sunnuntai 31. heinäkuuta 2016

Vielä kerran perhesuunnittelusta...

Lähde: Meinasin kaatua -blogi

Helsingin Sanomissa oli taas 27.7.2016 perinteinen mätäkuun juttu siitä, että nykyään lapsia syntyy eniten heinä-elokuussa.  Tähän syntyvyyspiikkiin vaikuttavat eniten kolmekymppiset ensisynnyttäjät, jotka suunnittelevat synnytyksen ajankohdan kesälomien mukaan.

Mika Gissler, THL:
"Piikki ei ole iso, mutta se on yhteiskunnallisena ilmiönä mielenkiintoinen. Tämä kertoo projektikeskeisestä elämäntavasta, jossa lastenhankintakin on projekti. Esikoisen jälkeen tulevat lapset syntyvät miten sattuvat, sillä lapsi opettaa, ettei elämää voi niin vain suunnitella.”

Kirjoitin tästä perhesuunnittelusta jo aiemmin, joten en nyt toista itseäni. Todettakoon nyt vielä, että tämänkaltainen perhesuunnittelu tuntuu kyllä yleensä ottaen tarpeettomalta ja meidän tapauksessamme myös absurdilta. Välillä toivoisi, että elämä opettaisi näitäkin uuvatteja... Jos jotakin tämä rankka lapsettomuustaival on opettanut, niin sen että elämässä ei kannata suunnitella asioita liian pitkälle. Toisaalta menneisyyteenkään ei ole hyvä takertua. Parasta on elää tässä ja nyt - arjesta parhaansa mukaan nauttien. Kukaan ei takaa, mitä huominen tuo tullessaan. Olavi Uusivirran "On niin helppoo olla onnellinen" -kappaleen osuvaan sanoitukseen on hyvä lopettaa:

"Helpoo olla nuori
kaikki tai ei mitään
hei rock and roll
On helppoo tarttuu kiinni
Ja kohta päästää menemään

Päivät ne vaan tulee ja
menee läpi korvien sunnuntait
ja sormien on helppo
kitaralla iltaa säestää

Heii... On niin helppoo olla onnellinen
Heii... Ja tyytyy siihen mitä on

Helppo olla vapaa kuvitella
että kaikkeen löytyy syy
Mut miten rakkaus
tai maailman synty selittyy

Mä voin suunnitella mun koko elämän
vaimon ja viran ja talonkin
Mut kaikki menee toisin
joku suunnittelee mua paremmin

Heii... On niin helppoo olla onnellinen
Heii... Ja tyytyy siihen mitä on"



torstai 28. heinäkuuta 2016

Raskaudenaikaisesta masennuslääkityksestä - pillerille pitäisi olla tarjolla vaihtoehtoja


Professori Andre Sourander Turun yliopiston Lastenpsykiatrian tutkimuskeskuksesta:
”On osoitettu, että psykoterapeuttiset hoidot raskauden aikana ja sen jälkeen ovat yhtä tehokkaita kuin lääkehoidot ainakin, jos ei kyse ole hyvin vaikeasta masennustilasta, jossa on itsetuhoisia ajatuksia”.
Viime talvena ja keväänä kirjoiteltiin paljon uusista tutkimustuloksista, joiden mukaan raskaudenaikaisella SSRI-masennuslääkityksellä on haittoja sikiölle ja syntyvälle lapselle. 14.12.2015 Helsingin Sanomat uutisoi kanadalaistutkimuksesta, jossa havaittiin, että SSRI-lääkitys raskauden edetessä liki tuplaa lapsen autismiriskin. Tutkijoiden mukaan masennuslääkkeillä ei ollut yhteyttä autismioireisiin, jos niitä käytettiin ennen raskautta tai raskauden alussa. Sen sijaan raskauden edetessä lääkkeet nostivat ASD-riskiä 87 prosenttia. Lisääntynyt riski liittyi erityisesti serotoniinin takaisinoton estäjiin eli SSRI-lääkkeisiin. Helsingin Sanomat uutisoi 11.4.2016 Turun ja Helsingin yliopistojen sekä yhdysvaltalaisen Columbian yliopiston tekemästä tutkimuksesta, jossa oli havaittu, että jos äiti syö raskauden aikana masennuslääkkeitä, hänen lastensa riski sairastua masennukseen teini-ikäisenä kasvaa selvästi.Tutkimus kohdistui niin sanottuihin SSRI-lääkkeisiin, jotka vaikuttavat hermovälittäjäaine serotoniinin aineenvaihduntaan aivoissa. Lääkkeet ovat hyvin tavallisia masennuksen hoidossa. 17.6.2016 Helsingin Sanomat uutisoi HUS:n tutkimuksesta, jonka mukaan äidin odotusaikana syömät SSRI-masennuslääkkeet muuttavat vauvan aivotoimintaa.

Masennuksesta kärsii raskauden aikana eri arvioiden mukaan 7–19 prosenttia odottajista. Heistä arviolta 7–9 prosenttia käyttää raskauden aikana masennuslääkkeitä. Edellä mainitut tutkimukset ovat osoittaneet, että aivojen serotoniiniaineenvaihduntaan vaikuttavilla SSRI-lääkkeillä voi olla vaikutusta kohdussa kasvavan vauvan aivojen kehitykseen. Henkilökohtaisesti toivoisin, että lääkärit harkitsisivatkin tarkkaan raskaudenaikaisen masennuslääkityksen todellista tarvetta. Masennuksen hoidolle pitää olla muita vaihtoehtoja kuin pilleri. Koen, että pitäisi enemmän pureutua siihen, mikä aiheuttaa masennusta: onko ruokavalio kohdallaan (serotoniinin tuotanto ja suolisto ovat yhteydessä toisiinsa)? onko lepo kohdallaan?  Uskaltaisin väittää, että useat kärsivät ns. elintapamasennuksesta, joka olisi hoidettavissa elintapojen muutoksella - kannustaisin ainakin kokeilemaan. Uskon, että monet psyykelääkkeet itse asiassa pahentavat oireilua - ainakin, jos niitä yrittää lopettaa. Tästä muodostuu aika mahdoton kierre.

Itse suhtaudun hyvin kielteisesti raskaudenaikaiseen lääkkeiden käyttöön - olivatpa ne sitten masennuslääkkeitä, särkylääkkeitä tai jotain muita. Lääkkeitä tulisi nauttia ainoastaan todelliseen tarpeeseen. Esimerkiksi päänsärky, liitos- ja selkäkivut kuuluvat raskauteen - usein ne helpottavat riittävällä levolla. Ei ole järkevää jatkuvasti yrittää lääkitä niitä pois, jos oikea hoito olisi lepo. Mikäli masennus on niin syvä, että kärsii itsetuhoisista ajatuksista, niin onko tämä oikea aika saada lapsi? Oma varovainen suhtautumiseni johtuu varmastikin siitä, että olen joutunut kohtaamaan raskaudenkeskeytyksen sikiöpoikkeavuuden vuoksi. Tuon jälkeen olen loputtomasti pohtinut, että aiheuttiko poikkeavuuden jokin sellainen ympäristötekijä, johon olisin voinut vaikuttaa. Kannustaisin pohtimaan, että mille kemikaaleille haluat lapsesi sikiöaikana altistaa. Mitä lääkkeitä todella tarvitset? Minkälaista ravintoa nautit? Millaisella kosmetiikalla marinoit itsesi (nin määärällisesti kuin laadullisestikin)? Tarvitsetko välttämättä esim. hajuvettä? Onko kengät, sohva, matto tms. välttämätöntä kyllästää erilaisilla myrkyillä? Erilaisten kemikaalien vaikutuksia ei tunneta - kaikki mitä meille myydään ei suinkaan ole turvallista ja kaikilla lääkkeillä on sivuvaikutuksensa!

lauantai 23. heinäkuuta 2016

Hääpäivä


Meillä juhlitaan tänään viidettä hääpäivää eli puuhääpäivää. Yhteinen taipaleemme on kuitenkin kestänyt aika paljon pidempään. Marraskuussa kerroin, että yhteistä taivalta tuli tuolloin täyteen 18 vuotta. Meillä oli aavistuksen tavanomaista pidempi koeaika ennen "papin aamenta" :). 

Täytyy sanoa, että nämä avioliittovuodet eivät ehkä ole olleet sitä parisuhteemme ruusuisinta aikaa. Näihin viiteen vuoteen on kasautunut enemmän vastoinkäymisiä kuin moni kohtaa koko elämänsä aikana. Joillekin käy niin, että vastoinkäymiset koettelevat parisuhdetta. Meille on käynyt aikalailla päinvastoin - olemme selvinneet vastoinkäymisistä toistemme tuella. Uskallan kai sanoa, että selviämme yhdessä mistä vain. Yksin en olisi selvinnyt.

Juha Tapio - Kaksi puuta

Minä rakastan näitä
iltojani kanssans sun
kun hetken päässä aamu odottaa

ja me nauramme ja
silmiämme pyyhimme ja
helppo huominen on unohtaa

oomme taas kuin kaksi lasta
jotka aikoinaan
puolivahingossa lähti
samaa tietä kulkemaan

ja sä viet mut ikkunan luo
ja sä sanot: "me kai ollaan niin kuin nuo"

kaksi vanhaa puuta sateen pieksämää
katsoo kevääseen, seisoo erillään
ja kestää joka tuulen ja sään

kaksi vanhaa puuta, vaikket sitä nää
katsoo kevääseen, seisoo erillään
ja jossain alla maan
ne kaiken aikaa yhteen punoneet on juuriaan

kaksi ylvästä ja nuorta
varmoina on voimistaan
taivaan kantta kohti kasvaneet

ehkä vuodet ovat kuorta
ja talvet viimoillaan
hiukan ohuemmaks raapineet

kuinka onkaan kaksi lasta
matkan myötä muuttuneet
se ihme on kai vasta
oomme tänne selvinneet

ja sä viet mut ikkunan luo
ja sä sanot: "mehän ollaan niin kuin nuo"

kaksi vanhaa puuta sateen pieksämää
katsoo kevääseen, seisoo erillään
ja kestää joka tuulen ja sään

kaksi vanhaa puuta, vaikket sitä nää
katsoo kevääseen, seisoo erillään
ja jossain alla maan
ne kaiken aikaa yhteen punoneet on juuriaan

kaksi vanhaa puuta sateen pieksämää
katsoo kevääseen, seisoo erillään
ja kestää joka tuulen ja sään

kaksi vanhaa puuta, vaikket sitä nää
katsoo kevääseen, seisoo erillään
ja jossain alla maan
ne kaiken aikaa yhteen punoneet on juuriaan



keskiviikko 20. heinäkuuta 2016

Kaikki ei todellakaan mennyt lailla sadun...


Vaikka pyrin suuntaamaan katsettani mahdollisimman paljon tulevaisuuteen, niin väistämättä menneet tapahtumat nousevat usein ajatuksiin. Jos ei päivittäin, niin ainakin viikoittain pohdin sitä, mitä olemme joutuneet käymään läpi viimeisten viiden vuoden aikana. Tämä ajatuskulku päättyy aina päänpudisteluun. Eihän kenellekään voi oikeasti tapahtua näin!?! Raskauden keskeytys vaikean sikiöpoikkeavuuden vuoksi, lapsettomuus ja sen hoitaminen rankimman polun kautta, keskenmenoja, kohtukuolema, kaksi perättäistä identtistä kaksosraskautta, biokemiallisia raskauksia ja kirsikkana kakun päällä sekä puolisoni että oman äitini kuolema tämän kaiken muun maanpäällisen helvetin keskellä! Eihän se vain yksinkertaisesti ole mahdollista!?!

Kohtukuoleman jälkeen olen arastellut todella paljon uusia lääkäreitä, sillä en vain yksinkertaisesti jaksa käydä potilashistoriaamme läpi. Pelkkä ajatus uuvuttaa. Joskus pelkään myös, että vastapuoli ei usko tarinaa - uskomattomalta nämä tapahtumat itsestäkin tosiaan tuntuvat. Mitä jos minua pidetään jotenkin kajahtaneena, joka on keksinyt koko tarinan? Hassua kyllä, meitä on leimallisesti pidetty "sinä rauhallisena pariskuntana". Tuo määritelmä toistui häiritsevän usein kohtukuolemaan liittyvissä potilasasiakirjoissa. Tuo määritelmä häiritsi minua jopa niin paljon, että keskustelimme siitä myös psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa. Vähentääkö surumme merkityksellisyyttä se, että emme huuda hysteerisinä tai paisko esineitä? Ulkoinen rauhallisuus ei juurikaan kerro siitä, mitä ihminen käy pään sisällään läpi. Kohtukuoleman jälkeen olimme puolisoni kanssa molemmat melko itsetuhoisessa mielentilassa, vaikka se ei ehkä meistä ulospäin näkynytkään. Vaatii aika paljon, että näkee kuoren alle.

Näin jälkeen päin ajateltuna tuntuu uskomattomalta, että olemme pystyneet kaikkien näiden helvetillisten tapahtumien keskellä pyörittämään arkea suhteellisen normaalisti. Ihmiset päättävät päivänsä vähemmästäkin (jopa taloudellisista ongelmista). Jollekin pelkästään yksi läpikäymistämme kokemuksista on saattanut traumatisoida loppuiäksi. Me olemme yrittäneet rämpiä eteenpäin purren takahampaita kovemmin yhteen. Arkeamme kuvasin "suhteellisen normaaliksi", sillä toki viimeisten viiden vuoden tapahtumilla on ollut vaikutus arkeemme. Vaikka töissä olemme käyneet, niin uusia työhaasteita ei ole ollut energiaa etsiä. Arjessa selviäminen on ollut riittävän haastavaa. Lapsettomuushoitojen aikana (eli oikeastaan viimeiset kolme vuotta) olen elänyt "melko" rajoitettua elämää - tottakai sitä on yrittänyt tehdä parhaansa, että hoito tuottaisi tulosta. Koti on ollut enemmän ja vähemmän rempallaan - sisustaminen ei ole kuulunut ykkösprioriteetteihin, kun aamulla on pohtinut, onko mitään syytä nousta sängystä ylös. Kaiken kaikkiaan koen eläneeni viimeiset vuodet jonkinlaisessa sumussa sinnitellen aina seuraavaan päivään. Millä olen jaksanut sinnitellä? Koska minulla on aina ollut se pieni toivo. Ilman tuota toivoa en olisi jaksanut - ja ajoittain olen ollut menettää sen. Nuo epätoivon hetket ovat olleet todella synkkiä, eikä niihin halua ajatuksissa palata. En halua koskaan menettää toivoa.

Kaija Koo - Siniset tikkaat 
"Kaikki ei todellakaan mennyt lailla sadun 
Ja aina kun kaaduin
joo se sattui
 
Niinkuin sinäkin nytkin
minäkin joskus itkin
 
Niin sitä kaatuu
joo se sattuu
 
Tee sun surusta tikkaat, siniset tikkaat
ja kiipee niitä pitkin pois..."

torstai 14. heinäkuuta 2016

Teresa Laine-Puhakainen: Akselin ja Elinan suruvalssi


”Olet sä yhtään täällä?” Lääkärin kysymys tuntui tulevan toisesta todellisuudesta. Ympärilleni oli laskettu lasikupu, joka erotti minut muusta maailmasta. Elämäni filminauha pysäytettiin silmieni eteen. Aika seisahtui ja jäin vangiksi rajatilaan, jonkinlaiseen valveuneen. Menetin kerralla kaikki voimani.

Sen hetkisessä todellisuudessa olin vain minä ja kuollut lapseni. Paikalle kutsuttu erikoislääkäri vahvisti tilanteen. En ollut enää lapseni turva ja suoja. Minusta oli tullut vauvani hauta.”

Teresa Laine-Puhakainen on vaasalainen äiti, joka on menettänyt kaksi lastaan, Akselin ja Elinan. Kirjassaan hän kertoo äidin tuntemuksista, kun lapsi kuolee kohtuun. Kirja on kaikessa karuudessaan myös kaunis ja valoisa kertomus kahdesta lapsesta, joiden vaikutus ulottuu pitkälle tulevaisuuteen.

Kirja on kustantanut Biofilos ja se on tilattavissa 25 € hintaan, tilaukset leena.vilkka@biofilos.fi.

Kirjan ostamalla tuet Käpy ry:n toimintaa lapsikuolemaperheiden hyväksi. Tilatessasi kirjan mainitse ”Käpy ry hyväksi”, jolloin kustantaja tilittää jokaisesta näin myydystä kirjasta 5 € Käpy ry:lle.


Lähde: Käpy ry

lauantai 9. heinäkuuta 2016

Väitöstutkimus: Pakastetun alkion siirto on turvallista

Koeputkihedelmöityksessä tehtävä pakastetun alkion siirto on turvallista. Siitä alkunsa saaneilla lapsilla ei ole muita lapsia enempää synnynnäisiä epämuodostumia eikä sairauksia, totesi väitöskirjatutkimuksessaan LL Sari Pelkonen.

Pakastetun alkion siirrosta alkaneessa raskaudessa sikiö kehittyy alkuviikkoina hormonaalisesti luonnollisemmassa ympäristössä kuin raskaudessa, joka on alkanut koeputkihedelmöityshoidon yhteydessä tehdystä alkionsiirrosta eli tuoresiirrosta.

Pelkosen tutkimus osoitti myös, että pakastetun alkion siirrosta alkunsa saaneilla lapsilla oli pienempi riski syntyä ennenaikaisina ja pienipainoisina kuin tuorealkion siirrosta alkunsa saaneilla. Pakastetun alkion siirrosta alkunsa saaneilla lapsilla oli kuitenkin suurempi riski syntyä isokokoisina suhteessa raskausviikkoihin.

Tutkimuksen aineistona olivat vuosina 1995–2006 lapsettomuushoidoissa käyneet naiset, joiden raskaus oli alkanut pakastetun alkion siirrosta ja päättynyt 1830 lapsen syntymään, sekä naiset, joiden raskaus oli alkanut tuorealkion siirrosta ja päättynyt 2942 lapsen syntymään. Verrokkijoukkona oli 31 243 lasta, jotka olivat saaneet alkunsa ilman hoitoja.

Suomessa siirryttiin keinohedelmöityshoidoissa 2000-luvun alussa yhden alkion siirtoon ja pakastetun alkion siirrot yleistyivät. Yhden alkion siirto aiemman useamman sijasta parantaa äidin ja lapsen turvallisuutta.

Suomessa ja muissa Pohjoismaissa on hyvin toimiva alkioiden pakastusjärjestelmä ja maat ovat edelläkävijöitä alkioiden pakastuksessa. Vuonna 2014 Suomessa syntyi keinohedelmöityshoidon avulla 1963 lasta, joista 730 oli saanut alkunsa pakastetun alkion siirrosta.

Lääketieteen lisensiaatti Sari Pelkosen väitöskirja Frozen embryo transfer. Early pregnancy, perinatal outcomes, and health of singleton children (Pakastetun alkion siirto. Raskauden kulku ja lasten terveys) tarkastettiin Oulun yliopiston lääketieteellisessä tiedekunnassa 17.6.2016.


Lähde: Oulun yliopisto

tiistai 5. heinäkuuta 2016

Tanskalaistutkimus: Kolme neljästä hedelmöityshoitoa saaneista saa vauvan

Helsingin Sanomat uutisoi tänään 5.7. tiedesivuillaan tanskalaistutkimuksesta, jonka mukaan valtaosa naisista, jotka saavat hoitoa lapsettomuuteen, saa vauvan viiden vuoden kuluessa. Lapsettomuushoitoihin tulevilla vanhemmilla on tanskalaistutkimuksen mukaan 75 prosentin todennäköisyys saada vauva. Tutkituista naisista 57 prosenttia synnytti vauvan hoidon avulla. Lisäksi 14 prosenttia oli tullut raskaaksi joko hoitojen loputtua tai niiden välissä. Yli puolet aineiston vauvoista syntyi kahden vuoden aikana hoitojen aloituksesta. Eniten raskauden onnistumiseen vaikutti naisen ikä. Alle 35-vuotiaiden vauvaprosentti oli 80 ja 35-40-vuotiaiden 60,5. Yli nelikymppisistäkin lapsen sai 26 prosenttia.

Samalla on hyvä muistaa, että jäljelle jää ne 25 prosenttia, jotka eivät saa hedelmöityshoidoillakaan lasta.

Tanskalaista tutkimusta esitellään ESHRE (European Society of Human Reproduction and Embryology) -kongressissa Helsingissä keskiviikkona.

maanantai 4. heinäkuuta 2016

Kaisu Jouppi: Tyhjä syli



”Ensin oli toivo, valo, uusi alku. Yhtäkkiä sitä seurasi pimeämpi pimeä, syvempi suru ja mustempi tie kuin koskaan olisi osannut odottaa. Elämän ääripäät samassa lyhyessä janassa. Kahden sanan käsittämätön kombinaatio: Lapseton äiti.

Kirjan naiset ovat kohdanneet sellaista pimeää, joka on suurimmalle osalle tuntematon. Juuri siksi tämä kirja lunastaa paikkansa välittömästi, kyselemättä, kaartelematta, kyyneleitä säästämättä.

Mutta juuri siinä asuu toivo: Että saa olla surussaan näkyvä, että saa kuulua toisten joukkoon, että saa tuskalleen sanoja. Että yksinäisyys hellittää ja saa vierelleen rinnalle kulkijoita. Tämä kirja on yksi soihtu äitiyden pimeimmillä poluilla.”

– Maaret Kallio, psykoterapeutti, tietokirjailija

Kirjahyllyssäni on jo miltei vuoden päivät levännyt Kaisu Joupin esikoiskirja Tyhjä syli, joka kertoo kohtukuoleman kokeneista naisista. Kirjaa varten Kaisu Jouppi kuvasi ja haastatteli 46 kohtukuoleman kokenutta naista. Heistä kymmenkunta kertoo tarinansa myös tekstissä. Ostin kirjan Kaapelitehtaan näyttelystä viime vuoden syyskuussa pian sen ilmestymisen jälkeen. Pystyn samaistumaan kirjan henkilöiden raskaisiin tarinoihin ja ajatuksiin. Jossakin vaiheessa kirjoitan tästä kirjasta muutaman sanan. Tällä hetkellä kuitenkin tuntuu, että kirjan kansi on liian raskasta avata uudelleen. Helsingin Sanomat kirjoitti aiheesta 10.9.2015 - lue juttu tästä. Suosittelen - ei ehkä kovin kevyttä kesälukemista, mutta silmät avaavaa (ja myös kyynelkanavat).

Kirjan julkaisun jälkeen Jouppi on käynyt puhumassa muun muassa kätilöopiskelijoille kohtukuoleman kokeneiden naisten ajatuksista ja tunteista.

Kirjaa saatavissa mm. booky.fi ja Suomalainen Kirjakauppa.

perjantai 1. heinäkuuta 2016

ESHRE Helsinki 3.-6.7.2016


Helsinki toimii tämän vuotisen ESHRE (European Society of Human Reproduction and Embryology) -kongressin näyttämönä 3.-6.7.2016. Kyseinen kansainvälinen kongressi kerää arviolta 8000 osallistujaa, joten pääkaupunkimme vilisee siis muutaman päivän kuluttua lapsettomuuden asiantuntijoita. Kongressin ohjelma vaikuttaa mielenkiintoiselta - toivottavasti antina on paljon uutta ja hyödyllistä tutkimustietoa!
"Political statement
The aim of ESHRE is to provide a forum for the exchange and discussion of new clinical and scientific ideas. The Society, in good faith, assumes that all participants will respect the non-political nature of our annual meeting."