torstai 31. joulukuuta 2015

Tervetuloa uusi vuosi!


Mennyt vuosi on ollut täynnä surua ja tuskaa. Olen iloinen, että se on vihdoin päätöksessä. Aloitan vuoden 2016 toiveikkain mielin. Pohjalta on vain yksi suunta ja se on ylöspäin. Parempaa uutta vuotta kaikille!

"Kuin kaksi koditonta lasta 
ne kulkevat käsi kädessä, 
Toivo ja Pelko 

Yhdessä tulevat, 
yhdessä lähtevät 
Siinä välissä 
puristavat lujaa 
toistensa kättä 

Joka avaa ovensa Toivolle, 
päästää myös Pelon sisälle, 
joka ottaa syliinsä Pelon 
saa omakseen myös Toivon

Kuin kaksi koditonta lasta 
ne kulkevat käsi kädessä 
emmekä muuta voi tehdä 
kuin seurata samaa polkua" 

- Tommy Tabermann -

keskiviikko 30. joulukuuta 2015

Lapsettomuuden hinta

Lapsettomuushoidoissa käyvän "kotiapteekin" sisältöä

Toisilla pariskunnilla on yhteinen matkasäästötili, meillä on yhteinen lapsettomuushoitotili. Emme kuitenkaan ole mitenkään järjestelmällisesti seuranneet lapsettomuushoidoista kertyneitä kustannuksia. Käytännössä hoitoihin on mennyt viimeisten vuosien aikana jokseenkin kaikki likvidit säästömme ja palkasta yli jäävät roposet. Toinen auto on jäänyt haaveeksi ja matkustelusta olemme pitkälti luopuneet. Olemme myös pyrkineet minimoimaan kaikki tarpeettomat ostokset. Onneksi emme ole mitään himoshoppaajia olleet aiemminkaan - panostamme laatuun määrän sijasta. Muutaman käsilaukun perään olen luonut kaihoisia katseita, mutta mitään suurempaa tuskaa en tästä tarpeettomien ostosten rajoittamisesta ole tuntenut.

Karkea arvio lapsettomuushoitokuluista (sis. hoidot, tutkimukset, lääkkeet, oheistuotteet (ovulaatio- ja raskaustestit) ja raskaudenajan tutkimukset) olisi n. 17 000-25 000 euroa. Kaikki IVF-hoitomme on tähän asti tehty yksityisellä puolella, kevyemmät lapsettomuushoidot (ovulaatioinduktiot ja inseminaatiot) tehtiin julkisella puolella.  IVF-hoito maksaa yksityisellä puolella n. 3 000 euroa. Hinta sisältää 2-3 seurantakäyntiä lääkärin vastaanotolla ja ultraäänitutkimuksen, munasolujen keräyksen, siittiöiden pesukäsittelyn, alkioiden (pitkän) viljelyn ja pakastuksen sekä alkion siirron kohtuun. Tuo summa ei sisällä lääkekuluja. Jos IVF-hoidosta ei saada yhtään alkiota, niin hoitokulut ovat siitä huolimatta n. 2 200 euroa ja päälle tulevat vielä lääkekulut. Melkoista riskinottoa siis. Jos alkioita saadaan pakkaseen, niin pakastetun alkion sulatus ja siirto (PAS) maksaa n. 850-1 000 euroa+lääkkeet. Julkisella puolella kuluja tulee ainoastaan poliklinikkamaksujen muodossa ja tietysti lääkekulut päälle.

Lääkkeiden osalta vuotuinen lääkekatto on reilut 600 euroa, jonka jälkeen jokaisesta Kela-korvattavasta lääkkeestä maksetaan sen vuoden loppuun asti ainoastaan 1,50 euroa. Suinkaan kaikki lapsettomuushoitolääkkeet (esim. Ovitrelle, Lugesteron, Luveris, Gonapeptyl) eivät kuitenkaan ole Kela-korvattavia, vaan niistä maksetaan aina täysimääräinen hinta. Kuvassa näkyy omaa lapsettomuushoitoihin liittyvää lääkearsenaaliani. Kaikki tilpehöörit eivät edes kuvaan mahtuneet :). Tällä hetkellä arvioisin kotonamme olevan lapsettomuushoitolääkkeitä n. 2 500 euron arvosta. Kiitos lääkekaton, näistä ei kuitenkaan ole koko tuota summaa maksettu...

Hurjasta rahanmenosta huolimatta, en ole koskaan katunut lapsettomuushoitoihin käytettyjä euroja. Jos joskus pääsisimme tavoiteltuun lopputulokseen, olisi se meille määrittämättömän arvokasta. Lapsettomuushoidot yksityisellä puolella ovat parempia kuin julkisella puolella (näin ainakin HUS:ssa) ja kohtelu inhimillistä. Kokemus on opettanut, että myös näistä seikoista olen valmis maksamaan.


lauantai 26. joulukuuta 2015

"Ainahan te voitte adoptoida"

"Ainahan te voitte adoptoida." Tuo lausahdus tuntuu livahtavan melko usein biologisten lasten vanhemmilta lapsettomalle pariskunnalle. Jostakin syystä adoptio ei kuitenkaan ole ollut biologisten lasten vanhemmille ensisijainen vaihtoehto. Miksi siis oletetaan, että se olisi meillekään? Toisekseen moni tuntuu olettavan, että adoptioprosessi on kepeä lastenhakumatka. Kotimaan adoptio kestää arviolta 7-9 vuotta, kaikki jonossa olevat eivät saa lasta tuota kautta koskaan. Pelastakaa Lasten kautta toteutetaan vuosittain ainoastaan noin 30 kotimaan adoptiota (ja noin 100 ulkomailta adoptoitua lasta). Kansainvälinen adoptio saattaa onnistua nopeammassa aikataulussa - muutamassa vuodessa. Kansainvälisellä adoptiolla on kuitenkin aivan erilainen hintalappu - 10 000-20 000 euroa on ihan realistinen kustannusarvio. Kansainvälisissä adoptioissa lapset ovat yleensä vanhempia kuin kotimaan adoptioissa. Jos kotimaan adoptiossa lapsi saattaa olla nuorimmillaan kahdeksan viikkoinen, niin kansainvälisissä adoptioissa vauvaikäisiä harvemmin saa. Toisille tällä asialla on merkitystä, toisille ei.

Adoptioprosessi käynnistyy siten, että ollaan yhteydessä oman kunnan sosiaalitoimeen, joka ohjaa lakisääteiseen adoptioneuvontaan. Adoptioneuvontaan saattaa joutua jonottamaan jopa yli vuodenkin. Adoptioneuvonta itsessään kestää keskimäärin 1-2 vuotta. Tuona aikana pariskunta syynätään läpikotaisin. Tulevien vanhempien tulee olla mahdollisimman terveitä. Useat sairaudet saattavat olla este adoptiolle (mm. HIV, reuma, diabetes, epilepsia, masennus). Lisäksi viranomaisilla on omat periaatteensa koskien mm. vanhempien ikää (PeLa: adoptiovanhemman ja lapsen välinen ikäero ei  saa olla yli 45 vuotta), avioliiton kestoa sekä taloudellista tilannetta. Adoptioneuvonnan päätteeksi sosiaalityöntekijä kirjoittaa hakijoita ja heidän elämäntilannettaan, taustaa sekä adoptiomotiiveja ja kasvatusvalmiuksia kuvaavan asiakirjan. Tuota asiakirjaa vasten voi sitten hakea adoptiolupaa Valvirasta. Luvan saamisen jälkeen alkaa lopulta se varsinainen lapsen odottaminen - ja tämä siis kestää sitten sen x vuotta.

Osa saa lopulta adoption kautta lapsen, kaikki eivät. Tapahtuu myös adoptiokeskenmenoja. Jonottamisen pituus ei myöskään aina ratkaise, sillä adoptiossa etsitään ensisijaisesti sopivia vanhempia lapselle -  ei toisinpäin. Ja tämän sopivuusharkinnan tekevät siis viranomaiset parhaaksi katsomallaan tavalla. Adoptiojonossa ei ole vuoronumeroita. On myös hyvä muistaa, että suurimmalla osalla on takana vuosikausien lapsettomuus ja lapsettomuushoidot ennen adoptioprosessin aloittamista. Että sellainen simsalabim-ratkaisu.

Eräs perhe -blogissa oli mainio kirjoitus tähän adoptioaiheeseen liittyen. Suosittelen. Myös Helsingin Sanomat kirjoitti aiheesta 24.12.2015.

torstai 24. joulukuuta 2015

Mukavaa ja rentouttavaa joulunaikaa!



Tällä kuvalla tahdon toivottaa sinulle lukijani (jos tätä blogia joku muu nyt lukee kuin siskokultamme :) oikein mukavaa ja rentouttavaa joulunaikaa! Kuvassa Herra Hiiri, joka kotiutui meille kuukausi-pari sitten tarkoituksenaan tuoda mukanaan hyvää onnea. Tuota onnea odotamme vielä.

Joulu saapuu jokaiselle

Piparin tuoksua, tonttujen juoksua,
siinäkö joulu on?
Kiirettä, huisketta, salaisuuskuisketta,
siinäkö joulu on?

Tähti ja kuusi, lyhtykin uusi,
siinäkö joulu on?
Lapsenko juhlaa,
paljon kun tuhlaa,
siinäkö joulu on?

Joulu saapuu jokaiselle,
lapselle ja aikuiselle.
Sydämiimme joulun lahja rakkaan luona annetaan.

keskiviikko 23. joulukuuta 2015

Minun suhteeni kirjoihin


Minulle lukeminen on enemmänkin elämäntapa kuin harrastus. Muistan lukeneeni kirjoja niin kauan kuin olen osannut lukea. Sitä ennen äiti luki minulle ja itsekin toki ahkerasti kirjoja selailin ja kuvia niistä katselin. Taisin aloitella lukijana Merja Jalon hevoskirjoilla ja Carolyn Keenen Neiti Etsivillä. Lapsuudenkotini edessä pysähtyi kerran viikossa kirjastoauto ja olin sen uskollinen asiakas. Uskoakseni olen kahlannut läpi kaikki lastenkirjaklassikot. Edesmennyt äitini oli innokas kirjojen ystävä ja olen varmaankin saanut lukuinnostukseni sieltä verenperintönä. Aikuisiällä meillä oli tapana äidin kanssa kierrättää kirjoja keskenämme. Molempien lukumieltymykset osuivat sen verran yksiin.

Rakastan historiallisia romaaneja ja erityisesti kartanoromantiikka on lähellä sydäntäni. Kartonoromantiikalla viittaan mm. Catherine Cooksoniin ja Kaari Utrioon. Dekkareita luen vähän kausittain, viime vuosina vähemmän. Viimeisimmäksi olen dekkareista lukenut Jo Nesbøn Harry Hole -romaaneja. Kai tässä omassa elämässä on ollut viime vuosina riittämiin jännitystä, joten dekkarit ovat useimmiten jääneet hyllyyn.

Rakkaita kirjoja minulle ovat mm. Mika Waltarin, Agatha Christien ja Charles Dickensin teokset. Nykykirjailijoista mieleeni ovat jääneet mm. Pat Conroy ja Ildefonso Falcones. Jos pitäisi valita yksi lempikirja, niin vetäisin kotiinpäin ja sanoisin, että Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -romaanitrilogia. Linna on mestarillinen kirjoittaja ja tämä trilogia avaa aivan erilaisen ikkunan Suomen historiaan kuin mitä historiantunneilla on opittu.

Olen iltalukemisestani sen verran riippuvainen, että yöpöydältä on aina löydyttävä jotakin luettavaa. Muistan jopa joskus selanneeni puhelinluetteloa, kun mitään muuta luettavaa ei löytynyt. A bit desperate? Lukeminen on auttanut minua myös surusta toipumisessa. Se on vienyt ajatuksia edes hetkeksi jonnekin muualle. Akuuteimman surun vaiheessa lukemiseen on kuitenkin ollut vaikea keskittyä. Huomaat "lukeneesi" sivukaupalla, mutta et muista lukemastasi yhtään mitään. Ajatukset ovat olleet jossakin muualla.

Minulla on tapana paneutua yhden kirjailijan tuotantoon kerrallaan. Viime keväänä raskaana ollessani luin Laila Hirvisaaren (ent. Hietamies) romaanisarjoja. Palasin näiden pariin myös äitiyslomalla kohtukuoleman jälkeen. Hieman haikein tunnelmin, mutta palasin kuitenkin. Hirvisaarelta olen kahlannut läpi sarjat Lehmusten kaupunki, Imatra ja Viipuri. Tähän asti olen pitänyt eniten tuosta hänen Lehmusten kaupunki -sarjastaan.

Syksyllä yöpöydälläni viipyi varmaan pari kuukautta Qais Akbar Omarin teos Yhdeksän tornin linnake. Syy hitaassa etenemisessä ei ollut teoksen tylsyys vaan minun pohjaton väsymys, joka aiheutti sen että harvemmin ehdin lukea sivua enempää ennen kuin Nukkumatti vei voiton. A:kin jo ehti ihmetellä, että kauanko oikein voi kestää yhden kirjan lukeminen. Hän yleensä yöllä nukkumaan kömpiessään pelasti kirjan sivuun yöpöydälle väsähtäneen lukijan käsistä :). Lomalla lukutahti on erilainen ja saatan lukea kirjan päivässä.

Joululomaa ajatellen vierailin taas hetki sitten kirjastossa ja tällä kertaa sieltä kotiutui Laila Hirvisaaren viisiosainen Sonja-sarja. Joululoma kuluukin mukavasti kirja toisessa kädessä ja glögilasi toisessa. Glögilasi vaihtuu vain välillä suklaarasiaan :)


maanantai 21. joulukuuta 2015

Kun lapsen sukupuoli on pettymys – 6 askelta selviytymiseen

Kaksplussalla on jutunaiheet taas vähissä: "Kun lapsen sukupuoli on pettymys – 6 askelta selviytymiseen." Olen sanaton. En tiedä, pitäisikö tälle jutulle itkeä vai nauraa. Pitäisiköhän minun alkaa tarjota näille ihmisparoille selviytymisterapiaa tästä valtavasta pettymyksestä? Mikä loistava bisnesidea.

Minun ehdottamani kuusi askelta tämänkaltaisesta "pettymyksestä" selviytymiseen:
  1. Älä ole kiittämätön
  2. Älä ole kiittämätön
  3. Älä ole kiittämätön
  4. Älä ole kiittämätön
  5. Älä ole kiittämätön
  6. Älä ole kiittämätön

lauantai 19. joulukuuta 2015

Onni on uudet villasukat :)

Lämpöinen joululahja A:lta

Äitini ja anoppini olivat ahkeria neulojia. Heidän eläessään sukkalaatikostani löytyi aina uudehko pari villasukkia. Nyt kun anopin kuolemasta on jo kolme vuotta ja äitini kuolemasta puolitoista, huomaan vanhojen villasukkieni olevan enemmän tai vähemmän nukkavieruja - mutta tunnearvoa noista toki löytyy enemmän kuin uusista. Olen kaiketi villasukkien suurkuluttaja, vaikka emme missään vanhassa vetoisassa puutalossa majailekaan. Minulla on melkeinpä aina kylmät jalat ja villasukkia tuleekin käytettyä kesät talvet. Usein myös nukun villasukat jalassa - potkin ne sitten kuumissani keskellä yötä pois jaloista :) Viime viikonloppuna A osti minulle joulumarkkinoilta lahjaksi kolme paria uusia villasukkia. Noista ensimmäinen pari on jo päässyt ahkeraan käyttöön.

Olen vakavasti harkinnut aloittavani neulomisharrastuksen. Siskolla oli samat suunnitelmat, mutta hänenkään sukkaparinsa ei ole tainnut vielä edetä alkusilmukoita pidemmälle. Neulomisessa minua vetää puoleensa sen väitetty terapeuttinen vaikutus. Ja terapian tarpeessahan minä olen :) Minulla on ollut kohtukuoleman jälkeen pahoja keskittymisvaikeuksia. Palavereissa on välillä piinallista istua, kun omat ajatukset harhailevat. Tuolloin alan yleensä piirrellä jotakin paperin nurkkaan. Huomaan tämän helpottavan kuuntelemista. Luulen, että neulominen ajaisi saman asian kuin piirtelykin ja se olisi huomattavasti hyödyllisempää. Tiimipalaverissa tutulla työporukalla tämä tuskin olisi mitenkään epäkohteliasta. Esimieheni puhuu pitkästi pääsemättä välttämättä varsinaiseen asiaan koskaan - sivupolkuja monologissa riittää. Tiimipalaverimme ovat haastavia ihan normaalin keskittymiskyvyn omaavillekin. Välillä ajatukseni harhailevat myös televisiota katsellessa ja tällöin täytyy kelailla ohjelmaa aina taaksepäin. Neulominen sopisi siis myös television katselun oheistoiminnaksi.

Ehkäpä hommaan itselleni sukkapuikot ja pari kerää lankaa joulun välipäiviksi...


keskiviikko 16. joulukuuta 2015

Elämän nälkä eteenpäin rohkaisee

Kun kohtukuoleman kohdanneilta kysytään, että mikä on auttanut heitä selviytymään surusta, niin vastauksena on useimmiten elävät lapset tai uusi raskaus. Nämä vastaukset ajavat itseni aina jotenkin totaaliseen epätoivoon. Millä lapseton lapsettomuudesta kärsivä voi selvitä oman lapsensa menetyksestä ja vielä toistuvasti? Omalla kohdallani olen aina saanut voimia muun muassa parisuhteesta, arjesta ja liikunnasta. Lisäksi on hyväksyttävä se, että suru ei poistu koskaan. Ajan myötä sen kanssa oppii kuitenkin elämään.

Menetyksen tuskan ollessa vielä akuutti saimme eniten voimaa toisiltamme. Ihan kirjaimellisestikin. Kun olin fyysisesti ja henkisesti niin loppu, että vajosin tuskissani lattialle A kannatteli minua kainaloista ja auttoi kokoamaan itseni. Sain häneltä voimaa selvitä pienissä etapeissa eteenpäin. Romahtelimme vuoroissa - kun toisella oli tosi synkkä hetki, toinen jaksoi lohduttaa. Silloin aluksi tuntui, että sieltä sängynpohjalta ei oikeasti pääse enää koskaan ylös - kaikki oli tässä. Mutta se on juurikin se elämän nälkä, mikä sieltä pistää nousemaan.

Kohdallamme tapahtumat lasten kuolemasta syntymiseen ja sairaalasta kotiutumiseen etenivät nopeasti ja jälkeen päin tuli mieleen asioita, joihin halusimme vastauksia. Toipumisen kannalta olikin tärkeää käydä läpi lasten kuolemaan liittyvät tapahtumat ja mieltä painavat asiat hoitohenkilökunnan kanssa. Suruprosessissa pääsee nopeammin eteenpäin, jos avoimia kysymyksiä ei jää. Tällaisessa tilanteessa kannattaa olla itsekäs ja kysyä hoitohenkilökunnalta kaikki ne kysymykset, jotka ovat jääneet vaivaamaan - sillä uhallakin että tulee lääkäreiden keskuudessa leimatuksi maanvaivaksi.

Tämän jälkimmäisen menetyksen kohdalla olemme myös ensimmäistä kertaa tukeutuneet ammattimaiseen keskusteluapuun. Olemme kokeneet hyödylliseksi silloin tällöin istahtaa alas ja keskustella ulkopuolisen henkilön kanssa lastemme kuolemaan ja lapsettomuushoitoprosesseihin liittyvistä asioista. Kiireisen arjen keskellä nämä ovat usein ainoita hetkiä, kun näistä asioista tulee syvällisemmin keskusteltua. Se, että keskustelussa on mukana ulkopuolinen henkilö, auttaa omien ajatusten ja tuntemusten reflektoinnissa - tunnenko minä näin ainoastaan, koska suren vai tunnetko sinä prosessin ulkopuolisena henkilönä samoin? Surun keskellä omat voimat ovat vähissä ja tällöin ulkopuolisesta tuesta saa voimaa ottaa oma elämä taas haltuun.

Aivan olennaista toipumisprosessissa on myös se, että olemme aina saaneet hyvästellä rauhassa menetetyt lapsemme. Erityisesti sikiöpoikkeavuuden vuoksi keskeytetyissä raskauksissa vanhemmat eivät alkujärkytykseltään välttämättä halua nähdä syntynyttä lasta. Suurin osa katuu tätä päätöstä jälkeenpäin. Meille oli valtavan tärkeää nähdä lapset syntymän jälkeen ja nähdä omin silmin se että he olivat hyvin sairaita. Näin ei myöskään jää harhakuvitelmia siitä, että jos kyseessä olikin jokin valtava erehdys. Ja ovathan he omia lapsiasi - totta kai vanhemmat haluavat rauhassa hyvästellä oman lapsensa. Myös siunaustilaisuudesta ja hautajaisista on tärkeää tehdä mahdollisimman omannäköinen tilaisuus. Me halusimme käydä ne läpi kahdestaan.

Pave Maijasen Elämän nälkä -kappaleessa on kiteytetty täydellisesti se olotila, kun on pohjalla ja sieltä pitäisi kammeta taas itsensä ylös. Olen saanut tuosta kappaleesta valtavasti voimaa ja taistelutahtoa selvitä surusta.

Tää niitä aamuja on kun en tiedä
kannattaako nousta vai jäädä
vetää peitto yli pään
ja hautautua alle kivisen kuoren

Aamuyössä sydän yksin lyö
eikä pääse läpi surujen vuoren
pelko pimeyttä pitkin liikkuu
tuntuu niinkuin päivää ei tulisikaan

Ja silloin kuin henkäys aamutuulen
 jokin täyttää tämän pienen huoneen
se mut viimeinkin herättää

Elämän nälkä hyökkää jalkopäästä
ei voimiaan säästä
minut pystyyn kiskaisee
elämän nälkä istuu olkapäällä
käskee lähde jo täältä
mua eteenpäin rohkaisee

Elämän nälkä
Eteenpäin rohkaisee 

Verhot sivuun liukuu ja katson
kuinka valo pois työntää varjon
joka sieluni yöhön kietoi
vaikka irti siitä päästä tahdoin

Kun olin maahan lyöty eikä kukaan
voinut yli syvän virran mua kantaa
elämä välissä taivaan ja maan
elämä syksyyni valonsa tuo

Ja silloin kuin henkäys aamutuulen
sen täyttää tämän pienen huoneen
se mut viimeinkin herättää

Elämän nälkä hyökkää jalkopäästä
ei voimiaan säästä
minut pystyyn tempaisee
elämän nälkä istuu olkapäällä
käskee lähde jo täältä
mua eteenpäin rohkaisee

Elämän nälkä
Eteenpäin rohkaisee

sunnuntai 13. joulukuuta 2015

Kännykkäriippuvuus

Nykyään on Facebookia, Twitteriä, Instagramia, WhatsAppia, Snapchattia, Vinea ja lukuisia muita sosiaalisen median muotoja. Minä olen näistä kaikista jokseenkin pihalla. En kuulu edes Facebookiin. Ne, joiden tarvitsee tietää jotain elämästäni, saavat sen kyllä tietoonsa muutakin kautta. Ei minulla ole aikaa eikä mielenkiintoa raportoida elämästäni aktiivisesti kaikille puolitutuille.  Ja en myöskään ole kiinnostunut näiden puolituttujen kaikista liikkeistä - en kaiketi ole riittävän utelias persoona sosiaalisen median käyttäjäksi. Omissa asioissakin on toistaiseksi ollut ihan riittävästi pureksittavaa. Tämä blogi taitaa olla läheisin suhteeni sosiaaliseen mediaan.

Olen luultavasti maailman epäteknisin ihminen, joten tämä ei omalta osaltaan edesauta läheisen suhteen muodostamista mihinkään tekniseen vempaimeen. Minulle ne ovat pakollinen paha. A:n harmiksi käyttöohjeita en suostu lukemaan koskaan, vaan yritän oppia tuhoisalla yritä ja erehdy -menetelmällä. Minulla saattaa oma kännykkä unohtua pitkäksikin aikaa äänettömälle (jopa useammaksi vuorokaudeksi) ja välillä myös kotiin, eikä tämä herätä minussa vieroitusoireita. Läheiset osaavat tavoitella minua jo usein A:n puhelimesta. Työpuhelimen kanssa yritän olla huolellisempi. Työpuhelimeni vaihdoin älypuhelimeen vasta tänä syksynä, ja nettiyhteyttä olen tarvinnut lähinnä sähköpostien ja ruokalistojen tsekkailuun. Oma puhelimeni on edelleen peruskalikka eli vähemmän älykäs, kuten kantajansakin.

Olimme taannoin ravintolassa ja tuntui, että kaikissa ympäröivissä pöydissä pariskunnat keskittyivät puhelimeensa kumppaninsa sijasta. Tämä oli jotenkin pysäyttävä havainto. Tämä vahvisti päätöstäni keskittyä jatkossakin reaalielämään. Meillä arki on todella hektistä, joten haluan keskittyä harvinaisella yhteisellä ajalla puolisooni - en puhelimeen. Yksi tapa pilata avioliitto on olla olematta läsnä.

Kännykkäriippuvaiset vanhemmat


Tänä syksynä on uutisoitu (Iltalehti 30.7.2015 ja HS 28.10.2015) siitä, että moni ottaa kännykän mukaansa myös synnytykseen ja raportoi synnytyksen etenemisestä someen. Minulta tämä menee pahasti yli ymmärryksen. Koen, että synnytys on hyvin intiimi hetki, enkä ymmärrä, miksi tämä syntymän ihme on raportoitava välittömästi koko maailmalle. Eikö tuossa tilanteessa olisi parempi keskittyä tuohon ihmeeseen? Naistenklinikan apulaisylilääkäri Veli-Matti Ulanderia lainatakseni: "Synnytys on varsin herkkä hetki ja tärkeä perheelle itselleen. En ymmärrä, miksi synnytyshuoneeseen halutaan tuoda rautatieasematunnelmaa. Tuntuu vieraalta, että päähuomio menee somen päivittämiseen."

Näitä kännykkäänsä uppotuneita mammoja on Kätilöopiston aula pullollaan, sama meininki jatkuu kotona. Kaupungilla törmää (kirjaimellisesti!) jatkuvasti näihin vaunuja lykkiviin ja samaan aikaan kännykkäänsä selaaviin tai puhuviin mammoihin. Monesti mietin, että kuinka nämä vähemmän läsnäolevat vanhemmat uskaltavat mm. ylitellä suojatietä keskittyen kännykkäänsä. Ei kai sitä menetystä niin pelkää, kun ei ole sitä koskaan joutunut kohtaamaan.

Uskon myös, että tämä kännykkäriippuvuus haittaa suhteen muodostumista vanhempien ja lapsen välille. Tässä kohdin vedotaan aina siihen, että mammoilla tai isukeilla on kautta aikojen ollut jokin muu asia, johon ovat kiinnittäneet huomionsa. Tuo jokin muu ei ole kuitenkaan minun käsitykseni mukaan koskaan vienyt mammojen huomiota samassa määrin kuin kännykkä valitettavan usein nykyisin tuntuu vievän. Harvemmin näkee vaunuja liikenteessä lykkivää mammaa tai isukkia esim. kirja tai sanomalehti toisessa kädessään.

Jotain kertoo ehkä sekin, että E taisi suurin piirtein ensimmäisenä oppia matkimaan kännykkään puhumista ja kulkeekin milloin mikäkin palikka korvallaan siihen epämääräisesti pulisten. Tämän hän oppi kauan ennen kuin tiesi, että mikä tämän toiminnan funktio oli. Ja E ei osaa siis vielä puhua - tai osaahan hän puhua vauvaa. Tämä kertoo aika hyvin siitä, että minkälaiseen maailmaan E:kin on syntynyt.

Kännykän ja muun langattoman teknologian aiheuttama mikroaaltosäteily ja sen haitta sikiöille ja lapsille sitten olisikin aivan oma tutkimusaiheensa. Minua myös tämä huolestuttaa. Kun taustalla on jo yksi sikiöpoikkeavuus, niin näitä asioita pohtii aivan eri tavalla.


perjantai 11. joulukuuta 2015

Koeputkipennut

Tällä viikolla uutisoitiin maailman ensimmäisten koeputkikoiranpentujen syntymästä. Alkioita siirrettiin 19, joista syntyi seitsemän pentua. Huisia! Määrät ovat hiukan erilaisia kuin meillä ihmisillä - onneksi.

Tässä taloudessa asustaa kaksi ilmeisen steriiliä narttua. Toiselta poistettu munasarjat, toisen munasarjat muuten vaan valmiita romukoppaan. S:llä ei enää minkäänlaisia mahdollisuuksia koeputkipentuihin, itselläni vielä toivo elää.


tiistai 8. joulukuuta 2015

Lapsettomuus muuttaa elämän

Koen, että lapsettomuus on murentanut itsetuntoni pala palalta. Tällä hetkellä tunnen itseni jotakuinkin arvottomaksi. Tämä syksy on ollut yhtä suossa rämpimistä. Pettymyksiä pettymysten perään. Jokainen päivä on ollut selviytymistä. Juuri kun luulit, että asiat eivät voisi enää olla huonommin, huomaat erehtyneesi. Viimeiset viikot ovat olleet sellaisia, että välillä on tuntunut että en yksinkertaisesti selviä tästä kaikesta. Syksyn pimeys on vetänyt mielenkin mustaksi. En tiedä, mistä saisin kaivettua energiaa jatkaa kohti uusia pettymyksiä.

Suomen Lääkärilehden artikkelissa (26-31/2012) Lapsettomuus ja parisuhde kuvataan hyvin monia lapsettomuuteen liittyviä tunteita. Meidän viimeistä kolmea vuotta kuvaa osuvasti seuraava lainaus: "Elämä saattaa käpertyä lapsen hankinnan ympärille, eikä voimia riitä tavallisiin tyydytystä tuottaviin asioihin. Hoidoissa olevat kuvaavat aikaa ”hoitoputkessa oloksi” - ajaksi, jossa nainen ja mies yrittävät selviytyä hoidoista." Hoitoputki tuntuu osuvalta kuvaukselta - muista eristetty, pimeä ja ahdistava paikka. Jokaisen pettymyksen jälkeen olemme lähempänä putken loppupäätä. Tällä hetkellä tuon tunnelin loppupäässä ei näy valoa vaan juna.

Välillä yritämme ottaa pieniä irtiottoja arjesta. Sellaiset asiat, joista ennen sai tyydytystä, eivät kuitenkaan enää välttämättä tunnu hyviltä. Yksi tällainen on matkustelu. Onneksi siihen ei enää olisi varaakaan, sillä lapsettomuushoidot vievät kaikki liikenevät roposet. Viime kesänä olimme viikon Italiassa ja tuo loma oli katastrofi. Katastrofeiksi saattavat muodostua myös pienemmät irtiotot arjesta. Ravintolaillalliset, illanvietot, konsertit... lista on loputon. Mikä sitten muuttaa piristykseksi tarkoitetun irtioton arjesta katastrofiksi? Se, että jokin hetki onnistuu aina muistuttamaan lapsettomuudesta. Tuo hetki tulee yleensä aivan odottamatta, ilman että siihen ehtii mitenkään varautua. Sen jälkeen päivä on yleensä enemmän tai vähemmän pilalla. Suru kulkee mukana kaikkialle.

Itsenäisyyspäivänä kävimme syömässä ihanan joulubuffetin. Ei lapsia eikä pallomahoja, hyvä fiilis. Kotimatkalla se kuitenkin taas iski. Muistin, että vuosi sitten itsenäisyyspäivänä meille tehtiin alkionsiirto, josta alkoi kaksostyttöjen kohtukuolemaan päättynyt raskaus. Loppupäivän alakulo oli jälleen taattu.

Tunnelmia itsenäisyyspäivältä

Lauleskelen aina silloin tällöin A:lle merkitsevästi Johanna Kurkelan Palvo minua -kappaletta. Se hellii kovia kokenutta naisen itsetuntoa ja siinä on rohkaiseva viesti: Palvottuna pystyn melkein mihin vaan.

"Palvo minua vähän
sitä tänään tarvitsen
sano että olen kaunis
että olen ihmeellinen
palvo minua vähän
sinut siitä palkitaan
sillä palvottuna pystyn
melkein mihin vaan"

sunnuntai 6. joulukuuta 2015

Kansalaisaloite hoitohenkilökunnan abortista kieltäytymisestä tyrmättiin eduskunnassa

Iltalehti (4.12.2015) uutisoi, että kansalaisaloite, jolla vaadittiin hoitohenkilökunnalle eettisen tai uskonnollisen vakaumuksen perusteella oikeutta kieltäytyä tekemästä raskaudenkeskeytyksiä, on torjuttu selvin luvuin eduskunnassa 4.12.2015. Täysistunto torjui lakialoitteen äänin 136-33, hyväksyen sosiaali- ja terveysvaliokunnan mietinnön.

Valiokunta totesi mietinnössä, ettei uskonnon ja omantunnon vapauteen vedoten voida loukata muiden perusoikeuksia. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on linjannut, että naisen oikeus päättää raskauden keskeyttämisestä kuuluu yksityiselämän suojaan, joka on ihmisoikeussopimuksessa turvattu. Aiemmassa blogikirjoituksessani kerroin vastustavani lakialoitetta. Oikeus voitti - kirjaimellisesti.

Toivon, että tähän loppuu myös keskustelu raskaudenkeskeytyksen ylimmän viikkorajan alentamisesta. Raskaudenkeskeytyksen ylin viikkoraja on 24. raskausviikossa, sillä tietyt sikiövauriot voidaan todeta luotettavasti vasta 20. raskausviikon jälkeen. Rakenneultraäänitutkimus tehdään juurikin tästä syystä vasta raskausviikoilla 19-21. Gynekologit ovat hyvin yksimielisesti vastustaneet viikkorajan alentamista. Kaikista raskaudenkeskeytyksistä ainoastaan alle prosentti tehdään raskausviikoilla 20-24 ja kaikissa näissä on syynä sikiöperuste eli luotettavalla tutkimuksella on todettu vaikea sikiön sairaus tai rakenteellinen poikkeavuus. Lapsi kuolisi joka tapauksessa, joko kohtuun, synnytyksen jälkeen tai pienenä lapsena. Luvan keskeyttämiselle myöntää raskausviikosta 12+1 alkaen aina Valvira.

Professori Johanna Mäenpäätä lainatakseni: "Jos lakia halutaan kiristää, ongelma eivät ole sikiön sairauden perusteella tehtävät abortit. Ongelmallisia ovat sosiaalisin perustein tehtävät myöhäiset abortit." Toivoisin, että huomio kiinnitettäisiin sosiaalisista syistä tehtäviin abortteihin, sillä niihin pystytään vaikuttamaan. Jos abortteja halutaan vähentää, kannattaa keskittyä ehkäisyn ja ehkäisyvalistuksen parantamiseen.


perjantai 4. joulukuuta 2015

Joulu - lasten juhla?

Huomaan, että lähestyvä joulu jossain määrin ahdistaa. Monien mielestä joulu on lasten juhla. Ja jos ei lasten, niin ainakin perhejuhla. Lapsettomana tämä tuntuu siltä, että minulla ei olisi oikeutta viettää joulua. Osa on jopa sitä mieltä, että lapsettomien tulisi viettää joulut töissä ja päästää perheelliset vapaalle. Moni ei tule ajatelleeksi, että lapsettomallakin on useimmiten perhe. Ja perhe se on lapseton pariskuntakin.

Joulu muistuttaa myös menetetyistä läheisistä.  Meillä ei mennä enää äidin tai anopin laittamaan joulupöytään. Meistä kumpikaan ei oikein pidä joulun kaupallistumisesta tai liiallisesta hössöttämisestä. Meille joulu merkitsee ennen kaikkea rauhoittumista. Loikoillaan sohvalla peiton alla villasukat jalassa huonoja jouluelokuvia katsellen ja joulukonvehteja mussuttaen. Luvassa on toki taas hautausmaakierros ja tämän lasten juhlaosuuden täyttänee E. Puolitoistavuotias ja joulukuusi ei taida muuten olla kovin hyvä yhdistelmä?

Lähiviikkoina postilaatikkoon tupsahtelee taas näitä joulukortteja lasten valokuvilla varustettuna. En ole koskaan ymmärtänyt sitä, että miten jouluntoivotus yhdistyy kuvaan lapsesta. Jos näitä on pakko lähettää, niin rajaisin joukon kaikkein lähimpiin (isovanhemmat ja sisarukset). Tuttavaperheen jälkikasvu tonttulakit päässä ei sattuneesta syystä tuo meille joulutunnelmaa. Yhtenä jouluna ryhdyimme vastaiskuun lähettämällä kuvakortteja kissastamme. Viesti ei mennyt perille. Pitäisiköhän seuraavaksi kokeilla enkelikortteja? Meillähän on jo oikein enkelikuoro...

PS. Maailma Mustavalkoinen -blogista löytyy osuva sarjakuva tähän joulukorttiaiheeseen liittyen

maanantai 30. marraskuuta 2015

Sekundaarinen lapsettomuus

Helsingin Sanomissa 5.11.2015 kerrottiin sekundaarisesta lapsettomuudesta otsikolla "Puoliksi tyhjä syli". Sekundaarinen lapsettomuus tarkoittaa tilaa, jossa nainen on ollut aiemmin raskaana, muttei  kykene uudelleen tulemaan raskaaksi alle vuoden yrityksen aikana. Raskaudeksi lasketaan myös sellaiset raskaudet, jotka eivät ole päättyneet elävän lapsen syntymään (kohdunulkoinen raskaus, keskenmennyt raskaus tai kohtukuolema). Näin ollen myös minut katsotaan sekundaarisesti lapsettomaksi. Vähän hullulta se toki tuntuu.

Koen sekundaarisen lapsettomuuden hankalana aiheena ja uskon, etten ole tässä suhteessa mikään ainutlaatuinen tapaus. Minusta lapseton on sellainen, jolla ei ole lapsia. Sekundaarisesti lapseton tuntuu hyvin keinotekoiselta termiltä. Hedelmättömyydestä voi toki kärsiä, vaikka lapsia jo olisikin. Lapsettomuutta tämä ei kuitenkaan ole. Lapsellinen ei voi olla samaan aikaan lapseton. Tämä on lapsettomuuden vähättelyä.

Ymmärrän, että se jos toista, kolmatta tai neljättä lasta ei kuulu, voi olla pettymys. Tuo suru ei kuitenkaan ole samanlaista kuin lapsettomalla lapsettomuudesta kärsivällä. En sano tätä sillä ajatuksella, että surussa voisi tai tarvitsisi jotenkin kilpailla. Tilanne on kuitenkin aivan erilainen - lapsellinen on lapsellinen ja lapseton on lapseton. Näitä tilanteita ei voi verrata toisiinsa. Lapsi on ihme, ei itsestäänselvyys. Välillä tuntuu, että sekundaarisesti lapsettomat unohtavat iloita olemassa olevista lapsistaan. Tämä tuntuu jotenkin epäloogiselta, sillä luulisi ymmärtävän viimeistään vallitsevassa tilanteessa olla heistä kiitollisia - lapsi ei ole enää itsestäänselvyys. Sen sijaan kuitenkin keskitytään siihen, mitä ei saada ja unohdetaan iloita siitä lottovoitosta, jonka on jo saanut. Kaikille ei suoda sitä ensimmäistäkään.

Jos palataan vielä tähän Helsingin Sanomien juttuun, niin en voinut olla kiinnittämättä huomiota siihen kun haastateltava Mirkku Tenhunen totesi saaneensa hiljattain keskenmenon. Keskenmenoksi hän kutsui tilannetta, jossa kuukautiset alkoivat raskaustestiä seuraavana päivänä. Kyseessä ei ollut keskenmeno, vaan biokemiallinen raskaus. Keskenmenon kokeneesta tämä tuntui keskenmenon vähättelyltä. Tuo biokemiallinen raskaus oli saanut ilmeisesti alkunsa spontaanisti, sillä pariskunta on vasta aloittelemassa koeputkihedelmöityshoitoja. Heidän tilanteensa ei vaikuta mitenkään toivottomalta. Haastateltava Assi Arnimaa-Leinonen vaikutti olevan asian käsittelyssä jo paljon pidemmällä ja pidin hänen asenteestaan. Hän osasi iloita siitä, että on jo saanut kokea vanhemmuuden. Häntä itseään lainatakseni: "Elämä on selvästi opettanut nöyryyttä!".


lauantai 28. marraskuuta 2015

Keskenmenotukea maksua vastaan

Helsingin Sanomat kertoi 13.11. yksityisen keskenmenoneuvolan avaamisesta Helsinkiin. Felicitas Mehiläisen keskenmenoneuvolan palveluihin kuuluu jälkitarkastus, ja tarvittaessa psykologi sekä tarkemmat tutkimukset. Lukijalle herää kysymys, että miksi tällaista palvelua tarvitaan? Eikö keskenmeno kuulu hoidettavaksi julkisella puolella? Kuuluu kyllä, mutta keskenmenon hoito jätetään julkisella puolella valitettavan usein puolitiehen.

Jälkitarkastusta, henkistä tukea tai keskenmenotutkimuksia tarjotaan julkisella puolella vain harvoille. Keskenmenon hoito tapahtuu Helsingissä tavallisimmin siten, että potilas hakeutuu Kätilöopiston naistentautien päivystykseen, jossa varmistetaan keskenmenodiagnoosi. Mikäli kohdun tyhjentymistä tarvitsee avittaa, niin se tapahtuu yleensä kotiin annettavilla kohdun supistelua lisäävillä lääkkeillä. Lääkkeellistä avittamista tarvitaan tilanteissa, joissa keskenmeno on keskeytynyt eli vuoto ei ala vaikka alkio/sikiö on kuollut tai tilanteissa, joissa keskenmeno on epätäydellinen eli kohtu ei ole vuodosta huolimatta tyhjentynyt. Lääkkeet ovat samoja, joilla hoidetaan raskauden keskeyttäminen (Mifegyne, Cytotec). Jälkitarkastus korvataan sillä, että potilasta pyydetään tekemään muutaman viikon kuluttua kotona raskaustesti.

No mikä tässä ei sitten toimi? Potilaan on mahdotonta itse arvioida, onko kohtu tyhjentynyt kunnolla. Negatiivinen raskaustesti ei kerro koko tarinaa siitä, että onko kohtuun jäänyt raskausmateriaalia. Omalla kohdallani raskausmateriaalia on jäänyt kolme kertaa kohtuun, vaikka raskaustesti olisi ollut negatiivinen. Kohtuun jäänyt raskausmateriaali voi oireilla tulehduksena tai vuotohäiriöinä, mutta potilaan on vaikea itse arvioida mikä on sellainen oire, josta on syytä huolestua. Kohdun epätäydellinen tyhjentyminen voidaan havaita jälkitarkastuksessa tehtävällä ultraäänitutkimuksella, jonka yhteydessä voidaan tarvittaessa vielä ruiskuttaa keittosuolaliuosta kohtuun ultraääninäkyvyyden parantamiseksi (sonohysterografia). Mikäli kohtuun havaitaan jääneen raskausmateriaalia, niin sitä voidaan yrittää poistaa uudella lääkkeellisellä tyhjennyksellä, alipaineimulla (MVA-tyhjennys), tai nukutuksessa tehtävällä  kaavinnalla. Kaavinta voidaan tehdä ns. sokkokaavinnalla, jossa kaavitaan koko kohtuontelo tai sitten selektiivisenä kaavintana, joka tehdään hysteroskooppisesti eli kohduntähystyksen yhteydessä vain niistä kohdin kohtua, joissa raskausmateriaalia nähdään.

Henkistä tukea meille ei ole koskaan tarjottu keskenmenon jälkeen.  Minusta jokaiselle keskenmenon kohdanneelle tulisi kertoa, että keneen hän voi olla yhteydessä, mikäli kokee tarvetta keskustella tapahtuneesta vielä jälkikäteen. Potilas voi tällöin itse harkita hakeutuuko saamaan henkistä tukea vai ei. Päivystyksessä olevaa hoitohenkilökuntaa tulisi myös kouluttaa kohtaamaan keskenmenon kohdannut potilas. Valitettavan monilta lääkäreiltä puuttuu empatiakyky ja käyttäytyminen vaikeassa potilastilanteessa saattaa olla kummallista. Olen päivystyksessä kohdannut mm. hihittelevän lääkärin, joka totesi, että meille on nyt käynyt tällainen "tylsä juttu". Tylsä juttu oli melkoisen laimea ilmaisu keskenmenolle vuosien lapsettomuuden ja kahden aiemman epäonnistuneen raskauden jälkeen.

Syitä keskenmenoille aletaan julkisella puolella selvittää vasta kolmen keskenmenon jälkeen. Syitä keskenmenoille ei ole meidän tapauksessa lähdetty julkisella puolella tutkimaan, sillä kohdallamme ei ole täyttynyt kriteeri kolmesta keskenmenosta. Kohtukuoleman ja sikiöpoikkeavuuden syy on tiedossa, eivätkä ne viittaa sellaisiin syihin, joita keskenmenotutkimuksilla selvitetään. Keskenmenojen syitä voidaan selvittää esimerkiksi veren hyytymistekijätutkimuksilla tai kromosomitutkimuksilla. Vaikka syytä toistuville keskenmenoille ei näissä tutkimuksissa useinkaan löydetä, niin potilaalle ne ovat kuitenkin aina jonkun syyn poissulkemista. Uutta raskautta on henkisesti helpompi yrittää, jos tiedossa on, että mikään tutkimuksissa ei viittaa siihen että keskenmeno toistuisi.

Helsingin Sanomat keräsi tämän 13.11. julkaistun artikkelin innoittamana keskenmenon kohdanneiden kokemuksia keskenmenon hoidosta pääkaupunkiseudulla. Näistä kokemuksista koottu juttu ”Voi voi, vauvasi kuoli” julkaistiin Helsingin Sanomissa tänään 28.11. Omakin ääneni oli päässyt kuuluviin tuossa jutussa.


sunnuntai 22. marraskuuta 2015

Perhesuunnittelu

Moni suunnittelee esikoisen syntymän kesälle (HS 7.7.2014). Syynä lienee isän kesälomien mahdollistama pidempi yhteinen aika vastasyntyneen kanssa. Nykyään syntyvyyspiikki on heinäkuussa, kun se aiemmin oli yhdeksän kuukautta juhannuksesta eli maaliskuussa. Heinäkuussa syntyneet lapset ovat saaneet alkunsa marraskuun harmaudessa, jolloin hormonit eivät erityisemmin hyrrää.

Ensimmäisen lapsemme laskettu aika olisi ollut heinäkuussa (hääpäivänämme), toisen joulukuussa, kolmannen ja neljännen huhtikuussa (äitini kuolinpäivänä) ja viidennen sekä kuudennen elokuussa. Meidän kohdallamme ei ole kertaakaan voitu puhua suunnitelmallisuudesta. Lapsettomuudesta kärsivänä keskustelut raskauden ajoittamisesta tuntuvat käsittämättömiltä. Lapsesta tehdään projekti, jonka on sujahdettava maailmaan tulevan isän ja äidin suunnitelmiin parhaiten sopivana ajankohtana.

Lapsen syntymähetken lisäksi suunnitellaan myös lasten optimaalinen lukumäärä.  Helsingin Sanomat uutisoi 17.11.2015 Väestöliiton tuoreimman perhebarometrikyselyn tuloksista. Vuonna 2007 kerätyn Väestöliiton perhebarometrikyselyn mukaan suomalaisten ihanteellisena pitämä lapsiluku oli lähes 2.5 lasta, nyt luku on jo hiuksenhienosti alle kahden. Ihanteellinen perhekoko on alentunut ja aiempaa useampi pitää lapsettomuutta toivottuna vaihtoehtona. Vastaavasti suuren perheen – vähintään kolme lasta – ihanne on harvinaistunut.

Me emme ole olleet suunnitelmallisia. Meillä ei ole koskaan keskusteltu lapsen syntymän ajoittamisesta tiettyyn vuodenaikaan tai ihanteellisesta lapsiluvusta. Tällaisia keskusteluja emme ole käyneet edes silloin, kun emme vielä kärsineet lapsettomuudesta. Tämä johtunee siitä, että olemme aina tienneet, ettei elämässä voi suunnitella asioita liian pitkälle - joku suunnittelee aina meitä paremmin.

Jos leikitään, että tällainen perhesuunnittelu olisi meille mahdollista tai ylipäätään mielekästä, niin pyrkisin kuitenkin ajoittamaan lapsen syntymän jonnekin aivan muuhun ajankohtaan kuin heinäkuulle. Loppuraskaus on tukalaa, enkä haluaisi viettää sitä helteessä. Synnytys ja mätäkuu ei myöskään tunnu kovin hyvältä yhdistelmältä. Lapsia saisi meille tulla ainakin kolme. Kun tuo kolmas olisi syntynyt, niin hänen kasteilmoituksessaan ei kuitenkaan lukisi "takapenkki on nyt täynnä". Tuo kepeä lausahdus herättää aina välitöntä pahoinvointia.


PS. A on syntynyt maaliskuussa, samoin hänen siskonsa. Parempi kuitenkin olla vetämättä tästä mitään johtopäätöksiä edesmenneiden appivanhempieni "kohtaamisista" :)


perjantai 20. marraskuuta 2015

Kelle täällä pitää maksaa, ettei kaikki olis niin paskaa...

Tasaisin väliajoin minut valtaa vahva epäoikeudenmukaisuuden tunne. En vaan yksinkertaisesti voi käsittää, että mistä hyvästä olemme ansainneet kaiken tämän paskan. Ellinooraa lainatakseni: "Kelle täällä pitää maksaa, ettei kaikki olis niin paskaa?".

Tiedän, ettei tämä itsesäälissä rypeminen ole hyväksi, mutta minkäs ihminen tunteilleen voi. Uskon, että jokainen pidempään lapsettomuudesta kärsinyt on ajoittain katkera. Aluksi koin tästä syyllisyyttä. Myöhemmin opin, että turha tästä katkeruudesta on itseään syyllistää - katkeruus kuuluu ihan lapsettomuuden perusfiiliksiin. Olisi raskasta kaiken muun paskan lisäksi vielä teennäisyydellä kannatella sädekehää päänsä ympärillä. Oma sädekehäni on jo himmentynyt, A:n vielä ajoittain loistaa.

A jaksaa aina muistuttaa, ettei muiden onni ole meiltä pois. Ei ehkä olekaan, mutta me emme myöskään ole ansainneet kaikkia näitä vastoinkäymisiä. Ja ne muut eivät ole ansainneet jatkuvaa onneaan.

Maailma Mustavalkoinen -blogissa on puettu sarjakuvien muotoon lapsettomuuteen liittyviä tunteita. Tämä sarjakuva tiivistää hyvin tämänhetkisiä tuntojani: Anteeksi_png_07062009.jpg


maanantai 16. marraskuuta 2015

Siirtokohtu vs. vuokrakohtu vs. lainakohtu

Helsingin Sanomat kertoi 14.11. kohdunsiirtojen aloittamisesta Yhdysvalloissa. Siirtokohtu auttaa ilman kohtua syntyneitä naisia saamaan lapsia. Kohdunsiirtoja on tehty maailmassa kaikkiaan 11. Yhdeksän näistä siirroista on tehty Göteborgissa Ruotsissa. Kaksi muuta on tehty Turkissa ja Saudi-Arabiassa, mutta ne ovat epäonnistuneet. Myös kaksi yhdeksästä Göteborgissa siirretystä kohdusta piti poistaa, koska vastaanottajan keho alkoi hylkiä niitä. Ruotsissa tehdyistä siirroista viidessä kohdun luovuttaja on ollut kohdun vastaanottajan oma äiti.

Oma suhtautumiseni kohdunsiirtoihin on ristiriitainen. Lähtökohtaisesti on hyvä asia, että ilman kohtua syntyneillä on näin mahdollisuus saada biologisesti oma lapsi. Hommassa tökkii se, että tämä olisi mahdollista myös siten, että tuota kohtua ei lähdettäisi siirtämään ihmisestä toiseen. Tätä vaihtoehtoa kutsutaan kohdunvuokraukseksi tai sijaissynnytykseksi. Kohdunvuokraaja tai sijaissynnyttäjä kantaa lasta toivovan pariskunnan sukusoluista hedelmöitettyä sikiötä ja synnyttää pariskunnalle geneettisesti täysin oman, yhteisen lapsen.

Kohdunsiirtoja perustellaan sillä, että kohdunvuokrauksessa köyhiä naisia saatetaan käyttää hyväksi. Itse pitäisin erillään sijaissynnytyksen ja kohdunvuokrauksen. Sijaissynnytys on vastikkeetonta, kohdunvuokraus taas vastikkeellista. Kohdunvuokrauksessa käytössä on vuokrakohtu ja sijaissynnytyksessä lainakohtu. Sijaissynnytys oli Suomessa laillista vuoteen 2007 asti, jolloin se hedelmöityshoitolain astuttua voimaan muuttui laittomaksi. Tätä ennen Suomessa ehti syntyä noin 20 lasta sijaissynnytysjärjestelyin. Sijaissynnyttäjänä toimi useimmiten sisko tai läheinen ystävä ja sijaissynnytyksissä ei ilmennyt ongelmia. Wikipedian mukaan USA:n 15 000 sijaissynnytyksestä vain 60:ssä on ollut juridisia ongelmia ja niistäkin vain pieni osa oli sellaisia, joissa synnyttäjä ei halunnut luopua lapsesta.

Keskustelu sijaissynnytyksen ympärillä pyörii kuitenkin pitkälti eettisissä ongelmissa. Mitä jos sijaissynnyttäjä ei halua luopua lapsesta? Mitä jos lapsi on sairas? Mitä jos sijaissynnyttäjälle tapahtuu raskauden tai synnytyksen aikana jotakin? Minusta useimmat näistä eettisistä ongelmista pystytään ratkaisemaan sopimuksella.

Minusta sijaissynnytys tulisi laillistaa. Sen tulisi olla mahdollista painavista terveydellisistä syistä - ei ainoastaan kohdun vääränlaisen rakenteen tai kohdun puuttumisen vuoksi. On sellaisia terveydellisiä syitä, joissa raskaus tai synnytys ei ole naiselle mahdollinen, mm. sydänviat. Sijaissynnytys tulisi myös yhteiskunnalle huomattavasti edullisemmaksi kuin kohdunsiirto. Tuntuu jotenkin aivan absurdilta, että ennemmin lähdetään kohdunsiirtoon kuin sijaissynnytysjärjestelyihin.


perjantai 13. marraskuuta 2015

Aarne Koskimies - Suomen ensimmäisen koeputkihoidon toteuttaja - 70 vuotta

Keskiviikon 11.11.2015 Helsingin Sanomissa oli 70-vuotiskirjoitus Aarne Koskimiehestä, jonka ansiosta vuonna 1984 syntyi Suomen ensimmäinen "koeputkilapsi". Tuo juttu pysäytti ajattelemaan, että kuinka tuoreesta lapsettomuuden hoitomenetelmästä oikeastaan onkaan kyse ja millä valtavilla harppauksilla kyseinen hoitomenetelmä on kehittynyt.

Maailman ensimmäinen koeputkilapsi syntyi Englannissa vuonna 1978. Nykyisin Suomessa syntyy vuosittain yli 1 500 lasta koeputkihedelmöityshoidon seurauksena. Luku on noin 3 prosenttia syntyneistä.

Toivottavasti hoitomenetelmä jatkaa huikeaa kehityskulkuaan ja tuo lapsen yhä useammalle sitä hartaasti toivovalle.

keskiviikko 11. marraskuuta 2015

Omantunnonvapaus

Viime aikoina on julkisuudessa käyty keskustelua kansalaisaloitteesta, jossa esitetään terveydenhoidon ammattilaisille lakiin perustuvaa oikeutta kieltäytyä osallistumasta aborttiin vakaumukseensa vedoten. Lakialoitekampanja on kulkenut nimellä "Omantunnonvapaus". Lakialoite on seuraavan sisältöinen:
"Lisätään Lakiin raskauden keskeyttämisestä (239/1970) uusi pykälä: Terveydenhuollon henkilökunnalla on oikeus eettisen tai uskonnollisen vakaumuksen perusteella kieltäytyä suorittamasta raskaudenkeskeytystä, ellei naisen henki ole vaarassa. Vakaumuksen perusteella lääkärillä on oikeus kieltäytyä laatimasta raskaudenkeskeytykseen johtavaa lausuntoa. Nämä oikeudet koskevat myös kyseisten alojen opiskelijoita. Raskaana olevien naisten lakisääteiset oikeudet taataan alueellisin järjestelyin."
Kansalaisaloitteen laatijat ovat lääkärit Jemina Ahola ja Sari Tanus. Aloite sai määräaikaan 23.11.2014 mennessä yli 50 000 nimeä ja eteni näin ollen eduskunnan käsittelyyn. Kansalaisaloitteen lähetekeskustelu eduskunnan suuressa salissa pidettiin 8.10.2015 ja julkinen kuuleminen sosiaali- ja terveysvaliokunnassa 22.10.2015. Aihetta ovat nostaneet vahvasti esille perussuomalaiset ja kristillisdemokraatit, suurimpana äänitorvena Päivi Räsänen. Räsänen on ollut myös puuttumassa ylimpään raskaudenkeskeytyksen viikkorajaan (rv 24+0).


Itse en aloitetta kannata monestakaan syystä. Ensinnäkään Lääkäri- tai Kätilöliitto eivät ole pitäneet lakimuutosta tarpeellisena. Nykyisinkään ketään terveydenhuollon ammattilaista ei pakoteta tekemään aborttia eikä osallistumaan sen tekemiseen. Tältä on pystynyt halutessaan välttymään työjärjestelyin. Kyseessä ei siis ole mikään suuri ammatillinen epäkohta, vaikka se on sellaisena esitettykin. Ymmärrrettävästi abortti ei ole tekijälleen miellyttävä työtehtävä, mutta koska sen joutuu joka tapauksessa joku tekemään, niin eikö ole parempi että se tehdään ammattilaisen toimesta eikä puoskarin? Ja epämieluisia tehtäviä kuuluu kyllä varmasti ihan kaikkien tehtävänkuvaan (mielelläni minäkin kieltäytyisin palvelemasta raskaana olevia vakaumukseeni ja omatuntooni vedoten - on se sen verran traumaattista ;). Tällainen "rusinat pullasta" -ajattelu on minusta jo lähtökohtaisesti outoa ja mikäli tällaiselle linjalle lähdettäisiin, niin mihin raja lopulta vedettäisiin?

Toisekseen Suomen aborttilaki on jo nykyisellään EU-maiden tiukempaa luokkaa. Aborttiin tarvitaan sekä kahden lääkärin suostumus että taloudellinen tai sosiaalinen perustelu. Tätä taustaa vasten tarkastellen en näkisi syytä lähteä tekemään mitään tiukennuksia. Väistämättä käy mielessä, että aborttia koskevalla kansalaisaloitteella pyritään tosiasiassa rajoittamaan naisen mahdollisuutta saada abortti. Tämä tosiasiallinen tavoite on verhottu hoitohenkilökunnan omantunnonvapaudeksi. Lisäksi tulisi huomioida, että Suomessa raskauksia keskeytetään muihin maihin verrattuna vähän - noin 10 000 vuodessa (vuonna 2014 8,5 keskeytystä tuhatta 15-49-vuotiasta naista kohti). Tämä on Pohjoismaista vähiten.

"Omantunnonvapaus" -lakialoitteen kampanjoinnissa (esim. Iltalehti 17.11.2014) on ratsastettu  hoitohenkilökunnan kokemuksilla epäonnistuneista, myöhäisistä raskaudenkeskeytyksistä (rv 12+1 -rv 24+0).  Tällaiset keskeytykset ovat kuitenkin harvinaisia ja niihin tarvitaan Valviran lupa. Yli puolet keskeytyksistä tehdään ennen raskausviikon 7 päättymistä (raskausviikoilla ≤ 8+0) ja vain vajaa 7 % raskausviikon 12 jälkeen. Keskeytykset tehdään pääosin (92 %) sosiaalisin perustein. Myöhäisiin raskaudenkeskeytyksiin tarvitaan Valviran lupa ja raskausviikon 20 jälkeen luvan edellytyksenä on, että sikiöllä on luotettavan tutkimuksen avulla todettu vaikea sikiön sairaus tai ruumiinvika. Mahdollisen tai todetun sikiöpoikkeavuuden vuoksi tehtiin ainoastaan 2,8 % vuoden 2011 kaikista keskeytyksistä. Raskaudenkeskeytykset tehdään siis pääasiassa varhaisilla raskausviikoilla sosiaalisista syistä. Voidaankin kysyä, miksi lakialoitteen kampanjoinnissa ei ole keskitytty tällaisiin tavallisiin tapauksiin? Olisiko syynä se, että näistä tavallisista tapauksista ei saataisi raflaavia juttuja? Tällaiset raskaudet keskeytetään pääasiallisesti lääkkeellisesti kotioloissa. Hoitohenkilökunnan osaksi jää potilaan ohjeistaminen ja reseptien kirjoittaminen. Peräti 90 % keskeytyksistä hoidetaan nykyään lääkkeellisesti ja ainoastaan 10 % kaavinnalla.

Minusta raskaudenkeskeytys sikiön vaikean sairauden vuoksi on monin tavoin aivan eri asia kuin raskaudenkeskeytys sosiaalisista syistä. On aivan eri asia joutua keskeyttämään toivottu raskaus, siksi koska sikiö on vaikeasti sairas kuin keskeyttää vahinkoraskaus, siksi koska lapsi ei sovi vallitsevaan elämäntilanteeseen. Koska olen joutunut käymään läpi raskaudenkeskeytyksen sikiöpoikkeavuuden vuoksi, niin voin sanoa että minua loukkaa melkoisesti se, että tällaisessa tilanteessa mukana ollut hoitohenkilökuntaan kuuluva kokee traumatisoituneensa tilanteesta ja revittelee tätä traumaansa lehtien sivuilla. Olisiko raskautta pitänyt kenties jatkaa? Olisiko sairauteensa myöhemmin kohtuun kuolleen tai vaikeasti sairaan lapsen synnytys ollut tälle kätilölle vähemmän traumatisoivaa? Kaiken kaikkiaan tuossa Iltalehden jutussa on outo näkökulma, sillä tällaiseen tilanteeseen joutuminen on taatusti raskaampaa vanhemmille kuin hoitohenkilökunnalle. Olen minäkin tällä potilashistoriallani jo mahtanut traumatisoida melkoisen joukon hoitohenkilökuntaa - voi lääkäri- ja kätilöparkoja... Sikiöperustein tehtävät, myöhäiset raskaudenkeskeytykset ovat äärettömän kova paikka niille vanhemmille, jotka joutuvat tämän kokemuksen läpikäymään. Sitä ei osaa kuvitella sellainen, joka ei ole samassa tilanteessa ollut. Kyseessä on varmasti sen perheen elämän vaikein päätös. Vanhempien syyllistäminen tällaisessa tilanteessa ei johda mihinkään.

Tämän avautumisen jälkeen saattaa tulla yllätyksenä, että olen itsekin joissain määrin abortinvastustaja. En ymmärrä toistuvia abortteja sosiaalisista syistä. Abortti ei ole ehkäisykeino. Ymmärrän kuitenkin, että joskus voi todella käydä vahinko. Tämän jälkeen odotan kuitenkin tapahtuvan jonkinlaista oppimista. Samalle henkilölle ei voi käydä samanlaista vahinkoa toistuvasti. Voitaisiinko tällaisissa tilanteissa ajatella tarjottavan ilmaista, pitkävaikutteista ehkäisyä? Lähes 40 prosenttia raskaudenkeskeyttäjistä on tehnyt vähintään yhden abortin jo aiemmin, joten tässä olisi mahdollisuus saada vähennettyä  raskaudenkeskeytyksiä. En usko, että raskaudenkeskeytysten oikeudellinen rajoittaminen on oikea tie yrittää vähentää niitä. Jos oikeasti halutaan vähentää abortteja, niin silloin pitäisi kyllä yrittää vaikuttaa niiden ennaltaehkäisyyn eli ehkäisyn ja ehkäisyvalistuksen parantamiseen.


PS. 

Olisi mielenkiintoista tutkia suhtautuvatko lapsettomuudesta kärsivät keskimääräistä tiukemmin aborttiin. Uskoisin näin olevan. Vahinkoraskaudet eivät juurikaan herätä ymmärrystä, kun itse ei kykene tulemaan raskaaksi.

Edit (5.12.2015): Helsingin Sanomat oli kirjoittanut aiheesta 24.2.2013 otsikolla "Jonkun se on tehtävä". Tuossa jutussa oli samoja argumentteja lakialoitetta vastaan, joita itsekin olin tässä blogikirjoituksessa nostanut esiin

Lähteet: Raskaudenkeskeytyksen Käypä hoito -suositus


sunnuntai 8. marraskuuta 2015

Isänpäivä - ei vielä tänäänkään, ei ehkä koskaan

Isänpäivä ja äitienpäivä ovat niitä päiviä, jolloin meitä kipeästi muistutetaan, ettei meistä tullut vanhempia vielä tänäkään vuonna. Ei ainakaan sillä tavalla kuin olisimme toivoneet - elävälle lapselle.

Tänään lapsettomuuttamme taas hierotaan vasten kasvoja ja epätoivo riipii sielua. Isänpäivämarkkinointia on tullut viikkokaupalla joka tuutista, mikä on toiminut jatkuvana muistutuksena tilanteestamme. En ymmärrä, miksi vanhemmuutta pitää juhlistaa oikein erillisellä juhlapäivällä. Meillä ei juhlita tänään. Alunperin suunnitelmissamme oli elää tämän päivän yli pyörimällä kaupungilla ostosten ja hyvän ruuan merkeissä. Kunnes sitten tajusimme, että kyseessä on pyhäpäivä ja kaupat kiinni. Niinpä niin, se siitä suunnitelmasta. Onneksi kuntosali on auki.

A:lle isänpäivä on erityisen tympeä, sillä myös hänen oma isänsä on kuollut. Meille isänpäivä on kuolleiden muistopäivä, samoin kuin myös äitienpäivä. Meille tämä on myös someton päivä - kukaan tahattomasti lapseton ei jaksa lukea lukuisia isänpäiväpäivityksiä.

Tämä on hyvä päivä muistaa, että lapsettomuus koskettaa myös miehiä. Tämä voi päästä unohtumaan, sillä lapsettomuuden tutkimukset ja hoidot keskittyvät pääasiassa naiseen. Mies jää lapsettomuushoidoissa helposti sivustakatsojaksi ja tukijan rooliin.


torstai 5. marraskuuta 2015

Me 18 vuotta!



Me täytimme tänään 18 vuotta - parisuhteemme on siis tullut täysi-ikään! Kiitos A näistä tapahtumarikkaista 18 yhteisestä vuodesta, toivottavasti niitä tulee vielä paljon lisää!

Näihin yhteisiin vuosiin on mahtunut paljon hyviä hetkiä, mutta valitettavan paljon myös niitä mustaakin mustempia päiviä. Näistä mustista päivistä en olisi ikinä selvinnyt ilman sinua. Me olemme selvinneet niistä yhdessä. Avioliittomme on todellakin testattu niin myötä- kuin vastoinkäymisissä. Kaiken kokemamme jälkeen en osaa kuvitella sellaista vastoinkäymistä, mistä ME emme selviäisi. Näiden alamäkien myötä olemme kasvaneet entistä tiukemmin yhteen. Me olemme timanttia!

Edit: Yllätin A:n vuosipäivänämme lehti-ilmoituksella :)


Stella - Häävalssi (Sinä vain)
Tuulimyllyjä vastaan
täällä taistellaan
Viima hiuksissa viipyy
hetken vaan
Toiset nuorena nukkuu
joskus se pelko uniin kulkeutuu
Sitten sinä oot siinä
silität mun hikistä päätä
joku taika sulla on, sillä 
Sinä vain, sinä vain
saat mut luottamaan
meillä on aikaa 
Sinä vain, sinä vain, sinä vain
saat mut tuntemaan, että mä kelpaan 
Kun pyryttää ja pajutkin taipuu
kinosten alle hautautuu.
Täytyy olla lujasta luusta
että selviytyy 
Hangen alla paine kasvaa
kestänkö sen mitä vaaditaan
Rakas, onneks sä oot siinä
silität mun hikistä päätä
joku taika sulla on, sillä 
Sinä vain, sinä vain
saat mut luottamaan
meillä on aikaa 
Sinä vain, sinä vain, sinä vain
saat mut tuntemaan, että mä kelpaan 
Sitten sinä oot siinä
silität mun hikistä päätä
joku taika sulla on, sillä 
Sinä vain, sinä vain
saat mut luottamaan
meillä on aikaa 
Sinä vain, sinä vain, sinä vain
saat mut tuntemaan, että mä kelpaan 
Sinä vain, sinä vain
saat mut taistelemaan
tuulimyllyjä vastaan 
Sinä vain, sinä vain, sinä vain
saat mut nousemaan
läpi hangen ja roudan

Kuuntele kappale: YouTube


maanantai 2. marraskuuta 2015

E:n täyteinen viikonloppu


Viime viikonloppuna kotimme täyttyi hetkeksi E:stä kaikkine tilpehööreineen, sillä saimme pitkästä aikaa E:n yökylään. Aiempaan postaukseen liittyen meille toimitettiin myös päivitetyt E:n hoito-ohjeet. Kaikki sujui oikein hyvin ja hoitotiimi toimi saumattomasti. Kävimme pitkällä iltalenkillä ja A varusti niin meidät kuin rattaatkin lukuisilla heijastimilla. Tunsin itseni kaikkien vilkkuvien valojen kera joulukuuseksi, mutta samalla tämä oli kaikessa huvittavuudessaan toki myös liikuttavaa huolenpitoa. E:n kyläilyohjelmistoon kuuluivat lisäksi leikkipuistovierailu, haravointi sekä tädin ja sedän juoksutus kaikissa muodoissaan. Ja jotta lastenhoidosta ei nyt syntyisi täysin vääristynyttä kuvaa, niin mukaan mahtui näiden ilonhetkien lisäksi myös vaipanvaihtoa, pyllynpesua, ruokasotkua, itkua, potkua ja lukuisia kieltosanoja.

E nukkui yhdenmittaiset yhdeksän tunnit yöunet ja täti ja setä - noh, katkottaiset kuuden tunnin yöunet. E nukkui välissämme (virhe!) ja saimmekin tuta, että noin pieni nukkuu vielä melko levottomasti. Heräsimme valppaina jokaiseen E:n pieneen liikahdukseen tai inahdukseen, valmiina tarjoilemaan maitopulloa - turhaan. Näiden pienempien herätysten lisäksi heräsin kertaalleen myös siihen, kun E potkaisi minua nenään. Kuuden jälkeen aamulla E hyppi jo täysin virkeänä, ilosta kiljuen sängynpäätyä vasten. Salaa tunsin pientä vahingoniloa seinänaapureidemme puolesta. Kuinka usein olemmekaan heränneet viikonloppuaamuisin  Robinin Boom Kah -kappaleen tahteihin tai lasten tappelun ääniin. Tulipa hiukan tasattua tilejä :).

Millaista sitten on ollut näin lapsettomuudesta kärsivänä olla tädin ja sedän roolissa? Opettavaista. Uskon, että meillä on melko realistinen näkemys lapsiperhe-elämästä, sillä olemme eläneet täysillä mukana E:n elämässä. Se on ollut tietysti hetkittäin raastavaa itsekidutusta, mutta myös monella tapaa antoisaa ja näkemyksiä avartavaa. Olemme ehdottomasti saaneet tältä erityislaatuiselta suhteelta enemmän kuin se on meiltä ottanut. Liian hattaraiset ja vaaleanpunaiset odotukset lapsiperhe-elämästä ovat karisseet. Se on avannut silmiä sille, että myös lapsettomien elämässä on omat hyvät puolensa - ei tämä ole yksinomaan kärsimystä. Se on erilaista elämää kuin mitä olisimme toivoneet, mutta ei missään nimessä huonoa tai tarkoituksetonta elämää.

Kohtalokas kantapää...


lauantai 31. lokakuuta 2015

Female factor only

Female factor only - teksti toistuu jokaisessa hoitokartassa diagnoosin kohdalla ja muistuttaa aina hoitakarttaa vilkaistessa, että kenessä se lapsettomuuden syy taas olikaan.

Olisi äärettömän mielenkiintoista keskustella muiden lapsettomuudesta kärsivien kanssa siitä, että miten heidän parisuhteensa dynamiikkaan on vaikuttanut tilanne, jossa syy lapsettomuuteen näyttäisi löytyvän vain pariskunnan toisesta osapuolesta? Ja toisaalta, miten tämä "syyllinen" osapuoli on asian kokenut?

Miten sitten olen itse kokenut tämän "syyllisen" osan? Ensinnäkin itsetuntoa todella syö, että naisena en pysty maailman luonnollisimpaan asiaan. Koen olevani pahasti vajavainen - puolinainen. Huomaan syyllistäväni itseäni myös mieheni lapsettomuudesta. Koska syy lapsettomuuteen on luultavimminkin minussa, niin minä olen samalla syy mieheni lapsettomuuteen. Hän voisi ratkaista lapsettomuusongelman vaihtamalla puolisoa - simple as that.

Minua häiritsee myös se, että tarkkaa syytä lapsettomuuteemme ei ole löydetty. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että syy lapsettomuuteemme voisi aivan yhtä hyvin olla miehessäni. Mutta myöskään minussa ei ole todettu mitään fysiologista estettä, joka selittäisi lapsettomuuden. Munanjohtimet olivat ainakin vielä muutama vuosi sitten auki, olen tiettävästi aina ovuloinut ihan normaalisti ja neljä vuotta sittenhän olemme kokeneet myös luomuihmeen eli solumme ovat löytäneet toisensa ihan luonnollisessa ympäristössä. Ja juurikin tämä "luomuihme", sperma-analyysien lisäksi, viittaa siihen, että lapsettomuutemme syy ei ole miehessäni. Itse uskoisin siihen, että endometrioosi vaikuttaa jotenkin kemiallisesti raskautta estävästi. Mutta se on siis puhdas arvaus. Jos syy olisi tiedossa, niin sille voitaisiin edes teoriassa yrittää tehdä jotakin.

Vaikka nämä edellä kuvatut ajatukset pyörivät ajoittain mielessäni, niin en muista, että olisimme koskaan riidelleet tästä aiheesta. Se olisikin ollut turhaa energian kulutusta, sillä syyllisen löytäminen ei poista itse ongelmaa. Joskus muistan kyllä todenneeni miehelleni kaikella väsyneen ihmisen dramaattisuudella, että hän ei voi ymmärtää miltä minusta tuntuu, koska hänessä ei ole mitään vikaa. Pääsääntöisesti olemme kuitenkin yrittäneet pysyä samalla puolella ja ajatella että meidän on selvittävä tästä yhdessä. Lapsettomuus joko sitoo pariskuntia tiukemmin yhteen tai sitten erottaa. Olemme selvinneet monista hirveistä kokemuksista yhdessä. Kaikkien näiden kokemusten jälkeen kunnioitamme toisiamme valtavasti, vaikka se ei aina ulkopuoliselle ehkä näin näyttäydykään. En siis näkisi meitä osoittelemassa toisiamme. Myönnän kyllä, että minua välillä esimerkiksi tympii kun A:n loistavaa sperman laatua ylistetään, sillä siinä samalla tavallaan rivien välistä lukien syytetään minua siitä, että kroppani ei osaa hyödyntää tuota jumalaista nestettä. Samaan aikaan kerään kuitenkin viimeiset järkeni rippeet ja olen helpottunut siitä, että luojan kiitos meillä ei ole ongelmia silläkin osa-alueella :).

Enemmän hampaiden kiristystä meillä aiheuttaa se, että lapsettomuushoidoissa lähestulkoon kaikki toimenpiteet tehdään naiselle. Mies pääsee helpolla, mitä nyt sukusoluja tulee luovuttaa silloin tällöin. Sekin hoituu ihan luonnollisin keinoin ja ainakin loppuhuipentuma on ihan miellyttävä. Samaa ei voi sanoa naisen sukusolujen luovutuksesta. Se ei todellakaan ole mikään orgastinen kokemus - ei edes, vaikka lääkityskin olisi kohdallaan :). Lapsettomuushoidot vaikuttavat arkeeni ja elämääni huomattavasti enenmmän kuin A:n elämään. Välillä huomaan tarkkailevani jokaista liikettäni. A sen sijaan voi jatkaa elämäänsä samaan tapaan kuin aina ennenkin. Olemme pyrkineet siihen, että A osallistuisi lapsettomuushoitoihin mahdollisimman paljon. Näin miehelle ei niin helposti synny sellaista kuvaa, että lapsettomuushoidot ovat ihan easy-beasy-settiä. Suosittelen.

Loppukevennyksenä: Kun joskus valitin A:lle, että meillä ei ole mitään yhteisiä harrastuksia, niin hän totesi tähän viattomasti: "Onhan meillä lapsettomuushoidot". Totta - todellista yhteistä laatuaikaa :).

torstai 29. lokakuuta 2015

Käytännön ohjeita lapsettomille...

Lisää poimintoja jääkaapin ovestamme:

Siskoni kokosi toukokuussa meille E:n  hoitopäiviä varten tuollaisen päiväohjelman. Käytännön ohjeita lapsettomille. E tulee hoitoon viikonloppuna, joten pitäisi varmaan saada päivitys hoito-ohjeisiin. En muun muassa tiedä, hiveleekö E:n makuhermoja tällä hetkellä porkkana-perunasose vai jokin muu liian monista Piltti-vaihtoehdoista. Huono täti  - tai ainakin aavistuksen ulkona tästä scenestä...


keskiviikko 21. lokakuuta 2015

HUS:n lyhytnäköinen sää(s)töpolitiikka

Kohtukuoleman jälkeen olemme käyneet noin kerran kuussa Kätilöopistolla psykiatrisen sairaanhoitajan vastaanotolla. Viimeisimmällä käynnillä ilmeni, että vastaanottoa ollaan säästösyistä lakkauttamassa. Valtaosa psykiatrisen sairaanhoitajan potilaista koostuu synnytyspelkopotilaista. Vastaanotolle ohjataan myös Sikiötutkimusyksikön potilaita, muun muassa raskauden keskeytyksen sikiöpoikkeavuuden vuoksi kokeneita. Lisäksi kohtukuoleman kohdanneille tarjotaan mahdollisuutta keskusteluapuun psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa.

Sanoisin, että potilaiden henkisestä hyvinvoinnista huolehtiminen edellä mainituissa tapauksissa on jo nykyiselläänkin surkeissa kantimissa. Yhden osa-aikaisen henkilön harteilla on melkoinen määrä potilaita ja lisää olisi varmasti tulossa, jos palvelua mainostettaisiin esimerkiksi lapsettomuuspolilla. Siksi tuntuu käsittämättömältä, että kuinka tästäkin vähästä voidaan olla luopumassa.

Välillä tuntuu, ettei tätä henkisen puolen hyvinvointia oikein arvosteta lääkärikunnan keskuudessa. Olen ollut tilanteessa, jossa lääkäri on tiedustellut vointiani ja olen aloittanut kertomalla, että päivä kerrallaan tässä mennnään. Hyvin nopeasti korjattiin, että kysymyksellä tarkoitettiin fyysistä toipumista. Tuli hiukan sellainen olo kuin lääkäri olisi nostanut kädet eteensä ja todennut "Stop, ei kuulu minulle!". Erikoista suhtautumista vielä näin nykypäivänä. Ihminen on kuitenkin psykofyysinen kokonaisuus.

Uskaltaisin väittää, että ihmisten hyvinvointi paranisi melkoisesti, mikäli he jakaisivat ongelmansa. Ammattimainen keskusteluapu on vain yksi asioiden jakamisen muoto. Itse olen tutustunut tähän genreen vasta kohtukuoleman jälkeen ja ei tästä missään nimessä ainakaan haittaa ole ollut.  Olennaista on, että tunteita ei patoa sisälleen, vaan purkaa ne itselleen parhaaksi katsomillaan tavoilla.

Pölyttyneitä organisaatiorakenteita ja toimintatapoja


Tämä olemattomasta psykiatrisesta tuesta leikkaaminen tuntuu taas kerran kyllä melko lyhytnäköiseltä säästöpolitiikalta. Vastaavanlaisiin "säästötoimenpiteisiin" olen törmännyt myös lapsettomuuspolilla. Turhia kevyempiä lapsettomuushoitomuotoja tehdään oli diagnoosi mikä hyvänsä (koska hoidot toteutetaan saman polun mukaan kaikille). Endokirurgit kiroavat, koska tehtyjen (kalliiden!) laparoskopioiden mahdolliset hyödyt menetetään jonottamiseen ja turhiin inseminaatiohoitoihin. Hoitoja ei räätälöidä vaan toteutetaan suunnilleen samalla tavalla kaikille. IVF-hoidoissa seuranta on vedetty ihan minimiin - lyhyessä kaavassa oli itselleni aikataulutettu YKSI seurantaultra ennen punktiota kahdeksannelle pistospäivälle. Tuossa stimulaation vaiheessa ei olisi lääkeannostakaan enää auttanut säätää. Tulos olisi voinut olla hyperstimulaatio tai sitten vastetta ei olisi ollut lainkaan. Aiemmat kokemukset ovat osoittaneet, että seurantaultria on hyvä olla hoitokierrossa kolme. Ensimmäinen ultra jo ennen stimulaation aloittamista aivan kierron alkuun, jotta nähdään munasarjojen tilanne ja voidaan asettaa lääkeannos kohdilleen, toinen noin viiden pistospäivän jälkeen (lääkeannoksen säätäminen tarvittaessa) ja kolmas muutama päivä tästä, jotta voidaan arvioida paras punktiohetki. Lapsettomuuspolilla tarjosivat ainoastaan tämän viimeisen vaiheen ns. punktionajoitusultran. Tämä johtaa väistämättä epäonnistuneisiin stimulaatioihin, pahimmillaan siinä vaarannetaan potilaan terveys. Kukaan ei myöskään laske millainen kuluerä ovat epäonnistuneet stimulaatiot tai turhat kevyemmät lapsettomuushoidot.

Minkäänlaista keskusteluapua ei HUS:n lapsettomuuspolilla ole tarjolla. Esimerkiksi TYKS on saanut hyvän maineen lapsettomuushoitojen yhteydessä tarjottavasta psyykkisestä tuesta. Tältä osin HUS:n toimintatapa tuottaa tietysti pelkkää säästöä, sillä monet pariskunnat lopettavat hoidot kesken, sillä kokevat ne henkisesti liian kuormittavina. Joskus potilaita voisi kuitenkin ajatella asiakkaina tai peräti ihmisinä.

Kummastuttaa myöskin että miksi pitää aina leikata potilailta. Säästökohteita kannattaisi ehkä hakea lähempää. Missä muussa organisaatiossa lähdettäisiin hakemaan säästöjä ensi sijassa asiakaspalvelusta? Tyypillisesti organisaation suurimmat kuluerät ovat henkilöstö ja tilat - uskoisin näin olevan myös HUS:ssa. Tiloista harvemmin voidaan karsia, joten jäljelle jää henkilöstö. Ja oman kokemukseni mukaan tästä löytyisi kyllä mahdollisuuksia säästää. Vastaanotoilla on melkeinpä aina sekä lääkäri että hoitaja. Asetelmasta tulee mieleen poliisipartio - toinen osaa puhua ja toinen kirjoittaa.  Monien hoitajienkin mielestä käytäntö on turhauttava. Puheluita ottaa usein vastaan henkilö, joka ilmoittaa että joku asiasta jotain tietävä soittelee myöhemmin takaisin. Kaikkialla muualla tällaiset henkilöt on korvattu takaisinsoittopalvelulla. Aulan vahtimestaripalvelut ovat melkolailla ylimitoitettuja. Usein vahtimestarien kopissa istuu ainakin kaksi henkilöä katsomassa televisiota tai lukemassa Iltalehteä. Päivän kohokohta on kun joku vanhempi, kännykätön rouva pyytää soittamaan taksin. Välillä tuntuu, että tietyt asiat tehdään HUS:ssakin tietyllä tavalla ainoastaan siksi koska aina on toimittu niin. Maailma on kuitenkin muuttunut ympärillä. Välillä olisi hyvä pysähtyä miettimään, että olisiko asiat järkevämpää toteuttaa jollakin toisella tapaa.

Tässä muutamia pieniä potilaan tekemiä havaintoja. Herää kysymys, kuinka paljon ajatuksia säästötoimenpiteiksi saataisikaan kerätyksi henkilökunnalta itseltään? Mikäli sellaisia ideoita siis kerättäisiin. Ja mikäli päätettäisiin kerrankin leikata jostakin muualta kuin potilaan hoidosta. YT-prosesseja käytetään jatkuvasti muissakin organisaatioissa toimintojen tehostamiseksi - miksi näin ei voitaisi tehdä myös HUS:ssa?


lauantai 17. lokakuuta 2015

Eteen ja ylös

Pohdin pitkään sopivaa otsikkoa blogilleni. Alun perin suunnitelmissa oli laittaa otsikoksi "Maybe tomorrow is a better day...". Minusta tuo lausahdus kuvasti sopivasti uskoa huomiseen. A:n mielestä suomenkielisessä blogissa kuuluu kuitenkin olla suomenkielinen otsikko. Näin ollen päädyin hylkäämään ensimmäisen otsikkoehdokkaan ja suunnittelu täytyi aloittaa alusta. Lähdin hakemaan uutta ideaa otsikoksi musiikista. Sen jälkeen ideointi olikin helppoa. Oli oikeastaan ainoastaan yksi kappale, jonka pohjalta otsikon täytyi syntyä. Tämä kappale oli Elastisen melko tuore sinkkulohkaisu Eteen ja ylös.

Miksi juuri tämä kappale? Kyseinen kappale toimi meidän tsemppibiisinä kohtukuolemaraskauden aikana. Printtasin tuolloin sanat jääkaapin oveen ja kävin ne aina lukemassa silloin, kun usko onnistumiseen alkoi horjua. Ja näitä hetkiä oli usein. Kun sitten lopulta kävi niinkuin kävi, niin olin hetken aikaa aikeissa repiä nuo sanat pieniksi palasiksi. Sitä ennen kuitenkin luin ne vielä kerran ja totesin, että ne sopivat myös surusta selviytymiseen. Sanat saivat jäädä jääkaapin oveen ja siellä ne ovat edelleen. Nyt on vain taas kerran noustava ylös ja jatkettava eteenpäin. Elastisen sanoin: "Antaa tulla! Kestän kyllä, periks en tuu antamaan!".

Vähän vastaavanlainen suhde meillä on myös Juha Tapion kappaleeseen Meillä on aikaa. Kyseinen kappale oli ahkerassa radiosoitossa viime syksynä odottaessamme ensimmäisiä identtisiä kaksosia. Olemme lukuisia kertoja luoneet toisiimme katseet kertosäkeen soidessa "Meillä on aikaa vielä nauruun, leikkiin ja rakkauteen". Kun tuo raskaus sitten päättyi keskenmenoon, niin radiokanava kyllä vaihtui välittömästi tuon kappaleen alkutahtien singahdettua ilmoille. Nyt taas olemme pystyneet kappaletta kuuntelemaan, joskin suhde siihen on erilainen. Tällä hetkellä kysyn aina kappaleen kuultua itseltäni, onko meillä vielä aikaa? Oikeastaan kohdistan tämän kysymyksen uhmakkaille munasarjoilleni, jotka ovat ilmeisen päättäväisesti lakanneet tekemästä yhteistyötä. Pessimistinen minä - vaiko vain realisti?

Elastinen - Eteen ja ylös

Mul ei ollu mitää muut ku mahdollisuus
ja tieto siitä että mitä tahdon voin saavuttaa.
Koval duunilla asiat vaan onnistuu.
Kokeillaan ja sit taas noustaan jos kaadutaan.
Hanskat ei tipahda, periks ei anneta.
Ne sanoo et pysty, et voi, ei kannata.
Mun korvissa se kaikki kuulostaa haasteelt.
Ne saa luun kurkkuun ku tulosta taas teen.
Jatkan, jaksan vaikka väkisin.
Jos se ois helppoo, kaikki tekis nii.
Mus on voima, jota ei voi vaimentaa.
Pusken täysii aina vaa.
Mun ei täydy vaan mä saan.
Katse eteen ja suupielet ylöspäin!
Teen vastoinkäymisistä voimaa.
Katse eteen ja suupielet ylöspäin!
Antaa tulla! Kestän kyllä, periks en tuu antamaan.
Murehtiminen ei takas eilistä tuo.
Ja huominenki tulee vaan jos selvitään tänään.
Mun pahin vastukseni kattoo peilistä mua.
Se haastaa ja aina pyrkii mun pään kääntämään.
Hakenu näkemystä mun meininkiini taas
Monacon vipeistä slummeihin Keniaan.
Kaiken sen jälkeen oon vaan positiivisempi.
Asenne ratkasee, oon nähny omin silmin senki.
Aitoo iloo, vaikkei ympäril oo muut ku pahaa.
Ja toiset taas nii köyhii ettei niil oo muut ku rahaa.
Alotan ittestäni, korjaan mun mielen.
Nostan mun katseen ja suupielet.
Katse eteen ja suupielet ylöspäin!
Teen vastoinkäymisistä voimaa.
Katse eteen ja suupielet ylöspäin!
Antaa tulla! Kestän kyllä, periks en tuu antamaan.
Katse eteen ja suupielet ylöspäin!
Teen vastoinkäymisistä voimaa.
Katse eteen ja suupielet ylöspäin!
Antaa tulla! Kestän kyllä, periks en tuu antamaan.
Kuuntele kappale: YouTube, Spotify

Juha Tapio - Meillä on aikaa

Oi kultani älä niin huoli
vaikka terävä ja viuhuva nuoli
saattaa meihinkin osua kyllä 
Mitä huominen ottaa, antaa
sitä tänään vielä et voi kantaa
eikä ne murheet meihin yllä 
Meillä on aikaa vielä
nauruun, leikkiin ja rakkauteen
iloon ja ukkosen jylinään
Meillä on aikaa vielä
kääntää kellot kohdalleen
joka ainoa päivä on tänään 
Älä kaunaa mennyttä kanna
sen viimein jo lähteä anna
takkinsa ottaa ja ovella kiittää 
Älä pelkoa tulevaisuuden
älä onnen tai onnettomuuden
me olemme tässä ja nyt ja se riittää 
Meillä on aikaa vielä
nauruun, leikkiin ja rakkauteen
iloon ja ukkosen jylinään
Meillä on aikaa vielä
kääntää kellot kohdalleen
joka ainoa päivä on tänään 
Joka aamu mä odotan sua
niinkuin ihmeellistä ja uutta
Ja kun saavut mä tahdon katsoa sua
niinku ensimmäistä kertaa katsotaan 
Meillä on aikaa vielä
nauruun, leikkiin ja rakkauteen
iloon ja ukkosen jylinään
Meillä on aikaa vielä
kääntää kellot kohdalleen
joka ainoa päivä on tänään 
Meillä on aikaa vielä
nauruun, leikkiin ja rakkauteen
iloon ja ukkosen jylinään
Meillä on aikaa vielä
kääntää kellot kohdalleen
joka ainoa päivä on tänään
Kuuntele kappale: YouTube, Spotify

perjantai 16. lokakuuta 2015

Inhimillinen tekijä (TV1) ke 14.10.2015 aiheena kohtukuolema

TV1 keskiviikkona 14.10.2015 klo 22.00 - 22.50, uusinta lauantaina 17.10. klo 17.10

"Kohtukuolema. Vauvan menettäminen koettelee uskoa elämään. Vieraina Marianna Alanen, Johanna Pakonen ja Ilkka Kykkänen."

Artikkeli ohjelmasta:

Katso ohjelma (katsottavissa Yle Areenassa vuoden ajan):
http://areena.yle.fi/1-2454470

Ohjelman herättämiä ajatuksia


Ohjelma kosketti meitä läheltä, sillä myös Johanna Pakonen on menettänyt kaksosensa TTTS:lle. Johannan identtinen kaksosraskaus oli tyypiltään riskialttein ja harvinaisin eli monokoriaalinen-monoamniaalinen. Hänen kaksosillaan oli siis yhteinen istukka, suonikalvo ja vesipussi. Meidän kaksosraskaus oli tyypiltään monokoriaalinen-diamniaalinen eli meidän kaksosilla oli Johannan kaksosista poiketen omat lapsivesipussit.

Haastateltavien kokemuksiin ja tunteisiin oli monilta osin helppo samaistua. Kuten Alanenkin, koemme saaneemme sairaalassa ollessamme riittävästi tukea hoitajilta. Myös puolisoni koki tulleensa hyvin huomioiduksi. Kun meille ehdotettiin tapaamista sairaalapastorin kanssa, tunsimme samanlaista ennakkoluuloa sairaalapastoria kohtaan, kun Alanenkin oli tuntenut. Tuossa tilanteessa ei todellakaan kaivannut minkäänlaista jeesustelua - olemme olleet tällaisia jumalan hylkäämiä jo pitkään. Pakonen kertoo uskonsa horjuneen, itse en enää jaksa uskoa mihinkään. Ennakkoluuloista huolimatta sairaalapastori Annukka osoittautui mukavaksi ja keskityimme tuossa tilanteessa selvittämään vauvojen siunaamiseen ja hautaamiseen liittyviä käytännön asioita. Ilmeni, että Annukka oli todennäköisesti ollut siunaamassa myös ensimmäistä enkelityttöämme reilut kolme vuotta aiemmin.

Meidän elämäämme ja meitä ihmisinä nämä menetyksen kokemukset ovat muuttaneet monin tavoin - samoin oli tapahtunut haastateltavillakin. Kaikki turhasta valittajat ärsyttävät. Tällöin täytyy aina vain yrittää ajatella, että tuo on todellinen ongelma tälle ihmiselle. Toinen saattaa menettää hermonsa siitä, että kaikki kahvikupin korvat eivät osoita kaapissa samaan suuntaan. Yritä siinä sitten samaistua toisen tuskaan. Myönnän, että välillä tämän asian kanssa saa kyllä tehdä aika paljon töitä. Myös meitä nämä vastoinkäymiset ovat vahvistaneet ja arvostamme toisiamme valtavasti - olemme selvinneet tästä kaikesta yhdessä, yksin emme olisi. Tarkoitan tätä todella - ilman A:ta en olisi ikinä selvinnyt tästä. Tiedämme, ettei elämää voi suunnitella - sen sijaan kannattaa opetella elämään tässä hetkessä ja tyytyä siihen mitä on. Olavi Uusivirran sanoin: "Mä voin suunnitella mun koko elämän, mut kaikki menee toisin, joku suunnittelee mua paremmin". Miksi kuluttaa energiaa jonkun sellaisen asian suunnitteluun, joka ei kuitenkaan ole hallinnassasi. Esimerkkinä Pakonen ja Alanen mainitsevat synnytyksen suunnittelun. Itse ajattelen samoin - miksi suunnitella synnytystä, kun se ei kuitenkaan ole hallittavissa oleva tilanne. Käytän energiani mieluummin johonkin hyödyllisempään. Näin vältyn myös turhilta pettymyksiltä, mikäli kaikki ei sujuisikaan yksityiskohtaisen toivelistan mukaisesti. Minun mittapuuni mukaan synnytys on onnistunut, mikäli lopputuloksena on hyvinvoiva äiti ja lapsi. En ymmärrä, miksi synnytykseltä odotetaan jotakin orgastista kokemusta. Synnytyksen perimmäinen tarkoitus on aivan jossakin muualla kuin tuottaa äidille elämys tai mukava kokemus.

Haastatelluista kaikilla uusi raskaus oli alkanut puolen vuoden sisällä kohtukuolemasta. Osa voisi kokea tämän lohdullisena, näin lapsettomuudesta kärsivänä se tuntui enemmänkin lohduttomalta. Sekä Pakonen että Alanen olivat synnyttäneet kohtukuoleman jälkeen elävät, terveet lapset. Ohjelman jälkeen oli pakko googlata tämän Ilkka Kykkäsen blogi (https://www.ipana.fi/enkelipoika/) ja tadaa, mikäs siellä olikaan viimeisimpänä päivityksenä: "Onnea on ruudulla näkyvä syke, itsekseen pomppiva terve pikkuinen". Laskettuaika on huhtikuussa. No eipä tähän oikein muuta voi todeta kuin, että toivotaan että kaikki menee tällä kertaa hyvin. Kristallipallokin näyttää pariskunnan kaapista löytyneen, kun jo lapsen terveyskin tiedetään - nasty me ;).

torstai 15. lokakuuta 2015

Tervetuloa blogiini!

Harkitsin blogin perustamista melko pitkään. Rankkojen kokemusten jälkeen koin kaipaavani kanavaa, johon voin purkaa ajatuksiani. Kun pohdin sopivaa kanavaa ajatusteni suoltamiselle, harkitsin blogin sijasta pitkään yksityistä päiväkirjaa. Päädyin kuitenkin lopulta blogiin, sillä en niinkään halunnut kirjata ylös päivän tekemisiäni tai tuntojani, vaan enemmänkin kirjoittaa yleisemmin lapsettomuuteen ja lapsen menetykseen liittyvistä aiheista. Blogini ei olekaan siinä mielessä ns. perinteinen kohtukuolema- tai lapsettomuusblogi, joissa käydään läpi kulloiseenkin aiheeseen liittyviä päivittäisiä tapahtumia. Täältä et siis tule löytämään päivityksiä lapsettomuushoitojemme etenemisestä tai toisaalta kuvausta siitä, kuinka menetyksemme ja suru ovat olleet läsnä elämässämme juuri sillä hetkellä. En koe, että näiden aihepiirien käsittely tuosta näkökulmasta veisi minua eteenpäin toipumisprosessissa tai että saisin sillä tavoin voimia jatkaa eteenpäin. Siinä tuli nyt avainsana - "eteenpäin!". Tämän blogin tarkoitus on katsoa eteenpäin, kertoa surusta selviytymisestä ja ajatusmaailmastani kaikkien näiden rankkojen kokemusten jälkeen.

Minua kohtukuoleman toipumisprosessissa ja lapsettomuuden keskellä auttaa se, että yritän saada mahdollisimman paljon kaikkea muuta ajateltavaa. Mieli viipyy näissä asioissa aivan riittämiin ilman ylimääräistä vellomista näiden asioiden parissa. Ajatuksen kääntäminen muihin asioihin vaatii aktiivista työtä. Vastaan toki mielelläni kysymyksiin historiastamme, vaikka se ei täällä blogissa aktiivisena mässäilyn aiheena olekaan.

Katsotaan, mitä tästä tulee. Minkäänlaisia paineita kirjoittamisesta en aio ottaa, sillä tämän blogin tarkoitus on antaa minulle enemmän kuin ottaa. Kirjoitan ensisijassa itseäni varten, en muita. Tarkoitukseni on jatkaa kirjoittamista siihen asti kun hyvältä tuntuu - oli se sitten päivä, viikko, kuukausi, vuosi tai useita vuosia.

Tervetuloa mukaan ja kiitos mielenkiinnostasi!