Helsingin Sanomissa 5.11.2015 kerrottiin sekundaarisesta lapsettomuudesta otsikolla "Puoliksi tyhjä syli". Sekundaarinen lapsettomuus tarkoittaa tilaa, jossa nainen on ollut aiemmin raskaana, muttei kykene uudelleen tulemaan raskaaksi alle vuoden yrityksen aikana. Raskaudeksi lasketaan myös sellaiset raskaudet, jotka eivät ole päättyneet elävän lapsen syntymään (kohdunulkoinen raskaus, keskenmennyt raskaus tai kohtukuolema). Näin ollen myös minut katsotaan sekundaarisesti lapsettomaksi. Vähän hullulta se toki tuntuu.
Koen sekundaarisen lapsettomuuden hankalana aiheena ja uskon, etten ole tässä suhteessa mikään ainutlaatuinen tapaus. Minusta lapseton on sellainen, jolla ei ole lapsia. Sekundaarisesti lapseton tuntuu hyvin keinotekoiselta termiltä. Hedelmättömyydestä voi toki kärsiä, vaikka lapsia jo olisikin. Lapsettomuutta tämä ei kuitenkaan ole. Lapsellinen ei voi olla samaan aikaan lapseton. Tämä on lapsettomuuden vähättelyä.
Ymmärrän, että se jos toista, kolmatta tai neljättä lasta ei kuulu, voi olla pettymys. Tuo suru ei kuitenkaan ole samanlaista kuin lapsettomalla lapsettomuudesta kärsivällä. En sano tätä sillä ajatuksella, että surussa voisi tai tarvitsisi jotenkin kilpailla. Tilanne on kuitenkin aivan erilainen - lapsellinen on lapsellinen ja lapseton on lapseton. Näitä tilanteita ei voi verrata toisiinsa. Lapsi on ihme, ei itsestäänselvyys. Välillä tuntuu, että sekundaarisesti lapsettomat unohtavat iloita olemassa olevista lapsistaan. Tämä tuntuu jotenkin epäloogiselta, sillä luulisi ymmärtävän viimeistään vallitsevassa tilanteessa olla heistä kiitollisia - lapsi ei ole enää itsestäänselvyys. Sen sijaan kuitenkin keskitytään siihen, mitä ei saada ja unohdetaan iloita siitä lottovoitosta, jonka on jo saanut. Kaikille ei suoda sitä ensimmäistäkään.
Jos palataan vielä tähän Helsingin Sanomien juttuun, niin en voinut olla kiinnittämättä huomiota siihen kun haastateltava Mirkku Tenhunen totesi saaneensa hiljattain keskenmenon. Keskenmenoksi hän kutsui tilannetta, jossa kuukautiset alkoivat raskaustestiä seuraavana päivänä. Kyseessä ei ollut keskenmeno, vaan biokemiallinen raskaus. Keskenmenon kokeneesta tämä tuntui keskenmenon vähättelyltä. Tuo biokemiallinen raskaus oli saanut ilmeisesti alkunsa spontaanisti, sillä pariskunta on vasta aloittelemassa koeputkihedelmöityshoitoja. Heidän tilanteensa ei vaikuta mitenkään toivottomalta. Haastateltava Assi Arnimaa-Leinonen vaikutti olevan asian käsittelyssä jo paljon pidemmällä ja pidin hänen asenteestaan. Hän osasi iloita siitä, että on jo saanut kokea vanhemmuuden. Häntä itseään lainatakseni: "Elämä on selvästi opettanut nöyryyttä!".
maanantai 30. marraskuuta 2015
lauantai 28. marraskuuta 2015
Keskenmenotukea maksua vastaan
Helsingin Sanomat kertoi 13.11. yksityisen keskenmenoneuvolan avaamisesta Helsinkiin. Felicitas Mehiläisen keskenmenoneuvolan palveluihin kuuluu jälkitarkastus, ja tarvittaessa psykologi sekä tarkemmat tutkimukset. Lukijalle herää kysymys, että miksi tällaista palvelua tarvitaan? Eikö keskenmeno kuulu hoidettavaksi julkisella puolella? Kuuluu kyllä, mutta keskenmenon hoito jätetään julkisella puolella valitettavan usein puolitiehen.
Jälkitarkastusta, henkistä tukea tai keskenmenotutkimuksia tarjotaan julkisella puolella vain harvoille. Keskenmenon hoito tapahtuu Helsingissä tavallisimmin siten, että potilas hakeutuu Kätilöopiston naistentautien päivystykseen, jossa varmistetaan keskenmenodiagnoosi. Mikäli kohdun tyhjentymistä tarvitsee avittaa, niin se tapahtuu yleensä kotiin annettavilla kohdun supistelua lisäävillä lääkkeillä. Lääkkeellistä avittamista tarvitaan tilanteissa, joissa keskenmeno on keskeytynyt eli vuoto ei ala vaikka alkio/sikiö on kuollut tai tilanteissa, joissa keskenmeno on epätäydellinen eli kohtu ei ole vuodosta huolimatta tyhjentynyt. Lääkkeet ovat samoja, joilla hoidetaan raskauden keskeyttäminen (Mifegyne, Cytotec). Jälkitarkastus korvataan sillä, että potilasta pyydetään tekemään muutaman viikon kuluttua kotona raskaustesti.
No mikä tässä ei sitten toimi? Potilaan on mahdotonta itse arvioida, onko kohtu tyhjentynyt kunnolla. Negatiivinen raskaustesti ei kerro koko tarinaa siitä, että onko kohtuun jäänyt raskausmateriaalia. Omalla kohdallani raskausmateriaalia on jäänyt kolme kertaa kohtuun, vaikka raskaustesti olisi ollut negatiivinen. Kohtuun jäänyt raskausmateriaali voi oireilla tulehduksena tai vuotohäiriöinä, mutta potilaan on vaikea itse arvioida mikä on sellainen oire, josta on syytä huolestua. Kohdun epätäydellinen tyhjentyminen voidaan havaita jälkitarkastuksessa tehtävällä ultraäänitutkimuksella, jonka yhteydessä voidaan tarvittaessa vielä ruiskuttaa keittosuolaliuosta kohtuun ultraääninäkyvyyden parantamiseksi (sonohysterografia). Mikäli kohtuun havaitaan jääneen raskausmateriaalia, niin sitä voidaan yrittää poistaa uudella lääkkeellisellä tyhjennyksellä, alipaineimulla (MVA-tyhjennys), tai nukutuksessa tehtävällä kaavinnalla. Kaavinta voidaan tehdä ns. sokkokaavinnalla, jossa kaavitaan koko kohtuontelo tai sitten selektiivisenä kaavintana, joka tehdään hysteroskooppisesti eli kohduntähystyksen yhteydessä vain niistä kohdin kohtua, joissa raskausmateriaalia nähdään.
Henkistä tukea meille ei ole koskaan tarjottu keskenmenon jälkeen. Minusta jokaiselle keskenmenon kohdanneelle tulisi kertoa, että keneen hän voi olla yhteydessä, mikäli kokee tarvetta keskustella tapahtuneesta vielä jälkikäteen. Potilas voi tällöin itse harkita hakeutuuko saamaan henkistä tukea vai ei. Päivystyksessä olevaa hoitohenkilökuntaa tulisi myös kouluttaa kohtaamaan keskenmenon kohdannut potilas. Valitettavan monilta lääkäreiltä puuttuu empatiakyky ja käyttäytyminen vaikeassa potilastilanteessa saattaa olla kummallista. Olen päivystyksessä kohdannut mm. hihittelevän lääkärin, joka totesi, että meille on nyt käynyt tällainen "tylsä juttu". Tylsä juttu oli melkoisen laimea ilmaisu keskenmenolle vuosien lapsettomuuden ja kahden aiemman epäonnistuneen raskauden jälkeen.
Syitä keskenmenoille aletaan julkisella puolella selvittää vasta kolmen keskenmenon jälkeen. Syitä keskenmenoille ei ole meidän tapauksessa lähdetty julkisella puolella tutkimaan, sillä kohdallamme ei ole täyttynyt kriteeri kolmesta keskenmenosta. Kohtukuoleman ja sikiöpoikkeavuuden syy on tiedossa, eivätkä ne viittaa sellaisiin syihin, joita keskenmenotutkimuksilla selvitetään. Keskenmenojen syitä voidaan selvittää esimerkiksi veren hyytymistekijätutkimuksilla tai kromosomitutkimuksilla. Vaikka syytä toistuville keskenmenoille ei näissä tutkimuksissa useinkaan löydetä, niin potilaalle ne ovat kuitenkin aina jonkun syyn poissulkemista. Uutta raskautta on henkisesti helpompi yrittää, jos tiedossa on, että mikään tutkimuksissa ei viittaa siihen että keskenmeno toistuisi.
Helsingin Sanomat keräsi tämän 13.11. julkaistun artikkelin innoittamana keskenmenon kohdanneiden kokemuksia keskenmenon hoidosta pääkaupunkiseudulla. Näistä kokemuksista koottu juttu ”Voi voi, vauvasi kuoli” julkaistiin Helsingin Sanomissa tänään 28.11. Omakin ääneni oli päässyt kuuluviin tuossa jutussa.
Jälkitarkastusta, henkistä tukea tai keskenmenotutkimuksia tarjotaan julkisella puolella vain harvoille. Keskenmenon hoito tapahtuu Helsingissä tavallisimmin siten, että potilas hakeutuu Kätilöopiston naistentautien päivystykseen, jossa varmistetaan keskenmenodiagnoosi. Mikäli kohdun tyhjentymistä tarvitsee avittaa, niin se tapahtuu yleensä kotiin annettavilla kohdun supistelua lisäävillä lääkkeillä. Lääkkeellistä avittamista tarvitaan tilanteissa, joissa keskenmeno on keskeytynyt eli vuoto ei ala vaikka alkio/sikiö on kuollut tai tilanteissa, joissa keskenmeno on epätäydellinen eli kohtu ei ole vuodosta huolimatta tyhjentynyt. Lääkkeet ovat samoja, joilla hoidetaan raskauden keskeyttäminen (Mifegyne, Cytotec). Jälkitarkastus korvataan sillä, että potilasta pyydetään tekemään muutaman viikon kuluttua kotona raskaustesti.
No mikä tässä ei sitten toimi? Potilaan on mahdotonta itse arvioida, onko kohtu tyhjentynyt kunnolla. Negatiivinen raskaustesti ei kerro koko tarinaa siitä, että onko kohtuun jäänyt raskausmateriaalia. Omalla kohdallani raskausmateriaalia on jäänyt kolme kertaa kohtuun, vaikka raskaustesti olisi ollut negatiivinen. Kohtuun jäänyt raskausmateriaali voi oireilla tulehduksena tai vuotohäiriöinä, mutta potilaan on vaikea itse arvioida mikä on sellainen oire, josta on syytä huolestua. Kohdun epätäydellinen tyhjentyminen voidaan havaita jälkitarkastuksessa tehtävällä ultraäänitutkimuksella, jonka yhteydessä voidaan tarvittaessa vielä ruiskuttaa keittosuolaliuosta kohtuun ultraääninäkyvyyden parantamiseksi (sonohysterografia). Mikäli kohtuun havaitaan jääneen raskausmateriaalia, niin sitä voidaan yrittää poistaa uudella lääkkeellisellä tyhjennyksellä, alipaineimulla (MVA-tyhjennys), tai nukutuksessa tehtävällä kaavinnalla. Kaavinta voidaan tehdä ns. sokkokaavinnalla, jossa kaavitaan koko kohtuontelo tai sitten selektiivisenä kaavintana, joka tehdään hysteroskooppisesti eli kohduntähystyksen yhteydessä vain niistä kohdin kohtua, joissa raskausmateriaalia nähdään.
Henkistä tukea meille ei ole koskaan tarjottu keskenmenon jälkeen. Minusta jokaiselle keskenmenon kohdanneelle tulisi kertoa, että keneen hän voi olla yhteydessä, mikäli kokee tarvetta keskustella tapahtuneesta vielä jälkikäteen. Potilas voi tällöin itse harkita hakeutuuko saamaan henkistä tukea vai ei. Päivystyksessä olevaa hoitohenkilökuntaa tulisi myös kouluttaa kohtaamaan keskenmenon kohdannut potilas. Valitettavan monilta lääkäreiltä puuttuu empatiakyky ja käyttäytyminen vaikeassa potilastilanteessa saattaa olla kummallista. Olen päivystyksessä kohdannut mm. hihittelevän lääkärin, joka totesi, että meille on nyt käynyt tällainen "tylsä juttu". Tylsä juttu oli melkoisen laimea ilmaisu keskenmenolle vuosien lapsettomuuden ja kahden aiemman epäonnistuneen raskauden jälkeen.
Syitä keskenmenoille aletaan julkisella puolella selvittää vasta kolmen keskenmenon jälkeen. Syitä keskenmenoille ei ole meidän tapauksessa lähdetty julkisella puolella tutkimaan, sillä kohdallamme ei ole täyttynyt kriteeri kolmesta keskenmenosta. Kohtukuoleman ja sikiöpoikkeavuuden syy on tiedossa, eivätkä ne viittaa sellaisiin syihin, joita keskenmenotutkimuksilla selvitetään. Keskenmenojen syitä voidaan selvittää esimerkiksi veren hyytymistekijätutkimuksilla tai kromosomitutkimuksilla. Vaikka syytä toistuville keskenmenoille ei näissä tutkimuksissa useinkaan löydetä, niin potilaalle ne ovat kuitenkin aina jonkun syyn poissulkemista. Uutta raskautta on henkisesti helpompi yrittää, jos tiedossa on, että mikään tutkimuksissa ei viittaa siihen että keskenmeno toistuisi.
Helsingin Sanomat keräsi tämän 13.11. julkaistun artikkelin innoittamana keskenmenon kohdanneiden kokemuksia keskenmenon hoidosta pääkaupunkiseudulla. Näistä kokemuksista koottu juttu ”Voi voi, vauvasi kuoli” julkaistiin Helsingin Sanomissa tänään 28.11. Omakin ääneni oli päässyt kuuluviin tuossa jutussa.
sunnuntai 22. marraskuuta 2015
Perhesuunnittelu
Moni suunnittelee esikoisen syntymän kesälle (HS 7.7.2014). Syynä lienee isän kesälomien mahdollistama pidempi yhteinen aika vastasyntyneen kanssa. Nykyään syntyvyyspiikki on heinäkuussa, kun se aiemmin oli yhdeksän kuukautta juhannuksesta eli maaliskuussa. Heinäkuussa syntyneet lapset ovat saaneet alkunsa marraskuun harmaudessa, jolloin hormonit eivät erityisemmin hyrrää.
Ensimmäisen lapsemme laskettu aika olisi ollut heinäkuussa (hääpäivänämme), toisen joulukuussa, kolmannen ja neljännen huhtikuussa (äitini kuolinpäivänä) ja viidennen sekä kuudennen elokuussa. Meidän kohdallamme ei ole kertaakaan voitu puhua suunnitelmallisuudesta. Lapsettomuudesta kärsivänä keskustelut raskauden ajoittamisesta tuntuvat käsittämättömiltä. Lapsesta tehdään projekti, jonka on sujahdettava maailmaan tulevan isän ja äidin suunnitelmiin parhaiten sopivana ajankohtana.
Lapsen syntymähetken lisäksi suunnitellaan myös lasten optimaalinen lukumäärä. Helsingin Sanomat uutisoi 17.11.2015 Väestöliiton tuoreimman perhebarometrikyselyn tuloksista. Vuonna 2007 kerätyn Väestöliiton perhebarometrikyselyn mukaan suomalaisten ihanteellisena pitämä lapsiluku oli lähes 2.5 lasta, nyt luku on jo hiuksenhienosti alle kahden. Ihanteellinen perhekoko on alentunut ja aiempaa useampi pitää lapsettomuutta toivottuna vaihtoehtona. Vastaavasti suuren perheen – vähintään kolme lasta – ihanne on harvinaistunut.
Me emme ole olleet suunnitelmallisia. Meillä ei ole koskaan keskusteltu lapsen syntymän ajoittamisesta tiettyyn vuodenaikaan tai ihanteellisesta lapsiluvusta. Tällaisia keskusteluja emme ole käyneet edes silloin, kun emme vielä kärsineet lapsettomuudesta. Tämä johtunee siitä, että olemme aina tienneet, ettei elämässä voi suunnitella asioita liian pitkälle - joku suunnittelee aina meitä paremmin.
Jos leikitään, että tällainen perhesuunnittelu olisi meille mahdollista tai ylipäätään mielekästä, niin pyrkisin kuitenkin ajoittamaan lapsen syntymän jonnekin aivan muuhun ajankohtaan kuin heinäkuulle. Loppuraskaus on tukalaa, enkä haluaisi viettää sitä helteessä. Synnytys ja mätäkuu ei myöskään tunnu kovin hyvältä yhdistelmältä. Lapsia saisi meille tulla ainakin kolme. Kun tuo kolmas olisi syntynyt, niin hänen kasteilmoituksessaan ei kuitenkaan lukisi "takapenkki on nyt täynnä". Tuo kepeä lausahdus herättää aina välitöntä pahoinvointia.
PS. A on syntynyt maaliskuussa, samoin hänen siskonsa. Parempi kuitenkin olla vetämättä tästä mitään johtopäätöksiä edesmenneiden appivanhempieni "kohtaamisista" :)
Ensimmäisen lapsemme laskettu aika olisi ollut heinäkuussa (hääpäivänämme), toisen joulukuussa, kolmannen ja neljännen huhtikuussa (äitini kuolinpäivänä) ja viidennen sekä kuudennen elokuussa. Meidän kohdallamme ei ole kertaakaan voitu puhua suunnitelmallisuudesta. Lapsettomuudesta kärsivänä keskustelut raskauden ajoittamisesta tuntuvat käsittämättömiltä. Lapsesta tehdään projekti, jonka on sujahdettava maailmaan tulevan isän ja äidin suunnitelmiin parhaiten sopivana ajankohtana.
Lapsen syntymähetken lisäksi suunnitellaan myös lasten optimaalinen lukumäärä. Helsingin Sanomat uutisoi 17.11.2015 Väestöliiton tuoreimman perhebarometrikyselyn tuloksista. Vuonna 2007 kerätyn Väestöliiton perhebarometrikyselyn mukaan suomalaisten ihanteellisena pitämä lapsiluku oli lähes 2.5 lasta, nyt luku on jo hiuksenhienosti alle kahden. Ihanteellinen perhekoko on alentunut ja aiempaa useampi pitää lapsettomuutta toivottuna vaihtoehtona. Vastaavasti suuren perheen – vähintään kolme lasta – ihanne on harvinaistunut.
Me emme ole olleet suunnitelmallisia. Meillä ei ole koskaan keskusteltu lapsen syntymän ajoittamisesta tiettyyn vuodenaikaan tai ihanteellisesta lapsiluvusta. Tällaisia keskusteluja emme ole käyneet edes silloin, kun emme vielä kärsineet lapsettomuudesta. Tämä johtunee siitä, että olemme aina tienneet, ettei elämässä voi suunnitella asioita liian pitkälle - joku suunnittelee aina meitä paremmin.
Jos leikitään, että tällainen perhesuunnittelu olisi meille mahdollista tai ylipäätään mielekästä, niin pyrkisin kuitenkin ajoittamaan lapsen syntymän jonnekin aivan muuhun ajankohtaan kuin heinäkuulle. Loppuraskaus on tukalaa, enkä haluaisi viettää sitä helteessä. Synnytys ja mätäkuu ei myöskään tunnu kovin hyvältä yhdistelmältä. Lapsia saisi meille tulla ainakin kolme. Kun tuo kolmas olisi syntynyt, niin hänen kasteilmoituksessaan ei kuitenkaan lukisi "takapenkki on nyt täynnä". Tuo kepeä lausahdus herättää aina välitöntä pahoinvointia.
PS. A on syntynyt maaliskuussa, samoin hänen siskonsa. Parempi kuitenkin olla vetämättä tästä mitään johtopäätöksiä edesmenneiden appivanhempieni "kohtaamisista" :)
perjantai 20. marraskuuta 2015
Kelle täällä pitää maksaa, ettei kaikki olis niin paskaa...
Tasaisin väliajoin minut valtaa vahva epäoikeudenmukaisuuden tunne. En vaan yksinkertaisesti voi käsittää, että mistä hyvästä olemme ansainneet kaiken tämän paskan. Ellinooraa lainatakseni: "Kelle täällä pitää maksaa, ettei kaikki olis niin paskaa?".
Tiedän, ettei tämä itsesäälissä rypeminen ole hyväksi, mutta minkäs ihminen tunteilleen voi. Uskon, että jokainen pidempään lapsettomuudesta kärsinyt on ajoittain katkera. Aluksi koin tästä syyllisyyttä. Myöhemmin opin, että turha tästä katkeruudesta on itseään syyllistää - katkeruus kuuluu ihan lapsettomuuden perusfiiliksiin. Olisi raskasta kaiken muun paskan lisäksi vielä teennäisyydellä kannatella sädekehää päänsä ympärillä. Oma sädekehäni on jo himmentynyt, A:n vielä ajoittain loistaa.
A jaksaa aina muistuttaa, ettei muiden onni ole meiltä pois. Ei ehkä olekaan, mutta me emme myöskään ole ansainneet kaikkia näitä vastoinkäymisiä. Ja ne muut eivät ole ansainneet jatkuvaa onneaan.
Maailma Mustavalkoinen -blogissa on puettu sarjakuvien muotoon lapsettomuuteen liittyviä tunteita. Tämä sarjakuva tiivistää hyvin tämänhetkisiä tuntojani: Anteeksi_png_07062009.jpg
Tiedän, ettei tämä itsesäälissä rypeminen ole hyväksi, mutta minkäs ihminen tunteilleen voi. Uskon, että jokainen pidempään lapsettomuudesta kärsinyt on ajoittain katkera. Aluksi koin tästä syyllisyyttä. Myöhemmin opin, että turha tästä katkeruudesta on itseään syyllistää - katkeruus kuuluu ihan lapsettomuuden perusfiiliksiin. Olisi raskasta kaiken muun paskan lisäksi vielä teennäisyydellä kannatella sädekehää päänsä ympärillä. Oma sädekehäni on jo himmentynyt, A:n vielä ajoittain loistaa.
A jaksaa aina muistuttaa, ettei muiden onni ole meiltä pois. Ei ehkä olekaan, mutta me emme myöskään ole ansainneet kaikkia näitä vastoinkäymisiä. Ja ne muut eivät ole ansainneet jatkuvaa onneaan.
Maailma Mustavalkoinen -blogissa on puettu sarjakuvien muotoon lapsettomuuteen liittyviä tunteita. Tämä sarjakuva tiivistää hyvin tämänhetkisiä tuntojani: Anteeksi_png_07062009.jpg
maanantai 16. marraskuuta 2015
Siirtokohtu vs. vuokrakohtu vs. lainakohtu
Helsingin Sanomat kertoi 14.11. kohdunsiirtojen aloittamisesta Yhdysvalloissa. Siirtokohtu auttaa ilman kohtua syntyneitä naisia saamaan lapsia. Kohdunsiirtoja on tehty maailmassa kaikkiaan 11. Yhdeksän näistä siirroista on tehty Göteborgissa Ruotsissa. Kaksi muuta on tehty Turkissa ja Saudi-Arabiassa, mutta ne ovat epäonnistuneet. Myös kaksi yhdeksästä Göteborgissa siirretystä kohdusta piti poistaa, koska vastaanottajan keho alkoi hylkiä niitä. Ruotsissa tehdyistä siirroista viidessä kohdun luovuttaja on ollut kohdun vastaanottajan oma äiti.
Oma suhtautumiseni kohdunsiirtoihin on ristiriitainen. Lähtökohtaisesti on hyvä asia, että ilman kohtua syntyneillä on näin mahdollisuus saada biologisesti oma lapsi. Hommassa tökkii se, että tämä olisi mahdollista myös siten, että tuota kohtua ei lähdettäisi siirtämään ihmisestä toiseen. Tätä vaihtoehtoa kutsutaan kohdunvuokraukseksi tai sijaissynnytykseksi. Kohdunvuokraaja tai sijaissynnyttäjä kantaa lasta toivovan pariskunnan sukusoluista hedelmöitettyä sikiötä ja synnyttää pariskunnalle geneettisesti täysin oman, yhteisen lapsen.
Kohdunsiirtoja perustellaan sillä, että kohdunvuokrauksessa köyhiä naisia saatetaan käyttää hyväksi. Itse pitäisin erillään sijaissynnytyksen ja kohdunvuokrauksen. Sijaissynnytys on vastikkeetonta, kohdunvuokraus taas vastikkeellista. Kohdunvuokrauksessa käytössä on vuokrakohtu ja sijaissynnytyksessä lainakohtu. Sijaissynnytys oli Suomessa laillista vuoteen 2007 asti, jolloin se hedelmöityshoitolain astuttua voimaan muuttui laittomaksi. Tätä ennen Suomessa ehti syntyä noin 20 lasta sijaissynnytysjärjestelyin. Sijaissynnyttäjänä toimi useimmiten sisko tai läheinen ystävä ja sijaissynnytyksissä ei ilmennyt ongelmia. Wikipedian mukaan USA:n 15 000 sijaissynnytyksestä vain 60:ssä on ollut juridisia ongelmia ja niistäkin vain pieni osa oli sellaisia, joissa synnyttäjä ei halunnut luopua lapsesta.
Keskustelu sijaissynnytyksen ympärillä pyörii kuitenkin pitkälti eettisissä ongelmissa. Mitä jos sijaissynnyttäjä ei halua luopua lapsesta? Mitä jos lapsi on sairas? Mitä jos sijaissynnyttäjälle tapahtuu raskauden tai synnytyksen aikana jotakin? Minusta useimmat näistä eettisistä ongelmista pystytään ratkaisemaan sopimuksella.
Minusta sijaissynnytys tulisi laillistaa. Sen tulisi olla mahdollista painavista terveydellisistä syistä - ei ainoastaan kohdun vääränlaisen rakenteen tai kohdun puuttumisen vuoksi. On sellaisia terveydellisiä syitä, joissa raskaus tai synnytys ei ole naiselle mahdollinen, mm. sydänviat. Sijaissynnytys tulisi myös yhteiskunnalle huomattavasti edullisemmaksi kuin kohdunsiirto. Tuntuu jotenkin aivan absurdilta, että ennemmin lähdetään kohdunsiirtoon kuin sijaissynnytysjärjestelyihin.
Oma suhtautumiseni kohdunsiirtoihin on ristiriitainen. Lähtökohtaisesti on hyvä asia, että ilman kohtua syntyneillä on näin mahdollisuus saada biologisesti oma lapsi. Hommassa tökkii se, että tämä olisi mahdollista myös siten, että tuota kohtua ei lähdettäisi siirtämään ihmisestä toiseen. Tätä vaihtoehtoa kutsutaan kohdunvuokraukseksi tai sijaissynnytykseksi. Kohdunvuokraaja tai sijaissynnyttäjä kantaa lasta toivovan pariskunnan sukusoluista hedelmöitettyä sikiötä ja synnyttää pariskunnalle geneettisesti täysin oman, yhteisen lapsen.
Kohdunsiirtoja perustellaan sillä, että kohdunvuokrauksessa köyhiä naisia saatetaan käyttää hyväksi. Itse pitäisin erillään sijaissynnytyksen ja kohdunvuokrauksen. Sijaissynnytys on vastikkeetonta, kohdunvuokraus taas vastikkeellista. Kohdunvuokrauksessa käytössä on vuokrakohtu ja sijaissynnytyksessä lainakohtu. Sijaissynnytys oli Suomessa laillista vuoteen 2007 asti, jolloin se hedelmöityshoitolain astuttua voimaan muuttui laittomaksi. Tätä ennen Suomessa ehti syntyä noin 20 lasta sijaissynnytysjärjestelyin. Sijaissynnyttäjänä toimi useimmiten sisko tai läheinen ystävä ja sijaissynnytyksissä ei ilmennyt ongelmia. Wikipedian mukaan USA:n 15 000 sijaissynnytyksestä vain 60:ssä on ollut juridisia ongelmia ja niistäkin vain pieni osa oli sellaisia, joissa synnyttäjä ei halunnut luopua lapsesta.
Keskustelu sijaissynnytyksen ympärillä pyörii kuitenkin pitkälti eettisissä ongelmissa. Mitä jos sijaissynnyttäjä ei halua luopua lapsesta? Mitä jos lapsi on sairas? Mitä jos sijaissynnyttäjälle tapahtuu raskauden tai synnytyksen aikana jotakin? Minusta useimmat näistä eettisistä ongelmista pystytään ratkaisemaan sopimuksella.
Minusta sijaissynnytys tulisi laillistaa. Sen tulisi olla mahdollista painavista terveydellisistä syistä - ei ainoastaan kohdun vääränlaisen rakenteen tai kohdun puuttumisen vuoksi. On sellaisia terveydellisiä syitä, joissa raskaus tai synnytys ei ole naiselle mahdollinen, mm. sydänviat. Sijaissynnytys tulisi myös yhteiskunnalle huomattavasti edullisemmaksi kuin kohdunsiirto. Tuntuu jotenkin aivan absurdilta, että ennemmin lähdetään kohdunsiirtoon kuin sijaissynnytysjärjestelyihin.
perjantai 13. marraskuuta 2015
Aarne Koskimies - Suomen ensimmäisen koeputkihoidon toteuttaja - 70 vuotta
Keskiviikon 11.11.2015 Helsingin Sanomissa oli 70-vuotiskirjoitus Aarne Koskimiehestä, jonka ansiosta vuonna 1984 syntyi Suomen ensimmäinen "koeputkilapsi". Tuo juttu pysäytti ajattelemaan, että kuinka tuoreesta lapsettomuuden hoitomenetelmästä oikeastaan onkaan kyse ja millä valtavilla harppauksilla kyseinen hoitomenetelmä on kehittynyt.
Maailman ensimmäinen koeputkilapsi syntyi Englannissa vuonna 1978. Nykyisin Suomessa syntyy vuosittain yli 1 500 lasta koeputkihedelmöityshoidon seurauksena. Luku on noin 3 prosenttia syntyneistä.
Toivottavasti hoitomenetelmä jatkaa huikeaa kehityskulkuaan ja tuo lapsen yhä useammalle sitä hartaasti toivovalle.
Maailman ensimmäinen koeputkilapsi syntyi Englannissa vuonna 1978. Nykyisin Suomessa syntyy vuosittain yli 1 500 lasta koeputkihedelmöityshoidon seurauksena. Luku on noin 3 prosenttia syntyneistä.
Toivottavasti hoitomenetelmä jatkaa huikeaa kehityskulkuaan ja tuo lapsen yhä useammalle sitä hartaasti toivovalle.
keskiviikko 11. marraskuuta 2015
Omantunnonvapaus
Viime aikoina on julkisuudessa käyty keskustelua kansalaisaloitteesta, jossa esitetään terveydenhoidon ammattilaisille lakiin perustuvaa oikeutta kieltäytyä osallistumasta aborttiin vakaumukseensa vedoten. Lakialoitekampanja on kulkenut nimellä "Omantunnonvapaus". Lakialoite on seuraavan sisältöinen:
Itse en aloitetta kannata monestakaan syystä. Ensinnäkään Lääkäri- tai Kätilöliitto eivät ole pitäneet lakimuutosta tarpeellisena. Nykyisinkään ketään terveydenhuollon ammattilaista ei pakoteta tekemään aborttia eikä osallistumaan sen tekemiseen. Tältä on pystynyt halutessaan välttymään työjärjestelyin. Kyseessä ei siis ole mikään suuri ammatillinen epäkohta, vaikka se on sellaisena esitettykin. Ymmärrrettävästi abortti ei ole tekijälleen miellyttävä työtehtävä, mutta koska sen joutuu joka tapauksessa joku tekemään, niin eikö ole parempi että se tehdään ammattilaisen toimesta eikä puoskarin? Ja epämieluisia tehtäviä kuuluu kyllä varmasti ihan kaikkien tehtävänkuvaan (mielelläni minäkin kieltäytyisin palvelemasta raskaana olevia vakaumukseeni ja omatuntooni vedoten - on se sen verran traumaattista ;). Tällainen "rusinat pullasta" -ajattelu on minusta jo lähtökohtaisesti outoa ja mikäli tällaiselle linjalle lähdettäisiin, niin mihin raja lopulta vedettäisiin?
Toisekseen Suomen aborttilaki on jo nykyisellään EU-maiden tiukempaa luokkaa. Aborttiin tarvitaan sekä kahden lääkärin suostumus että taloudellinen tai sosiaalinen perustelu. Tätä taustaa vasten tarkastellen en näkisi syytä lähteä tekemään mitään tiukennuksia. Väistämättä käy mielessä, että aborttia koskevalla kansalaisaloitteella pyritään tosiasiassa rajoittamaan naisen mahdollisuutta saada abortti. Tämä tosiasiallinen tavoite on verhottu hoitohenkilökunnan omantunnonvapaudeksi. Lisäksi tulisi huomioida, että Suomessa raskauksia keskeytetään muihin maihin verrattuna vähän - noin 10 000 vuodessa (vuonna 2014 8,5 keskeytystä tuhatta 15-49-vuotiasta naista kohti). Tämä on Pohjoismaista vähiten.
"Omantunnonvapaus" -lakialoitteen kampanjoinnissa (esim. Iltalehti 17.11.2014) on ratsastettu hoitohenkilökunnan kokemuksilla epäonnistuneista, myöhäisistä raskaudenkeskeytyksistä (rv 12+1 -rv 24+0). Tällaiset keskeytykset ovat kuitenkin harvinaisia ja niihin tarvitaan Valviran lupa. Yli puolet keskeytyksistä tehdään ennen raskausviikon 7 päättymistä (raskausviikoilla ≤ 8+0) ja vain vajaa 7 % raskausviikon 12 jälkeen. Keskeytykset tehdään pääosin (92 %) sosiaalisin perustein. Myöhäisiin raskaudenkeskeytyksiin tarvitaan Valviran lupa ja raskausviikon 20 jälkeen luvan edellytyksenä on, että sikiöllä on luotettavan tutkimuksen avulla todettu vaikea sikiön sairaus tai ruumiinvika. Mahdollisen tai todetun sikiöpoikkeavuuden vuoksi tehtiin ainoastaan 2,8 % vuoden 2011 kaikista keskeytyksistä. Raskaudenkeskeytykset tehdään siis pääasiassa varhaisilla raskausviikoilla sosiaalisista syistä. Voidaankin kysyä, miksi lakialoitteen kampanjoinnissa ei ole keskitytty tällaisiin tavallisiin tapauksiin? Olisiko syynä se, että näistä tavallisista tapauksista ei saataisi raflaavia juttuja? Tällaiset raskaudet keskeytetään pääasiallisesti lääkkeellisesti kotioloissa. Hoitohenkilökunnan osaksi jää potilaan ohjeistaminen ja reseptien kirjoittaminen. Peräti 90 % keskeytyksistä hoidetaan nykyään lääkkeellisesti ja ainoastaan 10 % kaavinnalla.
Minusta raskaudenkeskeytys sikiön vaikean sairauden vuoksi on monin tavoin aivan eri asia kuin raskaudenkeskeytys sosiaalisista syistä. On aivan eri asia joutua keskeyttämään toivottu raskaus, siksi koska sikiö on vaikeasti sairas kuin keskeyttää vahinkoraskaus, siksi koska lapsi ei sovi vallitsevaan elämäntilanteeseen. Koska olen joutunut käymään läpi raskaudenkeskeytyksen sikiöpoikkeavuuden vuoksi, niin voin sanoa että minua loukkaa melkoisesti se, että tällaisessa tilanteessa mukana ollut hoitohenkilökuntaan kuuluva kokee traumatisoituneensa tilanteesta ja revittelee tätä traumaansa lehtien sivuilla. Olisiko raskautta pitänyt kenties jatkaa? Olisiko sairauteensa myöhemmin kohtuun kuolleen tai vaikeasti sairaan lapsen synnytys ollut tälle kätilölle vähemmän traumatisoivaa? Kaiken kaikkiaan tuossa Iltalehden jutussa on outo näkökulma, sillä tällaiseen tilanteeseen joutuminen on taatusti raskaampaa vanhemmille kuin hoitohenkilökunnalle. Olen minäkin tällä potilashistoriallani jo mahtanut traumatisoida melkoisen joukon hoitohenkilökuntaa - voi lääkäri- ja kätilöparkoja... Sikiöperustein tehtävät, myöhäiset raskaudenkeskeytykset ovat äärettömän kova paikka niille vanhemmille, jotka joutuvat tämän kokemuksen läpikäymään. Sitä ei osaa kuvitella sellainen, joka ei ole samassa tilanteessa ollut. Kyseessä on varmasti sen perheen elämän vaikein päätös. Vanhempien syyllistäminen tällaisessa tilanteessa ei johda mihinkään.
Tämän avautumisen jälkeen saattaa tulla yllätyksenä, että olen itsekin joissain määrin abortinvastustaja. En ymmärrä toistuvia abortteja sosiaalisista syistä. Abortti ei ole ehkäisykeino. Ymmärrän kuitenkin, että joskus voi todella käydä vahinko. Tämän jälkeen odotan kuitenkin tapahtuvan jonkinlaista oppimista. Samalle henkilölle ei voi käydä samanlaista vahinkoa toistuvasti. Voitaisiinko tällaisissa tilanteissa ajatella tarjottavan ilmaista, pitkävaikutteista ehkäisyä? Lähes 40 prosenttia raskaudenkeskeyttäjistä on tehnyt vähintään yhden abortin jo aiemmin, joten tässä olisi mahdollisuus saada vähennettyä raskaudenkeskeytyksiä. En usko, että raskaudenkeskeytysten oikeudellinen rajoittaminen on oikea tie yrittää vähentää niitä. Jos oikeasti halutaan vähentää abortteja, niin silloin pitäisi kyllä yrittää vaikuttaa niiden ennaltaehkäisyyn eli ehkäisyn ja ehkäisyvalistuksen parantamiseen.
PS. Olisi mielenkiintoista tutkia suhtautuvatko lapsettomuudesta kärsivät keskimääräistä tiukemmin aborttiin. Uskoisin näin olevan. Vahinkoraskaudet eivät juurikaan herätä ymmärrystä, kun itse ei kykene tulemaan raskaaksi.
Edit (5.12.2015): Helsingin Sanomat oli kirjoittanut aiheesta 24.2.2013 otsikolla "Jonkun se on tehtävä". Tuossa jutussa oli samoja argumentteja lakialoitetta vastaan, joita itsekin olin tässä blogikirjoituksessa nostanut esiin
Lähteet: Raskaudenkeskeytyksen Käypä hoito -suositus
"Lisätään Lakiin raskauden keskeyttämisestä (239/1970) uusi pykälä: Terveydenhuollon henkilökunnalla on oikeus eettisen tai uskonnollisen vakaumuksen perusteella kieltäytyä suorittamasta raskaudenkeskeytystä, ellei naisen henki ole vaarassa. Vakaumuksen perusteella lääkärillä on oikeus kieltäytyä laatimasta raskaudenkeskeytykseen johtavaa lausuntoa. Nämä oikeudet koskevat myös kyseisten alojen opiskelijoita. Raskaana olevien naisten lakisääteiset oikeudet taataan alueellisin järjestelyin."Kansalaisaloitteen laatijat ovat lääkärit Jemina Ahola ja Sari Tanus. Aloite sai määräaikaan 23.11.2014 mennessä yli 50 000 nimeä ja eteni näin ollen eduskunnan käsittelyyn. Kansalaisaloitteen lähetekeskustelu eduskunnan suuressa salissa pidettiin 8.10.2015 ja julkinen kuuleminen sosiaali- ja terveysvaliokunnassa 22.10.2015. Aihetta ovat nostaneet vahvasti esille perussuomalaiset ja kristillisdemokraatit, suurimpana äänitorvena Päivi Räsänen. Räsänen on ollut myös puuttumassa ylimpään raskaudenkeskeytyksen viikkorajaan (rv 24+0).
Itse en aloitetta kannata monestakaan syystä. Ensinnäkään Lääkäri- tai Kätilöliitto eivät ole pitäneet lakimuutosta tarpeellisena. Nykyisinkään ketään terveydenhuollon ammattilaista ei pakoteta tekemään aborttia eikä osallistumaan sen tekemiseen. Tältä on pystynyt halutessaan välttymään työjärjestelyin. Kyseessä ei siis ole mikään suuri ammatillinen epäkohta, vaikka se on sellaisena esitettykin. Ymmärrrettävästi abortti ei ole tekijälleen miellyttävä työtehtävä, mutta koska sen joutuu joka tapauksessa joku tekemään, niin eikö ole parempi että se tehdään ammattilaisen toimesta eikä puoskarin? Ja epämieluisia tehtäviä kuuluu kyllä varmasti ihan kaikkien tehtävänkuvaan (mielelläni minäkin kieltäytyisin palvelemasta raskaana olevia vakaumukseeni ja omatuntooni vedoten - on se sen verran traumaattista ;). Tällainen "rusinat pullasta" -ajattelu on minusta jo lähtökohtaisesti outoa ja mikäli tällaiselle linjalle lähdettäisiin, niin mihin raja lopulta vedettäisiin?
Toisekseen Suomen aborttilaki on jo nykyisellään EU-maiden tiukempaa luokkaa. Aborttiin tarvitaan sekä kahden lääkärin suostumus että taloudellinen tai sosiaalinen perustelu. Tätä taustaa vasten tarkastellen en näkisi syytä lähteä tekemään mitään tiukennuksia. Väistämättä käy mielessä, että aborttia koskevalla kansalaisaloitteella pyritään tosiasiassa rajoittamaan naisen mahdollisuutta saada abortti. Tämä tosiasiallinen tavoite on verhottu hoitohenkilökunnan omantunnonvapaudeksi. Lisäksi tulisi huomioida, että Suomessa raskauksia keskeytetään muihin maihin verrattuna vähän - noin 10 000 vuodessa (vuonna 2014 8,5 keskeytystä tuhatta 15-49-vuotiasta naista kohti). Tämä on Pohjoismaista vähiten.
"Omantunnonvapaus" -lakialoitteen kampanjoinnissa (esim. Iltalehti 17.11.2014) on ratsastettu hoitohenkilökunnan kokemuksilla epäonnistuneista, myöhäisistä raskaudenkeskeytyksistä (rv 12+1 -rv 24+0). Tällaiset keskeytykset ovat kuitenkin harvinaisia ja niihin tarvitaan Valviran lupa. Yli puolet keskeytyksistä tehdään ennen raskausviikon 7 päättymistä (raskausviikoilla ≤ 8+0) ja vain vajaa 7 % raskausviikon 12 jälkeen. Keskeytykset tehdään pääosin (92 %) sosiaalisin perustein. Myöhäisiin raskaudenkeskeytyksiin tarvitaan Valviran lupa ja raskausviikon 20 jälkeen luvan edellytyksenä on, että sikiöllä on luotettavan tutkimuksen avulla todettu vaikea sikiön sairaus tai ruumiinvika. Mahdollisen tai todetun sikiöpoikkeavuuden vuoksi tehtiin ainoastaan 2,8 % vuoden 2011 kaikista keskeytyksistä. Raskaudenkeskeytykset tehdään siis pääasiassa varhaisilla raskausviikoilla sosiaalisista syistä. Voidaankin kysyä, miksi lakialoitteen kampanjoinnissa ei ole keskitytty tällaisiin tavallisiin tapauksiin? Olisiko syynä se, että näistä tavallisista tapauksista ei saataisi raflaavia juttuja? Tällaiset raskaudet keskeytetään pääasiallisesti lääkkeellisesti kotioloissa. Hoitohenkilökunnan osaksi jää potilaan ohjeistaminen ja reseptien kirjoittaminen. Peräti 90 % keskeytyksistä hoidetaan nykyään lääkkeellisesti ja ainoastaan 10 % kaavinnalla.
PS. Olisi mielenkiintoista tutkia suhtautuvatko lapsettomuudesta kärsivät keskimääräistä tiukemmin aborttiin. Uskoisin näin olevan. Vahinkoraskaudet eivät juurikaan herätä ymmärrystä, kun itse ei kykene tulemaan raskaaksi.
Edit (5.12.2015): Helsingin Sanomat oli kirjoittanut aiheesta 24.2.2013 otsikolla "Jonkun se on tehtävä". Tuossa jutussa oli samoja argumentteja lakialoitetta vastaan, joita itsekin olin tässä blogikirjoituksessa nostanut esiin
Lähteet: Raskaudenkeskeytyksen Käypä hoito -suositus
sunnuntai 8. marraskuuta 2015
Isänpäivä - ei vielä tänäänkään, ei ehkä koskaan
Isänpäivä ja äitienpäivä ovat niitä päiviä, jolloin meitä kipeästi muistutetaan, ettei meistä tullut vanhempia vielä tänäkään vuonna. Ei ainakaan sillä tavalla kuin olisimme toivoneet - elävälle lapselle.
Tänään lapsettomuuttamme taas hierotaan vasten kasvoja ja epätoivo riipii sielua. Isänpäivämarkkinointia on tullut viikkokaupalla joka tuutista, mikä on toiminut jatkuvana muistutuksena tilanteestamme. En ymmärrä, miksi vanhemmuutta pitää juhlistaa oikein erillisellä juhlapäivällä. Meillä ei juhlita tänään. Alunperin suunnitelmissamme oli elää tämän päivän yli pyörimällä kaupungilla ostosten ja hyvän ruuan merkeissä. Kunnes sitten tajusimme, että kyseessä on pyhäpäivä ja kaupat kiinni. Niinpä niin, se siitä suunnitelmasta. Onneksi kuntosali on auki.
A:lle isänpäivä on erityisen tympeä, sillä myös hänen oma isänsä on kuollut. Meille isänpäivä on kuolleiden muistopäivä, samoin kuin myös äitienpäivä. Meille tämä on myös someton päivä - kukaan tahattomasti lapseton ei jaksa lukea lukuisia isänpäiväpäivityksiä.
Tämä on hyvä päivä muistaa, että lapsettomuus koskettaa myös miehiä. Tämä voi päästä unohtumaan, sillä lapsettomuuden tutkimukset ja hoidot keskittyvät pääasiassa naiseen. Mies jää lapsettomuushoidoissa helposti sivustakatsojaksi ja tukijan rooliin.
Tänään lapsettomuuttamme taas hierotaan vasten kasvoja ja epätoivo riipii sielua. Isänpäivämarkkinointia on tullut viikkokaupalla joka tuutista, mikä on toiminut jatkuvana muistutuksena tilanteestamme. En ymmärrä, miksi vanhemmuutta pitää juhlistaa oikein erillisellä juhlapäivällä. Meillä ei juhlita tänään. Alunperin suunnitelmissamme oli elää tämän päivän yli pyörimällä kaupungilla ostosten ja hyvän ruuan merkeissä. Kunnes sitten tajusimme, että kyseessä on pyhäpäivä ja kaupat kiinni. Niinpä niin, se siitä suunnitelmasta. Onneksi kuntosali on auki.
A:lle isänpäivä on erityisen tympeä, sillä myös hänen oma isänsä on kuollut. Meille isänpäivä on kuolleiden muistopäivä, samoin kuin myös äitienpäivä. Meille tämä on myös someton päivä - kukaan tahattomasti lapseton ei jaksa lukea lukuisia isänpäiväpäivityksiä.
Tämä on hyvä päivä muistaa, että lapsettomuus koskettaa myös miehiä. Tämä voi päästä unohtumaan, sillä lapsettomuuden tutkimukset ja hoidot keskittyvät pääasiassa naiseen. Mies jää lapsettomuushoidoissa helposti sivustakatsojaksi ja tukijan rooliin.
torstai 5. marraskuuta 2015
Me 18 vuotta!
Me täytimme tänään 18 vuotta - parisuhteemme on siis tullut täysi-ikään! Kiitos A näistä tapahtumarikkaista 18 yhteisestä vuodesta, toivottavasti niitä tulee vielä paljon lisää!
Näihin yhteisiin vuosiin on mahtunut paljon hyviä hetkiä, mutta valitettavan paljon myös niitä mustaakin mustempia päiviä. Näistä mustista päivistä en olisi ikinä selvinnyt ilman sinua. Me olemme selvinneet niistä yhdessä. Avioliittomme on todellakin testattu niin myötä- kuin vastoinkäymisissä. Kaiken kokemamme jälkeen en osaa kuvitella sellaista vastoinkäymistä, mistä ME emme selviäisi. Näiden alamäkien myötä olemme kasvaneet entistä tiukemmin yhteen. Me olemme timanttia!
Edit: Yllätin A:n vuosipäivänämme lehti-ilmoituksella :)
Stella - Häävalssi (Sinä vain)
Tuulimyllyjä vastaan
täällä taistellaan
Viima hiuksissa viipyy
hetken vaan
Toiset nuorena nukkuu
joskus se pelko uniin kulkeutuu
Sitten sinä oot siinä
silität mun hikistä päätä
joku taika sulla on, sillä
Sinä vain, sinä vain
saat mut luottamaan
meillä on aikaa
Sinä vain, sinä vain, sinä vain
saat mut tuntemaan, että mä kelpaan
Kun pyryttää ja pajutkin taipuu
kinosten alle hautautuu.
Täytyy olla lujasta luusta
että selviytyy
Hangen alla paine kasvaa
kestänkö sen mitä vaaditaan
Rakas, onneks sä oot siinä
silität mun hikistä päätä
joku taika sulla on, sillä
Sinä vain, sinä vain
saat mut luottamaan
meillä on aikaa
Sinä vain, sinä vain, sinä vain
saat mut tuntemaan, että mä kelpaan
Sitten sinä oot siinä
silität mun hikistä päätä
joku taika sulla on, sillä
Sinä vain, sinä vain
saat mut luottamaan
meillä on aikaa
Sinä vain, sinä vain, sinä vain
saat mut tuntemaan, että mä kelpaan
Sinä vain, sinä vain
saat mut taistelemaan
tuulimyllyjä vastaan
Sinä vain, sinä vain, sinä vain
saat mut nousemaan
läpi hangen ja roudan
Kuuntele kappale: YouTube
maanantai 2. marraskuuta 2015
E:n täyteinen viikonloppu
E nukkui yhdenmittaiset yhdeksän tunnit yöunet ja täti ja setä - noh, katkottaiset kuuden tunnin yöunet. E nukkui välissämme (virhe!) ja saimmekin tuta, että noin pieni nukkuu vielä melko levottomasti. Heräsimme valppaina jokaiseen E:n pieneen liikahdukseen tai inahdukseen, valmiina tarjoilemaan maitopulloa - turhaan. Näiden pienempien herätysten lisäksi heräsin kertaalleen myös siihen, kun E potkaisi minua nenään. Kuuden jälkeen aamulla E hyppi jo täysin virkeänä, ilosta kiljuen sängynpäätyä vasten. Salaa tunsin pientä vahingoniloa seinänaapureidemme puolesta. Kuinka usein olemmekaan heränneet viikonloppuaamuisin Robinin Boom Kah -kappaleen tahteihin tai lasten tappelun ääniin. Tulipa hiukan tasattua tilejä :).
Millaista sitten on ollut näin lapsettomuudesta kärsivänä olla tädin ja sedän roolissa? Opettavaista. Uskon, että meillä on melko realistinen näkemys lapsiperhe-elämästä, sillä olemme eläneet täysillä mukana E:n elämässä. Se on ollut tietysti hetkittäin raastavaa itsekidutusta, mutta myös monella tapaa antoisaa ja näkemyksiä avartavaa. Olemme ehdottomasti saaneet tältä erityislaatuiselta suhteelta enemmän kuin se on meiltä ottanut. Liian hattaraiset ja vaaleanpunaiset odotukset lapsiperhe-elämästä ovat karisseet. Se on avannut silmiä sille, että myös lapsettomien elämässä on omat hyvät puolensa - ei tämä ole yksinomaan kärsimystä. Se on erilaista elämää kuin mitä olisimme toivoneet, mutta ei missään nimessä huonoa tai tarkoituksetonta elämää.
 |
| Kohtalokas kantapää... |
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)