Kohtuullisuus

Viime vuosina olen joutunut pohtimaan paljon kohtuullisuutta. Onko kohtuullista, että saman ihmisen kohdalle tuntuu sattuvan kaikki maailman vastoinkäymiset? Usein kuulee lohdutukseksi, että jokaisella on omat murheensa. Tämä vakiovastaus ei kuitenkaan tyydytä minua. Tuohon vastaukseen sisältyy juurikin se epäoikeudenmukaisuus. Toisen murhe on se, että valkoinen T-paita on eksynyt mustien pinoon. Juuri tämä on epäoikeudenmukaista. Miksi minun murheeni eivät olisi voineet olla tuota samaa kokoluokkaa?

Olen tietoisesti yrittänyt välttää katkeroitumista ja uhriutumista. Välillä katkeruus kuitenkin nostaa väistämättä päätään. Näinä katkerina hetkinä yritän kuitenkin pohtia sitä, miten olen selvinnyt erilaisista elämän mukanaan tuomista vastoinkäymisistä. Vaikka katkeruutta pidetään yleisesti paheena, niin minusta se on ihan ymmärrettävä reaktio liian monesta vastoinkäymisestä. Tuo tunne on parempi hyväksyä kuin tuntea siitä syyllisyyttä. Uskon, että puhuminen ja omista kokemuksista avautuminen auttavat eteenpäin. Saatu ymmärrys helpottaa omaa oloa.

Laila Hirvisaaren romaanisarjat kahlattu läpi

"[- -] Hyvän jakaminen, olkoon se vaikkapa loistava keskustelu, jossa sielu herää, antaa voimia ja valoa arkipäivään, taisteluun, alakuloisuuteen tai mielen masennukseen. Muistakaa, että joku meistä on kokenut niin suuren surun, tuskan ja hädän, että se seuraa häntä koko elämän. Hän joutuu käymään läpi elämäänsä yhä uudelleen ja uudelleen. Vain kuluvat vuodet ja aika ovat armollisia, ja eräänä päivänä hän istuu laiturilla ja sanoo itselleen: aika on auttanut minua ja antanut minulle tien jatkaa. Sillä tie on sitä varten, että se taivalletaan loppuun. Me olemme elämän noviiseja, ja siksi elämä on niin armollinen." (L. Hirvisaari, Vuoksen helmi)

Näihin kirjan päähenkilö Julia Mortonin suulla lausuttuihin visaisiin sanoihin päättyy Laila Hirvisaaren Imatra-romaanisarja, jonka sain päätökseen tänään. Samalla päätin viimeisen Hirvisaaren vielä itselläni lukematta olleista romaanisarjoista. Kaikki hyvä loppuu aikanaan.

Aloitin Hirvisaaren tuotannon lukemisen miltei kolme vuotta sitten. Kerroin jo aiemmassa postauksessa luku-urakastani. Hirvisaaren teokset ovatkin kulkeneet mukanani viimeisten vuosien tunnemyrskyissä. Samalla kun suljin tämän viimeisen kirjan tuntui kuin olisin sulkenut osan elämästäni. Tuntui jotenkin vaikealta päästää irti. Tuntuu jotenkin siltä että nyt olen tyhjän päällä - hassua. Jotenkin kohtalokkaalta tuntui myös se, että sattumalta juuri tämä viimeinen lukemani romaani päättyi näihin itselleni niin osuviin sanoihin.

Mutta todettakoon nyt vielä jotakin myös tästä Hirvisaaren tuotannosta. Yhteenvetona kuvaisin Hirvisaaren teoksia viihdyttäviksi ja mukaansatempaaviksi. Itse pidin eniten Suomen historiaan sijoittuvista romaanisarjoista. Jokainen oli omalla tavallaan hyvä, mutta mieliinpainuvimpia olivat tämä viimeisin Imatra-sarja sekä Lehmusten kaupunki -sarja.

Nyt pitäisi tehdä taas retki kirjastoon ja valita kiireessä mukaan jotain vähintään yhtä viihdyttävää ja mukaansatempaavaa. Haaste.

Myötäelämisen eli empatian jalo taito

Enkäpä sinäkin olet tavannut ihmisen tai ihmisiä, jolle kerrot jonkun huolen, eikä hän ota kuuleviin korviinsa tai kääntää jutun päälaelleen? Nämä ihmiset eivät osaa, eivätkä ehkä haluakaan osata asettua toisen ihmisen asemaan. Viimeiset vuodet ovat opettaneet minulle, että valitettavan harvalla meistä on myötäelämisen taito.

Kärsiessäni lapsettomuudesta sain karvaasti kokea, kuinka vaikeaa muiden on samaistua lapsettomuuden aiheuttamaan suruun. "Ajattele, että olet vapaa tekemään mitä vaan!" "Minulla on yksi tuttu, joka on kärsinyt lapsettomuudesta vielä pidempään kuin te". Näitä tahdittomia kommetteja voisi luetella loputtomiin. Se, että tilanteesta yritetään väkisin etsiä jotain positiivista tai toisaalta vähätellä sitä toteamalla, että itsellä tai jollakin tutulla on asiat vielä hullummin loukkaa, eikä suinkaan tuo lohtua. Siinä ikäänkuin todetaan: "Mitäs siinä kitiset, asiat voisivat olla hullumminkin?"

Vanhemmaksi tultuani olen huomannut, että tämä ihmisten kyvyttömyys empatiaan jatkuu myös vanhemmuuden saralle. "Mitäs siinä väsymystäsi valitat, kyllä meilläkin välillä valvottiin!" "Kaikki lapset valvottavat x-vuotiaiksi asti" "Pienet lapset, pienet murheet. Isot lapset, isot murheet". Nämä kommentit hiljentävät, eivätkä suinkaan kannusta jakamaan omia huolia. Ei siinä auta kitistä, että heräily tunnin välein joka yö on aavistuksen eri asia, kun herätä kerran tai kaksi yössä sillon tällöin. Olen väsynyt näihin jatkuviin taistelupareihin. Eikö minulla ole oikeutta kokea surua tai uupumusta? Jokaisen tahdittoman kommentin jälkeen huomaan käpertyväni hiukan syvemmälle itseeni.

Jos et kykene myötätuntoon, niin toivoisin edes malttia kommenttiesi kanssa! Mitä jos näiden tahdittomien kommenttien sijaan kysyisitkin: "Miten sinä voit? Voisinko jotenkin auttaa?" Se, että kuuntelee ja yrittää ymmärtää riittää.

Empatiaharjoituksia