maanantai 31. heinäkuuta 2017

Pohdintoja vanhemmuudesta vol. 3

"Ennen kuin sait alkusi, minä halusin sinut.
Ennen kuin synnyit, minä rakastin sinua.
Ennen kuin olit ollut täällä tuntiakaan,
olin valmis kuolemaan puolestasi."
Jos minulle tuli yllätyksenä vanhemmuuden toisinaan uuvuttava intensiivisyys ja riittämättömyyden tunteita synnyttävä valtava vastuu, niin jonkinlainen yllätys oli myös ehdoton, huolestunut, hillitön ja syvä rakkaus tuota pientä ihmistä kohtaan. Rakkaus omaa lasta kohtaan on jotakin sellaista, jota en tiennyt olemassa olevankaan - tuo rakkaus on erilaista kuin mikään muu rakkaus. Rakkaus omaa lasta kohtaan on niin voimakas tunne, että sen alle on toisinaan musertua.

Välillä olen jopa pohtinut, voiko lasta rakastaa liikaa. Aina löytyy sellaisia ihmisiä, jotka jääräpäisesti ajattelevat, että lasten liika halaaminen, heille ylenpalttisen hellyyden osoittaminen ja heidän syleilemisensä lopulta pilaa nuo väitetysti hemmotellut pikkuiset. Uskon kuitenkin, että todellisuudessa lasten “pilaantumisen” suurin aiheuttaja on huomion puute tai välinpitämättömyys.

Sanotaan, että lapsi tuo rakkauden tullessaan. Omassa tapauksessani rakkaus heräsi siitä hetkestä asti, jolloin sain tietää olevani raskaana. Toisilla sen syttyminen kestää aikansa, jopa kuukausia. Monet pohtivat ennen lapsen syntymää, että mitä jos eivät rakastakaan syntyvää lasta. Minulla ei ollut tällaisia ajatuksia lainkaan. Rakkaus omaan lapseen oli itsestäänselvyys. Uskon tämän liittyvän meidän taustaamme. Tällaisille tunnepohdinnoille ei ollut yksinkertaisesti sijaa raskausaikana - huolet olivat eri kokoluokkaa. Jos koko raskausajan pelkää menettävänsä lapsen, niin tämänkaltaiset tunnekriiseilyt jäävät luonnollisesti välistä.

Rakkaus omaa lasta kohtaan on ehdotonta. Vaikka pikkumies on koetellut omaa jaksamistani ja rakkauskapasiteettia yöherätyksillä aivan äärimmilleen, niin en hetkeäkään olisi ollut valmis luopumaan hänestä. Totaalisenkin uupuneena olen jaksanut rakastaa. Väsyneenä en ole ollut parhaimmillani äitinä, mutta rakastamasta en ole lakannut hetkeksikään. Todettakoon kuitenkin, että refluksitautiaan huutava lapsi ja jatkuva univaje eivät ole paras ympäristö äidin ja lapsen kiintymyssuhteen muodostumiselle. Mikäli lapsi ei olisi ollut niin äärimmäisen toivottu kuin meidän tapauksessamme oli, uskon että uupumus olisi silloin vaikeuttanut myös kiintymyssuhteen muodostumista.

Toivon, että lapseni kokee, että tapahtui mitä tahansa, äidin ja isän rakkaus ei koskaan lopu. Parasta on, että vanhemman ja lapsen kiintymyssuhde on vastavuoroista. Joka päivä näen oman rakkauteni heijastuvan lapseni silmistä takaisin.

keskiviikko 19. heinäkuuta 2017

Tahaton lapsettomuus miehen näkökulmasta


”Erityisesti olen surullinen, kun näen isiä ulkona työntämässä lastenrattaita. Myös kun näen isän ylittävän suojatietä pitäen lapsensa kädestä kiinni, toivon, että olisin itse tuon isän paikalla”

Helsingin Sanomat julkaisi 13.7.2017 jutun, jossa kerrotaan tahattomasta lapsettomuudesta miehen näkökulmasta. Näkökulma on piristävä. Viime vuosina on käyty paljon keskustelua tahattomasta lapsettomuudesta naisen näkökulmasta. Muistan, että Väestöliiton Heli Vaarasen blogikirjoitus "Älä varasta kahdeksaa vuotta hänen elämästään" herätti taannoin kiivasta keskustelua. Sittemmin monet julkkisnaiset, kuten Heidi Suomi, ovat avautuneet tahattomasta lapsettomuudestaan. Ja ei siinä mitään, aihe on tärkeä, ja siitä onkin syytä keskustella.

Keskustelun tuoksinassa miesten näkökulma tahattomaan lapsettomuuteen on kuitenkin jäänyt täysin varjoon. Yleisin syy miesten lapsettomuuteen on kumppanin puute. Käytännössä kaikilla muilla paitsi sinkkumiehillä on mahdollisuus perustaa perhe. Kohdunvuokraus ei ole Suomessa laillista. Tuskin siitä koskaan tulisikaan laillista sinkkumiesten kohdalla, sillä sinkkumiesten peruste lapsettomuudelle ei ole missään määrin lääketieteellinen. Nämä miehet voivat toki yrittää jonkinlaista epävirallista kohdunvuokrausta, mutta tällaisiin marginaalisiin järjestelyihin liittyy hyvin paljon haasteita. Sinkkunaisilla on kuitenkin mahdollisuus hakeutua yksityiselle sektorille lapsettomuushoitoihin ja tulla näiden avulla raskaaksi. Useimmille sosiaalisilta syistä lapsettomille naisille riittää hoidoksi lapsettomuuteen annos tai pari luovutettua spermaa.

Väestöliitossa on tutkittu lapsenhankintatoiveita ja niiden toteutumista. Väestöliiton kyselytutkimuksen perusteella miehillä lapsenkaipuu linkittyy vahvasti parisuhteeseen. Harva haluaisi jatkaa sukuaan ilman parisuhdetta. Useimmat haluaisivat koko paketin - sekä puolison että lapsen. Tuttavapiirissämme on useampikin sinkkumies, jonka tiedän kärsivän tästä samasta tilanteesta. Ilman puolisoa ei yksinkertaisesti ole mahdollisuutta perustaa perhettä. Olen ollut useasti valtavan surullinen näiden miesten puolesta. Surullisinta tilanteessa on se, että nämä miehet ovat mukavia ja ihan kivannäköisiäkin - kaiken kaikkiaan mahtavia isäkandidaatteja - silti sopivaa kumppania ei vain ole löytynyt.

On myös hyvä muistaa, että on myös miehiä, jotka elävät sellaisilla parisuhteissa, jossa nainen (tai puoliso) onkin se osapuoli, joka ei halua lapsia. HS:n jutussa todetaan, että nainen on usein parisuhteessakin portinvartija siinä, ryhdytäänkö yrittämään perheenlisäystä. Väestöliiton kyselytutkimuksessa selvisi, että jos nainen toivoo lasta ja mies ei, lapsi syntyy todennäköisemmin kuin silloin, jos mies toivoo lasta ja nainen ei. Väestöliiton Heli Vaarasta lainatakseni: "Nainen, älä myöskään sinä varasta kahdeksaa vuotta miehen elämästä". Toki fakta on, että miehellä on lisääntymisaikaa yleensä ainakin kolme – neljäkymmentä vuotta (ja tuleepa joku isäksi vielä yli kuusikymppisenäkin). Naisen hedelmällisyys on otollisimmillaan alle kolmenkymmenen ikävuoden. Tämä pitkä lisääntymisaika ei kuitenkaan juurikaan lohduta sellaista miestä, joka kärsii tahattomasta lapsettomuudesta vuodesta toiseen. On myös hyvä muistaa, että hyvin harva mies hankkii lapsia 45 vuotta täytettyään.

Moni mies myös kokee, etteivät he pääse keskustelemaan lapsenkaipuustaan. Parisuhteesta voidaan kysyä, mutta harvemmin halusta perustaa perhe. Aiheesta harvemmin keskustellaan miesten kesken. Lasta kaipaavaa miestä pidetään jopa outona. Toisaalta miesten voi ajatella myös naisia useammin säästyvän kipeiltä kyselyiltä lastenhankintasuunnitelmista ja syyllistämiseltä siitä, ettei ole lapsia. Harvaa lapsetonta miestä syyllistetään itsekkääksi tai työkeskeiseksi, siinä missä tämän syytöksen eteen joutuu todennäköisesti jokainen lapseton nainen. Myöskään läheiset eivät välttämättä odota miehiltä yhtä kiihkeästi lapsia kuin naisilta. Suo siellä, vetelä täällä. Joka tapauksessa on tärkeää, että lapsettomuudesta keskustellaan myös miesten näkökulmasta. Tätä kautta voimme pyrkiä muuttamaan asenteita ja yhteiskunnallisia sekä kulttuurisia olosuhteita. Tahaton lapsettomuus koskettaa myös miehiä siinä missä naisiakin. Miehiä ei ole syytä jättää keskustelussa varjoon.

Lue myös Toiveena vauva -blogista kirjoitus "Lapsettomuus miehen silmin".

sunnuntai 16. heinäkuuta 2017

Pohdintoja vanhemmuudesta vol. 2

Totesin aiemmin, että äitiys on välistä hengästyttävän raskasta. Vauvan hoito on jatkuvaa liukuhihnatyötä. Sama oravanpyörä pyörii vuorokauden ympäri ja päivästä toiseen, oli sitten arki tai viikonloppu. Priorisointi on jatkuvaa ja aikataulut menevät kerta toisensa jälkeen uusiksi. Tehokkuus on aivan omalla levelillään, äitiys on opettanut todelliseksi multitaskaajaksi. Tästä huolimatta villakoirakeot jatkavat kasvamistaan nurkissa ja lattiat pysyvät yhä edelleen imuroimatta. Vanhemmuus on jatkuvaa priorisointia - siinä samalla, kun yrittää arjen pyörityksessä pitää kaikki langat käsissään, niin imurointi ja puutarhatyöt jäävät useimmiten kaukaisiksi haaveiksi. Riittämättömyyden tunne on jatkuvaa, sillä niin sanottu perusarki vie kaiken ajan. Suunnitellut tehtävälistat voi unohtaa - tai ainakin varautua siihen, että ne menevät sata kertaa uusiksi.

Jos tämä edellä kuvailtu vanhemmuuden intensiivisyys tuli minulle yllätyksenä, niin yllätys oli myös se valtava päälle vyörynyt vastuu pienestä ihmisestä. Koko lapsen hyvinvointi on yksinomaan vanhempien vastuulla ja isän käydessä töissä useimmiten pääasiassa äidin vastuulla. Pieni vauva ei kauaa hengissä selviäisi ilman vanhempiaan. On melkoinen vastuu olla jatkuvassa vastuussa toisen elämästä. Ihmislapsi on todella pitkään täysin riippuvainen vanhemmistaan. Vanhempana sitä yrittää tehdä parhaansa ja toivoo, että se riittää. Sitä huomaa pohtivansa jatkuvasti, että toiminko jossakin tilanteessa oikein. Minkälaisen lapsen kasvatan tästä? Vahingoitanko lapsen kehitystä toimimalla jossakin tilanteessa väärin? On haastavaa luottaa itseensä vanhempana.

Ehkä merkittävin havainto vanhempana on, että lapsi oppii matkimalla. Näin ollen omalla käytöksellään pystyy vaikuttamaan melkoisesti siihen minkälainen lapsesta tulee. Kasvatus on vuorovaikutusta. Lapsen tarpeet tulee kuitenkin pystyä tunnistamaan, ja tämä taas on melkoista salapoliisityötä sellaisen lapsen kanssa, joka ei vielä kommunikoi puhumalla. Kasvatuksen päälinjana meillä on lienee tämä perinteinen "rajoja ja rakkautta". Väsymys on kuitenkin verottanut voimia tämän ensimmäisen vuoden aikana siinä määrin, että omat ajatukset eivät ole aina muuttuneet toiminnaksi. Väsyneenä ei myöskään jaksa aina olla kauhean johdonmukainen. Myös tunnesäätely kärsii väsymyksen keskellä.

Yhtenä esimerkkinä tästä on tissille nukuttaminen. Tiedän, että se on ongelmallista, mutta minulla ei ole ollut voimia muuttaa tapaa. Lopenuupuneena sitä valitsee "helpoimman" tien, sillä ei ole voimia valita pidempää ja työläämpää tietä - vaikka se sitten olisikin pitkässä juoksussa kaikille parempi vaihtoehto. Toisena esimerkkinä voisi olla se, että lapsi satuttaa itsensä. Väsyneenä sitä panikoituu itsekin sen sijaan, että rauhoittaisi omalla käytöksellään lasta. Vanhempana tiedostan, että minun tulisi ymmärtää ja sanoittaa lapsen tunne, mutta ensimmäinen reaktio on sen sijaan valitettavan usein oma hätäännys. Väsymyksen keskellä taistelupariksi muuttuneet vanhemmat eivät myöskään varmasti edistä lapsen kehitystä. Näitä esimerkkejä olisi jaettavaksi loputtomasti.

Nykypäivänä tukena kasvatuksessa ei ole enää isoa sukua, kuten ennen. Meidän tapauksessamme äitejäkään ei ole enää neuvomassa. Välistä tuntuukin, että olemme saaneet kasvaa vanhempina ja kasvattajina jokseenkin yksin. Neuvolan lisäksi olemme saaneet tukea sairaalan kuntoutusohjaajalta ja lastenpsykiatriselta puolelta. Neuvot ovat olleet tilanteessamme korvaamattomia, sillä uusina vanhempina olemme olleet melko hukassa. Syksyllä pääsemme keskustelemaan vauvaperhetyötä pitkään tehneen ja varhaislapsuuden vuorovaikutukseen erikoistuneen psykoterapeutin kanssa. Odotamme tältä jaksolta neuvoja vuorovaikutuksen vahvistamiseen sekä vinkkejä toimintatavoista vauva-ajan arjen helpottamiseksi.