Poksuminen ja muut ällösanat

Teemaan sopiva Fingerpori (Pertti Jarla)

Monet raskauteen ja vanhemmuuteen liittyvät sanat aiheuttavat ihmisille kylmiä väreitä. Hormonit ilmeisesti muuttavat kielenkäytön ällöttäväksi lässytykseksi. Erityisesti sana "masuasukki" nostaa monilla niskavillat pystyyn ja pitääkin vanhemmuuteen liittyvissä sanoissa inhokkilistan kärkeä. Sana "masu" aikuisen vatsasta puhuttaessaan jo yksistään on erikoinen sanavalinta, erityisesti jos lapsia ei ole kuulolla.

Joskus ennen lapsettomuushoitojen aloitusta, silloin kun vielä jaksoin keskustelupalstoilla notkua, muistelisin, että näillä palstoilla positiivisen raskaustestin tehneet "plussasivat", ja mikäli kuukautiset olivat alkaneet niin todettiin, että "täti kurvasi kylään". Raskaana oleville toivotettiin "tarrasukkia matkaan" tai vauvaliimaa, pupuilulla taas viitattiin makuukamaritouhuihin. Nämäkin ovat melkoisen ällöttäviä sanontoja. Aiheuttiko väristyksiä :)?

Toisinaan perheen toisesta lapsesta puhutaan "pikkukakkosena", joka itselleni särähtää korvaan. Tuo sana ei anna minusta riittävää arvoa lapselle. Viittaa liikaa tusinatavaraan? Typy ja mini-me ovat myös pahoja - jälkimmäinen siksi, että se viittaa siihen että lapsi olisi kopio itsestä. Joskus olen kuullut, että myös sana "poppaa" on koettu ärsyttävänä. Jälkimmäistä sanontaa viljelen meidän nopealiikkeiselle taaperolle tiuhaan, enkä henkilökohtaisesti ole kokenut sitä mitenkään erityisen verenpainetta nostattavana. "Poppaa" on siis läpäissyt meillä seulan. Meillä taidetaan muutoinkin viljellä vanhemmuuteen liittyvää lässytystä enemmän kuin moni sietää.

Muita vanhemmuuteen liittyviä tavallisia inhokkisanoja ovat mm. mamma(-loma/-housut/-treffit...), isimies, tisuttelu, etupylly, simmut, suukku, hampit ja kenkulit. Erityisesti nämä etuliitteellä mamma varustetut sanat herättävät minussa inhoa.

On kuitenkin yksi sana, joka on omissa inhokkisanoissani ylivoimasena ykkosenä. Tämä verbi on poksua. Poksumisella viitataan raskauden kestoon. Raskausviikon täyttyessä poksutaan. Poksutaan mitä? Sikiökalvoko poksahtaa rikki vai mitä - en ymmärrä? Poksuminen on kaiketi jotenkin teennäisen kepeää. Yök. Siinä sitten jaetaan masukuvia ja poksutaan. Saisinko ämpärin?

Liittyyköhän inho poksumiseen ja masukuviin lapsettomuuteen? Toisaalta monet lapsettomuudestakin kärsineet poksuvat ja näitä masukuviaankin jakavat, joten ehkäpä inho näihin sanoihin syntyy muualta. Minulle raskaus oli tosi yksityinen, ja menettämisen pelon vuoksi myös herkkä asia. Ei olisi tullut mieleenikään poksua tai toisaalta lähetellä muille kuvia omasta vatsastani. Not my cup of tea.

Toisaalta en muutoinkaan harrasta selfieitä, ne herättävät toisinaan lähinnä hilpeyttä. Ainakin sellaiset ilmeisen tuunatut ja puunatut. Liian kiiltokuvamaista minun makuuni? Ei kai kenenkään elämä voi olla yhtä pakkelia ja glitteriä? Ihmisissä pitää olla vähän särmää, epätäydellisyys ja kyky itseironiaan tuovat sitä. Pitäisiköhän alkaa postailemaan tällaisia hiukan erilaisia selfieitä? Tukka rasvaisena pystyssä, sosetta verttyneen paidan rinnuksilla ja silmäpussit tuulessa lepattaen :) Kuvan taustalla kodin lapsiperhekaaos tiskivuorineen ja muine sotkuineen. Minun arkea ja juhlaa. Mutta hyvää sellaisenaan. Unelmaelämää.

 Toivottavasti et saanut pahoinvointia tai päänsärkyä tästä postauksesta, minä taisin saada :)

Vanhempien median käytöstä

"Jokaisella lapsella on oikeus vanhempaan, joka on kiinnostunut lapsen kokemuksista, lapselle tärkeistä ihmisistä ja pienistä arjen tapahtumista. Lapsella on oikeus kanssakäymiseen, joka ei nojaa tekno­logiaan tai katkeile, kun vanhempi äkkiä reagoikin puhelimeensa tuleviin viesteihin."  (Lastenpsykiatrian erikoislääkäri Marjukka Pajulo)

Viime viikolla kohistiin jälleen vanhempien some-riippuvuudesta ja sen vaikutuksesta lapsen kehitykseen. Lastenpsykiatrian erikoislääkäri Marjukka Pajulo kirjoitti Helsingin Sanomien Vieraskynä-palstalla 18.11., että vanhempien liiallinen sosiaalisen median, pelien ja muiden digitaalisten sisältöjen käyttö heikentää pienen lapsen kehityksen edellytyksiä. Vuorovaikutus vanhempien ja lapsen välillä vaikuttaa kokonaisvaltaisesti lapsen kehitykseen. Se luo turvallisuudentunteen, vaikuttaa oppimiskykyyn ja muokkaa lapsen tunne-elämää. Lapsen ja vanhempien välille muodostuu kiintymyssuhde jo ensimmäisen elinvuoden aikana.

Vanhempien median käytön vaikutuksesta lapsen ja vanhempien vuorovaikussuhteeseen on oltu huolissaan jo aiemminkin. Kirjoitin jokseenkin tulikivenkatkuisen julkaisun aiheesta 13.12.2015 otsikolla "Kännykkäriippuvuus". Voin allekirjoittaa tuon silloisen tekstini edelleen kaikilta osin. Omassa vanhemmuudessani olen myös yrittänyt kiinnittää tähän asiaan erityistä huomiota. Koska en edelleenkään omista älypuhelinta, niin tämä ei omalla kohdallani ole edes kovin vaikeaa. Lisäksi arjen kiire pitää huolen, että television tai tietokoneen ääreen ei voi liimautua. En ole katsonut AAA:n syntymän jälkeen kuin yhden elokuvan (ja senkin elokuvateatterissa ilman herra AAA:ta). Lapsen hoitotoimenpiteiltä ja perässäjuoksemiselta ei median pariin juuri ehdi. Pikku Kakkosta vilkuilemme välillä yhdessä, sen mitä muulta touhotukselta ehdimme :)

Blogia kirjoittaisin mielelläni useammin, jos vain saisin siihen tilaisuuden. Näitä tilaisuuksia on kuitenkin tullut tarjolle valitettavan harvoin ja joudun useimmiten vain toteamaan itselleni, että olisi ollut kiva kirjoittaa tästäkin aiheesta, jos vain olisi ollut siihen aikaa. Vielä ei ole ollut uupumukselta voimia palata liikuntaharrastusten pariin, joten lukeminen ja kirjoittaminen ovat olleet niitä ainoita tapoja ottaa omaa aikaa silloin tällöin. Siis silloin kun siihen on ollut tilaisuus - ja se tilaisuus ei todellakaan ole silloin, kun reidessä roikkuu huomionkipeä taapero. Eli toisin sanoen näitä tilaisuuksia on häviävän vähän. Kun AAA illalla klo 21:30 vihdoin nukahtaa, niin sitä ei halua avata enää konetta, jotta uni tulisi joskus omaankin silmään. Illalla on parempi lukea. Yleensä kirjoitankin päiväuniaikaan. Niin nytkin.

Tätä taustaa vasten tarkastellen on ollut mielenkiintoista seurata muiden vanhempien median käyttöä. Koska en käy perhekerhoissa, niin minulla ei ole ollut juurikaan tilaisuuksia seurata tätä. Olen kuitenkin tehnyt saman havainnon kuin Pajulo: Joskus leikkipuistossa vanhempi saattaa istua hiekkalaatikon reunalla omaa puhelintaan selaten samalla kun taapero taputtaa hiekkaa selän takana ja yrittää turhaan saada vanhempansa osallistumaan leikkiin. Näky on kieltämättä surullinen.

Jo aivan pieni lapsikin vaistoaa, ettei aikuinen ole aidosti läsnä. Lapset ovat läsnäolon guruja. Herra AAA antaa välittömästi palautetta, jos yritän hetken olla tietokoneella/tiskata/siivota/laittaa ruokaa... Syliin kannetaan tomerin ottein ja kovaan ääneen varmasti koko lelulaatikon sisältö, jotta huomio kiinnittyisi takaisin häneen. Tai sitten syödään banaaninkuoria roskiksesta. Tai isän kenkää. Tai kukkaa/kukkamultaa. Tai vessaharjaa.

Joskus olen miettinyt, että mitä jos en vastaisi näissä vuorovaikutustilanteissa lapsen ottamaan kontaktiin. Lakkaisiko hän ottamasta minuun kontaktia ja käpertyisi itseensä? Vai tukehtuisiko AAA kenties "vain" kukkamultaan, vessaharjaan tai niihin banaaninkuoriin? Mediariippuvaiset vanhemmat saattavatkin laiminlyödä myös itse lapsen hoitoa. Katsekontakti, läsnäoleminen ja "keskustelu" lapsen kanssa on äärettömän tärkeää lapsen kehityksen ja tunnesiteen muodostumisen kannalta, vaikka yhteistä kieltä ei vielä olisikaan. Vanhempi, ole AIDOSTI läsnä lapsellesi! Kenenkään ei tarvitse olla koko ajan tavoitettavissa.

Väestöliiton blogi: Ole läsnä
Anna: Lapsi elää läsnäolosta

Maailmanlaajuinen keskoslasten päivä 17.11.

Keskoslasten päivää vietetään vuosittain 17.11. Päivä on kansainvälinen teemapäivä, jonka tarkoituksena on lisätä tietoa keskosuudesta ja kiinnittää huomiota siihen, että maailmassa jopa joka kymmenes lapsi syntyy keskosena eli ennen 37:ää täyttä raskausviikkoa. Yksi näkyvimmistä huomioinneista on erilaisten merkittävien kohteiden valaisu violetiksi, joka on päivän väri. Tarkoituksena on herättää huomiota tärkeän asian puolesta. Suomessa tapahtumien organisoinnista on aiemmin pääasiassa vastannut keskoslasten vanhempien yhdistys Kevyt.

Lue tästä kaksospoikansa keskosena synnyttäneen Heidi Tonterin tarina. Tuossa tarinassa oli lukuisia kohtia, joihin samaistuin: pitkään toivottu raskaus, raastava raskausaika, miltä tuntuu kun vauva viedään pois synnytyksen jälkeen, miltä tuntuu olla yöt erossa vauvasta, jatkuva pelko vauvan puolesta, pelko iloita vauvasta, vauvan päivittäisen keskosuuteen liittyvän hoidon opettelu, infektiopelko, pelko seurantamonitoreista irrotettaessa, epävarmuus siitä mitä tulevaisuus tuo tullessaan...

"Raskausaika oli niin vaikea, että se on vaatinut paljon työstämistä. Pikku hiljaa sitä on uskaltanut päästää peloista irti ja on ymmärtänyt, ettei ole mitään hätää, pojat ovat aivan täydellisiä. Se matka on ollut niin traumaattinen, että pitkäaikainen pelko ei häviä hetkessä. Kun arjessa on jotakin poikkeuksellista kuormittavuutta, niin herkästi esiin nousee vieläkin huoli pojista. Ei ehkä vieläkään pysty täysin sanoittamaan sitä huolta, mikä oli silloin alkuvaiheessa, mutta se on kuitenkin niin vahva asia, että se vaatii edelleen aktiivista työstämistä."

--- 

"Omasta kokemuksestani voin myös sanoa, ettei traumaattisten kokemusten tarkoitus ole musertaa, vaan itselläni se on toiminut voimaannuttavasti, vaikkakin vaatinut pysähtymistä ja oman itsen tutkiskelua. Arkisia ongelmia meidän vaativa matkamme ei ole poistanut, mutta se on mahdollistanut pääsyn kiinni sellaiseen uinuvaan potentiaaliin, jota en ole saanut aikaisemmin kaivetuksi itsestäni esiin."  

- Heidi Tonteri, keskospoikien äiti - 

Väestoliiton blogi: Ihmeistä suurin

Takana 20 yhteistä vuotta!

Tänään minun ja puolisoni yhteinen taival on jatkunut tasan 20 vuotta. Yhteinen matkamme ei aina ole ollut helppo, mutta yhdessä olemme selvinneet vaikeistakin ajoista. Viimeinen vuosi on ollut parisuhteelle erityisen haastavaa aikaa. Lapsen myötä parisuhteen dynamiikka muuttuu. Väsyneenä toiselle tulee tiuskittua ja riitaa syntyy välillä aivan mitättömistä asioista. Olemme kuitenkin tiedostaneet, että tämä johtuu väsymyksestä. Olenkin pohtinut, että alle 2-vuotiaiden lasten vanhempien avioerot pitäisi kieltää lailla. Tämä on vain tällainen vaihe elämää, pian on taas toisenlainen vaihe. Silloin tulemme huomaamaan, että selvisimme tästäkin.

Have I Told You Lately

Have I told you lately that I love you?

Have I told you there's no one else above you?

Fill my heart with gladness, take away all my sadness

Ease my troubles, that's what you do

For the morning sun in all it's glory

Meets the day with hope and comfort too

You fill my life with laughter, somehow you make it better

Ease my troubles, that's what you do

There's a love that's divine

And it's yours and it's mine

Like the sun

And at the end of the day

We should give thanks and pray

To the one, to the one

- van Morrison -

Lapsettoman identiteetti istuu tiukassa

AAA:n syntymän jälkeen minulle on tullut lukuisia sellaisia hetkiä, jolloin minusta on tuntunut, että elän jonkun toisen elämää - tämä lapsi ei ole minun, vaan hän on hoidossa. Vähän sellainen kehostaan irrallinen olo - vaikea selittää. Tällaisia hetkiä tuli etenkin ensimmäisen puolen vuoden aikana muun muassa turvakaukaloa kantaessa ja vaunuja työntäessä. Vaunulenkeillä minusta tuntui aluksi jostakin käsittämättömästä syystä, että kaikki vastaantulijat ajattelivat minun työntävän tyhjiä vaunuja ja olin jotenkin häpeissäni. Tuntui että minun täytyy todistella - niin itselleni kuin muillekin -  sitä että siellä vaunuverhon takana oli oikeasti vauva.

Ennen AAA:n syntymää vuosikausien lapsettomuus sai meidät eristäytymään erityisesti lapsiperheistä. Sitä halusi kaikin mahdollisin tavoin suojella itseään. Suhtautuminen raskaana oleviin ja vauvoihin on nyt olennaisesti muuttunut, mutta eivät nämä kohtaamiset edelleenkään kivuttomia ole. Huomaan siis edelleen ajattelevani lapsettomuudesta kärsivän mielellä. Lapsettoman identiteetti on vuosien aikana ehtinyt juurtua tiukkaan. Kateus raskauksista ja vauvoista on osittain vaihtunut kateuteen huolettomasta vanhemmuudesta. "Tavallista" vauva- ja lapsiperhearkea elävät ärsyttävät eli lapsiperheiden karttelu jatkuu jossain määrin edelleen.

Yhtenä päivänä pari kuukautta sitten havahduin siihen seikkaan, että ensimmäistä kertaa vuosikausiin olen siinä tilanteessa, että en toivoisi olevani raskaana. Tulipas hassu olo! Melko vapauttavaa, vaikka toki ymmärsin että tuota tunnetta selitti valtava uupumus. Samalla muistelin, että heti AAA:n synnyttyä vyöryi päälle ahdistus siitä, että en ole enää raskaana. Tuo vaihe olisi ohi luultavasti lopullisesti - tuntui todella vaikealta päästää irti raskaudesta. Se oli täsmälleen se sama ahdistus ja tyhjyyden tunne, joka vallitsi lapsettomuushoitojen aikana. Päättelinkin, että jonkinlainen trauma minulle on jäänyt tuosta pitkästä "välitila-ajasta". Tuo ahdistus helpotti sitten kun jotenkin sisäisti, että lapsi oli olemassa vaikka ei enää ollutkaan kohdussani. Enää ei tarvitsisi jaksaa. Samalla kun sisäisti, että enää ei olisi pakko jaksaa, iski päälle jalat alta vievä uupumus. Sitä vain hämmästeli, että miten olimme jaksaneet siihen asti. Vastaus oli yksinkertainen: Sitä jaksoi, koska oli pakko. Oikotietä onneen ei ollut. No pain, no gain.

Vaikka henkisesti koen edelleen kärsiväni lapsettomuudesta, niin todellisuudessa emme enää ole lapsettomia. Sain tästä karvaan muistutuksen vieraillessamme taannoin koko perheen voimin lapsettomuusklinikallamme. Pikkumiehen leikkiessä lattialla lääkärille pääsyä odotellessamme huomasin toisen asiakaspariskunnan naisen alkavan itkeä. En voi sanoa varmasti, että me olisimme olleet tähän syyllisiä, mutta siltä se minusta kuitenkin tuntui. Tai niin minä sen ainakin otin. Tilanne oli meille täysin uusi - voisiko joku todella olla kateellinen meille? Ajatus oli niin vieras, että sitä oli vaikea käsittää.

Tilanteen ymmärrettyäni menin niin hämilleni, etten oikein tiennyt, mitä minun olisi pitänyt tehdä. Tuskin vastapuolta olisi lohduttanut, vaikka olisin kuinka todistellut että tämä pikkuherra on melkoinen taisteluvoitto. Sydän verellä sitä ei tee juurikaan eroa sen suhteen, onko lapsi vahinkolaukaus vai vuosikausien ivf-hoitojen lopputulos. Lapsi vain joko on tai sitten sitä ei ole. Uskon kyllä, että tilanteesta kävi selväksi, että pikkumies on ko. klinikan työn tulos, eikä mitään "tusinatavaraa".

Tämä kohtaaminen toi ensimmäistä kertaa konkreettisesti esille sen, että emme enää kuulu lapsettomien porukkaan - olo oli ulkopuolinen. Olen miettinyt tuota kohtaamista paljon jälkikäteen. Tällä hetkellä tuntuu, että emme oikein kuulu mihinkään porukkaan. Vaikka olen yhä henkisesti lapseton, niin fyysisesti sitä en ole. Toivoisin, että mielikin vielä kypsyisi jonakin päivänä sisäistämään, että emme ole enää lapsettomia. Menneisyyttään on kuitenkin vaikea muuttaa tai unohtaa - varsinkin jos sitä elämää on ehtinyt elää vuosia. Olisi kauhean ihanaa, jos kaikki olisikin hyvin heti sen jälkeen kun kaksi viivaa on ilmestynyt tikkuun tai viimeistään sitten kun lapsi on syntynyt. Aina se ei kuitenkaan ole niin yksinkertaista. Tai ainakaan minulle se ei sitä ole.


PS. Ja jottei kenenkään mielikuvitus ala liikaa laukata, niin kävin tsekkauttamassa tuolla lääkärillä aivan muita kuin lapsettomuusvaivoja

HS: Kannattaako varhaisultra?

HS Torstai kirjoitti tänään alkuraskauden ultraäänitutkimuksista. Jutussa pohdittiin, mitä varhaisultrassa näkyy ja missä tilanteissa ultra kannattaa. Juttua lukiessani mieli palasi väistämättä omaan viimeisimpään alkuraskauteen. Jos koko raskaus oli äärimmäisen kuormittava henkisesti, niin tuo ensimmäinen kolmannes oli siitä pahin. Se paniikki, mikä hiipi päälle kun toinen viiva alkoi vähitellen raskaustesteissä vahvistumaan - sitä ei voi sanoin kuvata. Onko tämä taas kemiallinen raskaus? Mitä jos menetän tämänkin - sitä en enää kestä? Mitä jos siellä on taas identtiset kaksoset - sitä ainakaan en varmasti kestäisi? Hermot olivat aivan riekaleina. 

Jossakin virallisen testipäivän hujakoilla otettiin ensimmäinen hCG-verikoe. Muistaakseni näitä kokeita otettiin tässäkin raskaudessa yhteensä kolme, sillä halusin tietää miten arvo kehittyi. Jotta tilanne olisi ollut mahdollisimman piinaava, olivat nuo arvot korkeammat kuin missään aiemmista raskauksista. Siis korkeammat kuin kahdessa edeltäneessä kaksosraskaudessa. Jokainen voi kuvitella ajatukseni tuossa kohdin. Pelkäsin kuollakseni mahdollista identtistä kaksosraskautta. Taisin vielä rakenneultrassakin varmistella, että onhan siellä tällä kertaa aivan varmasti vain yksi vauva. Tähän pelkoon pystyy samaistumaan vain harva. Onneksi.

Meidän onni oli tässä kohdassa hyvin ymmärtävä lapsettomuuslääkäri. Luultavasti lääkäri ymmärsi ainakin osan siitä kauhusta, jota tuolloin raskauden alkumetreillä koin - se paistoi väistämättä silmistä. Lääkäri ehdotti, että voisimme käydä alkuraskaudessa kerran viikossa ultrassa ja tartuimmekin helpottuneina tähän tilaisuuteen. Kävimme näissä "mielenterveysultrissa" muistaakseni noin viisi ensimmäistä viikkoa. Vaikka tunnit ennen jokaista ultraa olivat piinaavia, niin niiden jälkeen oli aina hetken helpottunut siitä tiedosta, että kaikki oli niinkuin pitikin.

Kädet pusertuneina nyrkkiin, hengitystä pidättäen, silmät kiinni - ei ehkä ne tavalliset fiilikset, joita varhaisraskauden ultrassa ihmisillä on. Kauhun täytyi olla käsinkosketeltavaa (ehkä vähän ontuva vertauskuva tässä yhteydessä, mutta menkööt ;). Ultran jälkeisen hetken huojennuksen vuoksi olin kuitenkin valmis itseni tuohon viikoittaiseen piinapenkkiin laittamaan. Viikon etapeissa jaksoimme eteenpäin. Meille se oli arvokasta.