisestä. Juttu on monissa kohdin liikuttava ja moniin Urpilaisen tunteisiin on helppo samaistua.

Jutusta käy ilmi, että Urpilainen joutui aiemmin kansanedustajana, puoluejohtajana tai valtiovarainministerinä antamissaan haastatteluissa vastaamaan toistuvasti kysymykseen siitä, onko lapsia toiveissa, suunnitteilla tai tulossa. Samaa harvemmin udeltiin miespuolisilta kollegoilta.

Urpilainen toteaa, että elämää oman lapsen kanssa ei voi ymmärtää ennen kuin sen itse kokee. Hän kertoo olevansa syvästi onnellinen ja kiitollinen, sekä kokevansa lasta kohtaan suunnatonta rakkautta. Onneen sekoittuu odottamattomasti jatkuva huoli lapsen hyvinvoinnista. Tämän tietyn kaksijakoisuuden Urpilainen uskoo olevan vanhemmuuden ydintä. Että on huolissaan mutta onnellinen. Näin mikäkin uskon.

Urpilainen on koulutukseltaan kasvatustieteiden maisteri. Mutta hän on huomannut, että on eri asia hallita kasvatus teoriassa kuin toteuttaa sitä käytännössä oman lapsen kanssa. Olen itsekin joutunut toteamaan, että ainut sääntö on, että sääntöjä ei ole. Eri jutut toimivat eri perheissä ja tilanteissa. Mitään yleispätevää totuutta ei ole olemassakaan.

Urpilainen toteaa, että siinä, että tulee vanhempana vanhemmaksi, on omat hyvät puolensa. Ei tule hätää, että menettäisi jotain, kun on kotona. Hänellä on ystäväpiirissä ihmisiä, jotka ovat tehneet valmistumisen jälkeen pätkätöitä, saaneet kaksi lasta peräkkäin, ja sen jälkeen he ovat hirveässä paineessa siitä, miten saada työkokemusta ja päästä työelämässä eteenpäin. Tämäkin on varmasti osittain totta. Olisin silti mieluummin tullut nuorempana vanhemmaksi. Aina sitä ei kuitenkaan voi valita. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Urpilainen pohtii jutussa myös vanhemmuuden ja kiireisen työelämän haasteita. Hän kokee, että äitiyden yhdistäminen ministeriyteen ja puolueen puheenjohtajuuteen ei olisi onnistunut, vaikka olisi ollut kuinka hyvä tukiverkosto. Kansainvälisen politiikan ja talouden ytimessä eivät ole lapsiperheiden huolet, sillä töitä siellä tekevät vain sellaiset ihmiset, jotka elävät työlleen. Läsnä oleva vanhemmuus olisi niissä tehtävissä mahdotonta. Urpilainen kuvaa valtiovarainministeriaikojaan seuraavalla tavalla: "Ei elämään mahtunut mitään muuta kuin se työ. Se oli niin hektistä ja hallitsevaa."

Toisaalta vanhemmuuden intensiivisyys on yllättänyt myös Urpilaisen. Mitä pienempi lapsi on, sitä enemmän hän on kiinni vanhemmissaan. Lapsen perustarpeet menevät ykköseksi. Ihminen, joka on ollut supertehokas ja pitänyt monia lankoja käsissään, miettii tuoreena vanhempana, että pystyykö yhden päivän aikana käymään lääkärissä ja virastossa. Ei välttämättä pysty, sillä pienen lapsen kanssa päivän tapahtumia ei pysty ennakoimaan tai suunnittelemaan. Viime hetkellä, juuri kun olet astumassa ulos ovesta, tuleekin kakka tai puklu. Kyllähän tämä asetelma kieltämättä aiempaan työelämään peilaten absurdilta tuntuu.

Samanlaisia pohdintoja sitä on tullut itsekin tehtyä. AAA:n syntymän jälkeen olemme olleet järjestäen myöhässä jokseenkin kaikista sovituista tapaamisista. Aamupäiviksi emme yleensä sovi mitään tapaamisia, sillä aamupäivät ovat aivan kaoottista hoitorumbaa. Kaksi menoa samalle päivälle olisi yleensä liikaa. Yleensä se yksikin meno sotkee pakan aika tehokkaasti.

Ensimmäisinä kuukausina ihmettelin, että miten vanhemmat ehtivät ylipäätään ulkoilla vauvojensa kanssa. Meidän päiväaikatauluumme ei tahtonut sitten millään mahtua kärrylenkki. Sittemmin tuon ulkoilunkin on saanut solahtamaan aikatauluun, koska on ollut pakko. Useimpina päivinä sitä huomaa illalla, että ei ole ehtinyt hetkeksikään istua alas. Yöunet ovat katkonaiset, lounaat jäähtyy ja vessassa tuskin ehtii käydä (ainakaan yksin 😀). Paidalla on kakkaa, pissaa ja puklua. Ulkoinen habitus on useimmiten muutoinkin melkoisen räjähtänyt. Siitä on kuitenkin tullut täysin toissijaista. Vanhemmuus on raskasta, mutta samalla antoisaa. Niin, ja sen jälkeen mikään ei ole enää entisensä.

keskiviikko 3. toukokuuta 2017

Kotisynnytykset - itsekkyyttä äärimmillään!

Helsingin Sanomien Aamu-osiossa kirjoitettiin 2.5.2017 kotisynnytyksistä. Juttu sai minut huokaamaan syvään. Kotisynnyttäjät haikailevat synnytyksen luonnollisuutta ja kodinomaisuutta. Synnytyksestä toivotaan elämyksellistä, "voimaannuttavaa" kokemusta. Ei liene vaikea arvata, mitä ajattelen kaikesta tästä? Melkoisen itsekeskeistä toimintaa, ettenkö sanoisi.

Minulle on aivan sama, jos joku haluaa vaarantaa oman terveytensä. Sen sijaan pidän erittäin tuomittavana, että joku vaarantaa samalla myös syntymättömän lapsensa terveyden. En ikinä olisi valmis ottamaan sellaista riskiä, että synnyttäisin kotona. Toivoisin, että kaikilla syntymättömillä lapsilla olisi oikeus parhaaseen mahdolliseen hoitoon. Kun on joutunut kokemaan sen, että menettää syntymättömän lapsensa, niin onnistuneena synnytyksenä pitää sitä, että lapsi ja äiti selviävät siitä ilman suurempia vahinkoja.

Itsekin toivoin synnytykseltä luonnollisuutta ja jätin kipulääkkeet ottamatta. Syynä tähän valintaan ei ollut ensi sijassa oma hyvinvointini vaan lapsen. Myös sairaalassa on täysin mahdollista synnyttää ilman lääkkeetöntä kivunlievitystä. Synnytykselle voi esittää myös muita toiveita, joiden asettamisessa kuitenkin kannattaa pitää mielessä, että synnytyksessä harvoin mikään menee suunnitelmien mukaan. Turhan tarkat suunnitelmat ovat hukkaan heitettyä energiaa. Kodinomaisuudella ei ole minulle p*s*ankaan merkitystä. Synnytys on melkoisen lyhyt välivaihe - siinä ei ehdi kaivata mitään kotoa. Siinä keskittyy vain selviämään hengissä.

Minun hartain toiveeni oli, että saisin synnyttää Naistenklinikalla - tuo toive myös toteutui. Minulle oli tärkeintä, että mahdollisimman lähellä oli Suomen, ja ehkäpä koko maailman, parasta hoitoa vastasyntyneelle. Lopulta tuota korkeatasoista hoitoa vastasyntyneelle myös tarvittiin ja se on vain vahvistanut tälle asialle antamaani merkitystä. Olen äärettömän kiitollinen saamastamme hoidosta. Minusta on kuoriutunut melkoisen kiltti veronmaksaja.

Synnytys on täysin hallitsematon tilanne. Koskaan et voi tietää, mikä menee pieleen. Tällöin tärkeintä on, että lähellä on osaava hoitohenkilökunta ja tarvittava hoitovälineistö. Puoli tuntia on todella pitkä aika sairaalaan, mikäli lapsi kärsii happivajeesta, sydämenpysähdyksestä tai jos äidille tulee massiivinen verenvuoto. Jos lopputuloksena on menetetty (tai vammautunut) lapsi tai äiti, niin elämyksellisyydellä, luonnollisuudella tai kodinomaisuudella ei totisesti ole enää minkäänlaista merkitystä.