torstai 5. lokakuuta 2017

Imetyksestä


Imetys herättää paljon tunteita. Oma suhtautumiseni asiaan on ollut aina jokseenkin neutraali. En juurikaan uskaltanut miettiä imetystä ennen pikkumiehen syntymää. Neuvolassakaan siitä ei oikeastaan juteltu. Muistan saaneeni neuvolasta yhden asiaan liittyvän lehtisen ja se "imetysperehdytys" olikin sitten siinä.

Tätä taustaa vasten tarkasteltuna minulle tuli melkoisena yllätyksenä se kuinka suuressa roolissa rintamaito tulikin olemaan AAA:n syntymän jälkeen. Kun AAA päättikin syntyä keskosena, niin hänen sairaalajaksollaan painotettiin heti alusta lähtien rintamaidon hyötyjä ja imetykseen kannustettiin voimakkaasti. Tuon raastavan sairaalajakson aikana rintamaidon tuottaminen tuntui olevan ainut keino, jolla pystyin auttamaan lastani ja olemaan hyödyksi. Näin ollen rintamaidon merkitys nousikin heti alusta lähtien meidän perheessä arvoon arvaamattomaan - niin henkisesti kuin fyysisestikin.

Minulle tuli melkoisena yllätyksenä, kuinka hidas prosessi maidontuotannon käynnistyminen on. Pari ensimmäistä päivää synnytyksen jälkeen meni siinä, että yritimme saada lypsettyä paria onnetonta maitotippaa pienimpään mahdolliseen lääkeruiskuun (3 ml). Näitä muutamia kallisarvoisia tippoja kiikutimme sitten vauvalle syötettäväksi. Mikäli minua ei olisi valistettu, että näin hitaasti homma eteneekin, niin olisin jo monta kertaa luovuttanut siinä uskossa, että minulta ei yksinkertaisesti heru maitoa. Kun maidontuotanto sitten muutaman päivän päästä käynnistyi, sainkin olla pumppailemassa parin tunnin välein, sillä muutoin olo olisi käynyt rintoihin pakkautuvan maidon vuoksi turhan tukalaksi. Viikossa maidontuotanto nousi muutamasta tipasta desilitroihin.

Ensimmäiset viikot elinkin jokseenkin symbioosissa rintapumpun kanssa - pumppailin parin tunnin välein päivin ja öin. Yksi suurimpia yllätyksiä minulle olikin se, että kuinka suuri osa ajasta lapsen syntymän jälkeen pyöri rintojeni ympärillä. Elämä oli yhtä pumppaamista ja imetyksen opettelua. Vähitellen pikkumies jaksoin imeä riittävästi myös rinnasta ja parin kuukauden kuluttua pumppailin enää yösyöttöä varten pullomaidot. Mies syötti nämä vauvalle alkuyöstä, jotta sain edes sen yhden parin tunnin mittaisen yhtenäisen unipätkän yössä. Muistaakseni lopetin tuonkin pumppailun joskus marras-joulukuussa, sillä siitä tuli liikaa stressiä - päivään ei yksinkertaisesti tahtonut mahtua sellaista hetkeä, jolloin olisin ehtinyt pumpata. Pumppausta kun ei voinut tehdä aivan hetki ennen imetystä, jotta pikkumiehellekin riitti vielä tuoretta evästä. Tämä tietysti tarkoitti sitä, että menetin tuon muutaman tunnin yhtenäisemmän unipätkän öistä. Not good! Imetin varmaankin ensimmäiset kuutisen kuukautta parin tunnin välein ympäri vuorokauden. Vähitellen imetysväliä sai hiukan pidennettyä.

Kiinteiden ruokien myötä (4 kk iässä) imetin yleensä niiden antamisen jälkeen. Pitkään päiväimetyksiä oli kuusi: aamupuuron jälkeen, päiväunille nukutustissi, lounaan jälkeen, toisille päiväunille nukutustissi, päivällisen jälkeen ja iltapuuron jälkeen. Yöllä pikkumies tankkasi sitten vielä vaihtelevan määrän maitoa - 3-6 kertaa. Heinäkuussa minulla oli vihdoin voimia luopua nukuttamisesta päiväunille tissille. Elokuun alussa lopetin myös lounaan ja päivällisen jälkeiset imetykset. Muutama viikko sitten jätin pois aamupuuron jälkeisen imetyksen. Päivällä imetyksiä on siis enää ainoastaan kaksi: välipalan ja iltapuuron jälkeen. Imetystä on tarkoitus vähentää nyt edelleen asteittain.

Imetyksen lopettamiseen liittyy jonkin verran huolta siitä, että saako AAA riittävästi nestettä ja toisaalta maitotuotteita. Maitotuotteista meillä ei mene vasta kuin viili/jogurtti lounaan jälkiruokana. Olemme aloitelleet maitotuotteita kovin varovaisesti AAA:n refluksin vuoksi. Ehkäpä pitäisi seuraavaksi uskaltaa kokeilla maitoon tehtyä puuroa ja sen jälkeen jo varovasti pieniä määriä maitoa mukista.

Ajattelin, että nyt olisi korkea aika saada sanottua tästä imetysasiastakin jotakin ennen kuin tämä "hupi" kokonaan loppuu. Sen verran keskeinen asia meidän vauva-aikaa imetys kuitenkin on ollut. Oheinen imetykseen liittyvä sarjakuva kuvaa tuntojani asian tiimoilta aika hyvin. Aika usein kävi niin, että kuljin kotona silmät ristissä "luukku auki". Ylipäätään ei jaksa enää paljoa kiinnostaa, mitä muut imetyksestä ajattelevat - asia on itselleni niin arkinen ja luonnollinen.

Imetysaikanani huomasin, että imetyksen voi yleensä hoitaa melkoisen huomaamattomasti. Pyrin hakeutumaan sellaiseen paikkaan, että sain käännettyä tuolin selkä yleisöön päin. Väitän, että useimmiten julkisilla paikoilla imettäessäni lähiympäristö ei ollut imetyksestäni tietoinen. Boobin imetyspaidat ovat osoittautuneet tässä operaatiossa jokseenkin korvaamattomiksi. Niiden kanssa ei tarvinnut kaivaa koko rintaa esille. Harsovirityksiä oli melko turha yrittää rakentaa, sillä vauva nykäisi harson välittömästi pois. Rätti naamalla oli ilmeisesti epämukavaa syödä :)

Olen jokseenkin huvittuneena seurannut silloin tällöin leimahtavia keskusteluja esimerkiksi siitä että, onko soveliasta imettää ravintolassa. En jaksa ymmärtää niitä ihmisiä, joita tämä häiritsee. Minusta tämä osoittaa lähinnä sitä, ettei näillä ammattivalittajilla ole oikeita ongelmia. Ja näitä tyyppejä vaivaa usein myös käänteismoralismi.  Samaan aikaan he voivat paistatella päivää stringibikineissä yläosalla tai ilman - tai muuten kulkea tissivako vilkkuen - ja tämä on heille ihan fine. Samoin katukuvassa näkyvät alusvaatemainokset. Imetyksessä taas ei ole mitään eroottista.






keskiviikko 20. syyskuuta 2017

Kohtuullisuus

Viime vuosina olen joutunut pohtimaan paljon kohtuullisuutta. Onko kohtuullista, että saman ihmisen kohdalle tuntuu sattuvan kaikki maailman vastoinkäymiset? Usein kuulee lohdutukseksi, että jokaisella on omat murheensa. Tämä vakiovastaus ei kuitenkaan tyydytä minua. Tuohon vastaukseen sisältyy juurikin se epäoikeudenmukaisuus. Toisen murhe on se, että valkoinen T-paita on eksynyt mustien pinoon. Juuri tämä on epäoikeudenmukaista. Miksi minun murheeni eivät olisi voineet olla tuota samaa kokoluokkaa?

Olen tietoisesti yrittänyt välttää katkeroitumista ja uhriutumista. Välillä katkeruus kuitenkin nostaa väistämättä päätään. Näinä katkerina hetkinä yritän kuitenkin pohtia sitä, miten olen selvinnyt erilaisista elämän mukanaan tuomista vastoinkäymisistä. Vaikka katkeruutta pidetään yleisesti paheena, niin minusta se on ihan ymmärrettävä reaktio liian monesta vastoinkäymisestä. Tuo tunne on parempi hyväksyä kuin tuntea siitä syyllisyyttä. Uskon, että puhuminen ja omista kokemuksista avautuminen auttavat eteenpäin. Saatu ymmärrys helpottaa omaa oloa.

maanantai 18. syyskuuta 2017

Laila Hirvisaaren romaanisarjat kahlattu läpi

"[- -] Hyvän jakaminen, olkoon se vaikkapa loistava keskustelu, jossa sielu herää, antaa voimia ja valoa arkipäivään, taisteluun, alakuloisuuteen tai mielen masennukseen. Muistakaa, että joku meistä on kokenut niin suuren surun, tuskan ja hädän, että se seuraa häntä koko elämän. Hän joutuu käymään läpi elämäänsä yhä uudelleen ja uudelleen. Vain kuluvat vuodet ja aika ovat armollisia, ja eräänä päivänä hän istuu laiturilla ja sanoo itselleen: aika on auttanut minua ja antanut minulle tien jatkaa. Sillä tie on sitä varten, että se taivalletaan loppuun. Me olemme elämän noviiseja, ja siksi elämä on niin armollinen." (L. Hirvisaari, Vuoksen helmi)
Näihin kirjan päähenkilö Julia Mortonin suulla lausuttuihin visaisiin sanoihin päättyy Laila Hirvisaaren Imatra-romaanisarja, jonka sain päätökseen tänään. Samalla päätin viimeisen Hirvisaaren vielä itselläni lukematta olleista romaanisarjoista. Kaikki hyvä loppuu aikanaan.

Aloitin Hirvisaaren tuotannon lukemisen miltei kolme vuotta sitten. Kerroin jo aiemmassa postauksessa luku-urakastani. Hirvisaaren teokset ovatkin kulkeneet mukanani viimeisten vuosien tunnemyrskyissä. Samalla kun suljin tämän viimeisen kirjan tuntui kuin olisin sulkenut osan elämästäni. Tuntui jotenkin vaikealta päästää irti. Tuntuu jotenkin siltä että nyt olen tyhjän päällä - hassua. Jotenkin kohtalokkaalta tuntui myös se, että sattumalta juuri tämä viimeinen lukemani romaani päättyi näihin itselleni niin osuviin sanoihin.

Mutta todettakoon nyt vielä jotakin myös tästä Hirvisaaren tuotannosta. Yhteenvetona kuvaisin Hirvisaaren teoksia viihdyttäviksi ja mukaansatempaaviksi. Itse pidin eniten Suomen historiaan sijoittuvista romaanisarjoista. Jokainen oli omalla tavallaan hyvä, mutta mieliinpainuvimpia olivat tämä viimeisin Imatra-sarja sekä Lehmusten kaupunki -sarja.

Nyt pitäisi tehdä taas retki kirjastoon ja valita kiireessä mukaan jotain vähintään yhtä viihdyttävää ja mukaansatempaavaa. Haaste.

maanantai 4. syyskuuta 2017

Myötäelämisen eli empatian jalo taito

Enkäpä sinäkin olet tavannut ihmisen tai ihmisiä, jolle kerrot jonkun huolen, eikä hän ota kuuleviin korviinsa tai kääntää jutun päälaelleen? Nämä ihmiset eivät osaa, eivätkä ehkä haluakaan osata asettua toisen ihmisen asemaan. Viimeiset vuodet ovat opettaneet minulle, että valitettavan harvalla meistä on myötäelämisen taito.

Kärsiessäni lapsettomuudesta sain karvaasti kokea, kuinka vaikeaa muiden on samaistua lapsettomuuden aiheuttamaan suruun. "Ajattele, että olet vapaa tekemään mitä vaan!" "Minulla on yksi tuttu, joka on kärsinyt lapsettomuudesta vielä pidempään kuin te". Näitä tahdittomia kommetteja voisi luetella loputtomiin. Se, että tilanteesta yritetään väkisin etsiä jotain positiivista tai toisaalta vähätellä sitä toteamalla, että itsellä tai jollakin tutulla on asiat vielä hullummin loukkaa, eikä suinkaan tuo lohtua. Siinä ikäänkuin todetaan: "Mitäs siinä kitiset, asiat voisivat olla hullumminkin?"

Vanhemmaksi tultuani olen huomannut, että tämä ihmisten kyvyttömyys empatiaan jatkuu myös vanhemmuuden saralle. "Mitäs siinä väsymystäsi valitat, kyllä meilläkin välillä valvottiin!" "Kaikki lapset valvottavat x-vuotiaiksi asti" "Pienet lapset, pienet murheet. Isot lapset, isot murheet". Nämä kommentit hiljentävät, eivätkä suinkaan kannusta jakamaan omia huolia. Ei siinä auta kitistä, että heräily tunnin välein joka yö on aavistuksen eri asia, kun herätä kerran tai kaksi yössä sillon tällöin. Olen väsynyt näihin jatkuviin taistelupareihin. Eikö minulla ole oikeutta kokea surua tai uupumusta? Jokaisen tahdittoman kommentin jälkeen huomaan käpertyväni hiukan syvemmälle itseeni.

Jos et kykene myötätuntoon, niin toivoisin edes malttia kommenttiesi kanssa! Mitä jos näiden tahdittomien kommenttien sijaan kysyisitkin: "Miten sinä voit? Voisinko jotenkin auttaa?" Se, että kuuntelee ja yrittää ymmärtää riittää.

Empatiaharjoituksia

torstai 17. elokuuta 2017

Refluksitauti


Kun tarkastellaan näin jälkikäteen vauvavuotta, niin se oli jatkuvaa odottamista. Odotimme, että saisimme rikkonaisiin öihin, onnettomiin päiväuniin ja muihin vauvan oireiluihin helpotusta. Aluksi meille puhuttiin neuvolassa kolmen kuukauden koliikista. Neuvolatäti sanoi, että "vauva huutaa nimeään". Lupailtiin, että kyllä se siinä kolmen kuukauden kohdalla helpottaa. Ei helpottanut. Tämän jälkeen toivoa annettiin kiinteiden ruokien aloittamisen muodossa - jos ne vaikka pitäisivät paremmin nälkää ja hillitsisivät pulautteluakin. Ei auttanut. Seuraava oljenkorsi oli vauvan liikkeelle lähteminen. Eipä ollut apua siitäkään.

Keväällä aloin olla niin totaalisen uupunut, että päätimme hakea apua allergialääkäreiltä ja kokeilimme sairaalaunikouluakin. Unikoulu noroviruksineen vain pahensi tilannetta. Allergialääkärikäynti oli jokseenkin yhtä tyhjän kanssa. Kesäkuussa kävimme jälleen yhdellä allergialääkärillä, joka totesi pikkumiehellä refluksitaudin. Meille selvisi vihdoin, että mistä kaikki tuska, itku ja vääntö johtui. Vaikka selitys löytyikin, niin helpotusta tilanteeseen ei kuitenkaan tullut. En ollut valmis lääkekokeiluihin, vaan olisin toivonut, että lääkäriltä olisi tullut vinkkejä ruokavalion suhteen (sekä imettävän äidin että lapsen).

Refluksioireet ovat vähitellen helpottaneet muuten paitsi öiden osalta. Nyt kun pikkumies viettää yhä enemmän aikaa pystyasennossa, on pulauttelu jäänyt melkein kokonaan pois. Puuroa syöttäessä menee välillä "märehtimiseksi", mutta muuten oksentelu on helpottanut. Röyhtäilyä on edelleen ajoittain paljon.

Tuntuu, että kuluneen vuoden aikana olen tehnyt kaikki mahdolliset kokeilut sekä omani että lapsen ruokavalion suhteen. On ollut todella raskasta kontrolloida jatkuvasti molempien syömisiä. Syyllisyyden tunne on jatkuvaa. Mitä olenkaan pistänyt taas suuhuni, kun yö oli jälleen yhtä huutoa? Arjen raskaus on johtanut siihen, että uusia ruoka-ainekokeiluja ei uskalla tehdä - jos tilanne vaikka voisi mennä vielä hullummaksi. Siitä en yksinkertaisesti enää selviäisi. Tunne on kuin hukkuvalla - pää pysyy vain juuri ja juuri pinnalla. Tämä ensimmäinen vauvavuosi on tarjonnut meille melkoisen elämysmatkan oman jaksamisen suhteen - sanotaanko vaikka, että väsymyksen käsite on laajentunut.

Nyt olen laittanut toivoni kävelemään oppimiseen. Sanotaan, että suurimmalla osalla lapsista refluksi helpottaa huomattavasti noin kuukauden päästä heidän opittuaan kävelemään vakaasti. Sitä odotellessa...


Lisätietoja:
Refluksilapset ry
Mitä refluksi on?
Refluksitaudin oireet vauvalla ja taaperolla

perjantai 11. elokuuta 2017

Takana ensimmäinen vuosi

Synttärikakku

Viime viikolla juhlimme pikkumiehen ensimmäistä syntymäpäivää. Uskomatonta, että hän on vuodessa kehittynyt 3200-grammaisesta ja 48-senttisestä avuttomasta nyytistä yli 11-kiloiseksi ja 79-senttiseksi eloisaksi taaperoksi.

Pikkumies kävelee tukea vasten ja kaivaa kaikki kaapit ja laatikot. Hänen tuhoamisvimmaltaan ei säästy mikään. Kahdeksalla hampaalla ja kahdella kädellä on uskomaton tuhovoima. Kaiken lisäksi tämä meidän pikkutermiitti on ajatustakin nopeampi eli selkää ei voi kääntää hetkeksikään seurauksitta.

Täytettyään yksi pikkumies on alkanut yhä enemmän ilmaista omaa tahtoaan. Työn ja tuskan takana ovat muun muassa vaipan vaihdot, pyllyn pesut, pukemiset, nukuttamiset ja syöttötuoliin laitot. Välistä on tuntunut, että hän laittaa kaikessa vastaan. Ensimmäistä sanaa odottelemme vielä, mutta en ihmettelisi, jos se olisi "EI!!!".

Kulunut ensimmäinen vuosi on ollut samana aikaan äärettömän raskas ja antoisa. Välillä pohdin, että onko minusta sittenkään tähän kotiäitiyteen. Kaipaan sitä, että saisin edes hetkeksi keskittyä johonkin, että minulla olisi edes jotakin omaa. Samalla kuitenkin tiedän, että näin pienelle paras paikka on yleensä kotona (siis YLEENSÄ - en ole varma, onko se sitä näin väsyneen äidin kanssa...). En haluaisi viedä häntä paiväkotiin ennen kuin hän osaa itse kävellä, syödä tai puhua. Mutta mennään nyt päivä kerrallaan. Olen ilmoittanut olevani hoitovapaalla tammikuun loppuun asti, katsotaan jos isä astuisi sen jälkeen remmiin. Imetyksestä on kuitenkin asteittain luovuttava ennen töihin paluuta ja yöt saatava edes hiukan tästä rauhoitettua.

Synttärisankarin konttaustaidonnäyte

maanantai 31. heinäkuuta 2017

Pohdintoja vanhemmuudesta vol. 3

"Ennen kuin sait alkusi, minä halusin sinut.
Ennen kuin synnyit, minä rakastin sinua.
Ennen kuin olit ollut täällä tuntiakaan,
olin valmis kuolemaan puolestasi."
Jos minulle tuli yllätyksenä vanhemmuuden toisinaan uuvuttava intensiivisyys ja riittämättömyyden tunteita synnyttävä valtava vastuu, niin jonkinlainen yllätys oli myös ehdoton, huolestunut, hillitön ja syvä rakkaus tuota pientä ihmistä kohtaan. Rakkaus omaa lasta kohtaan on jotakin sellaista, jota en tiennyt olemassa olevankaan - tuo rakkaus on erilaista kuin mikään muu rakkaus. Rakkaus omaa lasta kohtaan on niin voimakas tunne, että sen alle on toisinaan musertua.

Välillä olen jopa pohtinut, voiko lasta rakastaa liikaa. Aina löytyy sellaisia ihmisiä, jotka jääräpäisesti ajattelevat, että lasten liika halaaminen, heille ylenpalttisen hellyyden osoittaminen ja heidän syleilemisensä lopulta pilaa nuo väitetysti hemmotellut pikkuiset. Uskon kuitenkin, että todellisuudessa lasten “pilaantumisen” suurin aiheuttaja on huomion puute tai välinpitämättömyys.

Sanotaan, että lapsi tuo rakkauden tullessaan. Omassa tapauksessani rakkaus heräsi siitä hetkestä asti, jolloin sain tietää olevani raskaana. Toisilla sen syttyminen kestää aikansa, jopa kuukausia. Monet pohtivat ennen lapsen syntymää, että mitä jos eivät rakastakaan syntyvää lasta. Minulla ei ollut tällaisia ajatuksia lainkaan. Rakkaus omaan lapseen oli itsestäänselvyys. Uskon tämän liittyvän meidän taustaamme. Tällaisille tunnepohdinnoille ei ollut yksinkertaisesti sijaa raskausaikana - huolet olivat eri kokoluokkaa. Jos koko raskausajan pelkää menettävänsä lapsen, niin tämänkaltaiset tunnekriiseilyt jäävät luonnollisesti välistä.

Rakkaus omaa lasta kohtaan on ehdotonta. Vaikka pikkumies on koetellut omaa jaksamistani ja rakkauskapasiteettia yöherätyksillä aivan äärimmilleen, niin en hetkeäkään olisi ollut valmis luopumaan hänestä. Totaalisenkin uupuneena olen jaksanut rakastaa. Väsyneenä en ole ollut parhaimmillani äitinä, mutta rakastamasta en ole lakannut hetkeksikään. Todettakoon kuitenkin, että refluksitautiaan huutava lapsi ja jatkuva univaje eivät ole paras ympäristö äidin ja lapsen kiintymyssuhteen muodostumiselle. Mikäli lapsi ei olisi ollut niin äärimmäisen toivottu kuin meidän tapauksessamme oli, uskon että uupumus olisi silloin vaikeuttanut myös kiintymyssuhteen muodostumista.

Toivon, että lapseni kokee, että tapahtui mitä tahansa, äidin ja isän rakkaus ei koskaan lopu. Parasta on, että vanhemman ja lapsen kiintymyssuhde on vastavuoroista. Joka päivä näen oman rakkauteni heijastuvan lapseni silmistä takaisin.