Turhasta valittaminen

"Käsittämätön kurjuus saattaa odottaa vain kulman takana. Silti moni kahlitsee itsensä jatkuvaan tyytymättömyyteen, vaikka seisoo tukevasti kaksin jaloin keskellä hyvää elämää." 

- Maaret Kallio -

Psykoterapeutti Maaret Kallio lanseerasi 31.1. Helsingin Sanomien Lujasti lempeä -blogissa uuden termin: luksusnarina. Luksusnarinalla Kallio viittaa turhasta valittamiseen.

Kallio oli vieraillut Suomen World Visionin lähettiläänä Kambodžan maaseudulla. Matkapäivien aikana nähty äärimmäinen köyhyys, pahoinpidellyt lapset ja yksin jäävät pikkuiset saivat arkiset suomalaisvalitukset tuntumaan naurettavilta. Kallio toteaa, että ei toki tarvitse matkustaa edes Kambodžan maaseudulle kokeakseen olevansa litistyksissä kahden maailman välissä. Suomessakin moni toivoisi voivansa narista pienistä asioista sen sijaan, että surut murjovat mielen kumaraan ja pakottavat elämän polvilleen.

Kallion kolumni liippasi läheltä kahta aiempaa postaustani. Kirjoitin aiemmin positiiviseksi oppimisesta ja Matti Kaivosojan ohjeesta unelmoida arjesta. Nyt tuntui, että olisi hyvä pohdiskella myös hiukan tätä Kallion lanseeraamaan termiä luksusnarina eli ihmisten turhasta valittamista.

Vaikka olenkin luonteeltani pessimismiin taipuva, niin myös minä olen aina ärsyyntynyt turhasta valittamisesta. On eri asia narista kaikista pikkuasioista, kun vaikkapa keskustella huonosta säästä. Moni nimittäin kokee, että se että turhasta ei enää valitettaisi lopettaisi kaikenlaisen keskustelun - näin ei ole. Turhasta valittajat  ovat oma ihmisryhmänsä - niitä jotka yksinkertaisesta vain valittavat ihan kaikesta. Jokainen meistä varmasti on kohdannut tällaisia tyyppejä. Ja jokainen meistä on varmasti myös itsekin tähän ainakin silloin tällöin syyllistynyt.

Kallio oli saanut suhteellisuudentajua Kambodžan matkaltaan. Tämä oli ehkä hiukan vaarallinen lähestymistapa. Moni nimittäin vetoaa siihen, että maailmasta löytyy aina joku, jolla menee huonommin eli viiittaamalla äärimmäiseen köyhyyteen tavallaan vietäisiin oikeutus valittaa ylipäätään yhtään mistään. Toisekseen köyhyys ei väistämättä tarkoita onnettomuutta. Masennus länsimaissa on yleisempää kuin köyhällä Kambodžan maaseudulla. Elämänrytmi ja -asenne köyhissä maissa on erilainen.

Asennoituminen onkin ratkaisevaa. Miten ihminen suhtautuu siihen, että tänään jäi vaikkapa yksi bussi tulematta. Pilaako se koko päivän vai pääseekö vastoinkäymisestä yli lyhyemmällä harmituksella?

Nyt kasvattajana olen välillä pohtinut, että juontaako turhasta valittaminen juurensa kasvatuksesta. Ovatko sellaiset henkilöt, jotka eivät ole koskaan elämässään joutuneet pettymään tai kokemaan vastoinkäymisiä tyypillisesti juuri näitä turhasta valittajia? Suhteellisuudentaju puuttuu ja elämä ei ole opettanut kohtaamaan pienempiäkään vastoinkäymisiä. Voinko minä tehdä lapsestani tahtomattani tällaisen luksusnarisijan?

Usein hoetaan mantraa, että kaikkien ongelmiin tulisi suhtautua ymmärtäväisesti. Olen itsekin (huonolla menestyksellä) yrittänyt ymmärtää. Jollekin ihmiselle voi todella olla valtava ongelma esimerkiksi Kallion mainitsema lyhyt sähkökatkos tai sitten se, että mies pukee lapselle aina väärät vaatteet (kyllä, olen kuullut että sekin on joissakin perheissä todellinen ongelma 😲). Siksi tuntuikin yllättävältä, että psykoterapeutti kirjoittaa ihmisten kokemista huolista tähän sävyyn. Ei siksi, että olisin asiasta missään määrin eri mieltä vaan siksi, että turhasta valittamisesta saakin ilmeisesti ihan luvalla ärsyyntyä - jopa psykoterapeutti. Aina ei tarvitse ymmärtää.

Niin ja kyllä minäkin jaksan valittaa turhasta. Paljonkin. Silloin kuitenkin pieni ääni päässäni yleensä muistuttaa, että asiat voisivat olla huonomminkin. Valittaminen on tapa päästellä höyryjä. Kunhan vain aina muistaisi samalla tavalla iloita onnistumisista - ja ylipäätään nähdä ne hyvät asiat.

Matti Kaivosoja: "Mitä, jos lomien sijaan alkaisimme haaveilla omasta arjestamme?"

”Miten haluaisimme ihan tavallisten päivien kuluvan? Sen sijaan, että elämä vain tapahtuu ja vyöryy yli, perhe voi itse vaikuttaa siihen, että arkeen tulee kivoja rutiineja.” 

- lastenpsykiatri Matti Kaivosoja -

Helsingin Sanomien (25.1.) henkilökuvassa haastateltiin lastenpsykiatri Matti Kaivosojaa. Haastattelu  puhutteli minua monelta osin. Nykyään paljon keskustelua tuntuu herättävän se, että lapsiperhearki kuvataan kaikkialla niin raskaana ja ahdistavana. Monet kritisoivat, että tällaista negatiivista näkökulmaa tuodaan turhan yksipuolisesti esiin. Itse en ole tähän seikkaan kiinnittänyt huomiota. Oikeastaan olen kokenut päinvastoin: lapsiperhe-elämä kuvataan perheellisten taholta onnentyyssijana. Perheelliset hokevat lapsettomille, että et tiedä onnesta tai rakkaudesta mitään, ennen kuin olet saanut oman lapsen.

Lapsettomuudesta kärsineenä olen kokenut asian vahvasti näin. Olisin kaivannut realistisempaa kuvaa vanhemmuudesta ennen lapsen syntymää. Lapsen saatuani arki lävähti naamalle melkoisena shokkina. Vanhemmuus on kaikessa intensiivisyydessään ajoittain todella rankkaa. Toki meillä vauvavuotta leimasi vahvasti vauvan refluksitauti, mutta uskon, että myös ilman sitä arki olisi tuntunut ajoittain rankalta. Yhtään liioittelematta, olen ollut kuolla väsymykseen. Onhan se rankkaa, jos et saa yli vuoteen nukkua yhtäkään kertaa useampaa tuntia yhdenmittaista unta. Se on rankkaa ihan kenestä tahansa. Eikä sitä minusta tule kaunistella.

Lastenpsykiatri Kaivosoja ratkoo näitä lapsiperheiden ruuhkavuosien haasteita työkseen. Helsingin Sanomien haastattelussa Kaivosoja totesi, että nykyään nuoret perheet ovat jopa liian huolestuneita, jos kaikki ei mene ”normaalisti”. Tavoitellaan psykologisesti hyvää vanhemmuutta ja elämää, johon kuuluu kiinnostava työ, onnellinen parisuhde ja lasten kehittävät harrastukset. Samalla pitäisi saada aikataulut pelaamaan ja asuntovelka maksettua. Se on Kaivosojan mukaan uuvuttava yhtälö. Kun vanhemmat eivät selviä siitä, mitä tavoittelevat, tulee romahduksia.

Vaikeuksien kanssa painiville vanhemmille Kaivosoja puhuu armollisuudesta. Vaikeuksien keskellä on kiusaus verrata itseään muihin, ”normaaleihin” perheisiin. Itse myönnän sortuvani tällaiseen vertailuun tuon tuostakin. Kaivosojan mukaan sellainen on harha, sillä mitään oikeanlaista, psykologisesti hyvää elämää ei ole olemassakaan, eikä sitä siksi kannata tavoitella. Elämä tuo aina mukanaan yllätyksiä. Melko vapauttavaa - eikö vain?

Ruuhkavuosiahdinkoon on useita syitä: ydinperheet ovat liian yksinäisiä, lapset tehdään pienellä ikäerolla, uraa ei uskalleta laittaa tauolle, työnantajat eivät jousta. Kaivosoja lisää vielä yhden: Perhe-elämä voi näyttäytyä loputtomana umpikujana, koska nykyinen pikkulasten vanhempien sukupolvi ei ole nähnyt kotona lapsiperhearjen eri vaiheita. Sisaruksia on useimmiten vähän ja he ovat melko samanikäisiä. Harva joutuu enää hoitamaan omia pikkusisaruksiaan tai vanhempien sisarusten lapsia. Monilla ei näin ollen ole omakohtaista kokemusta pikkulapsivaiheesta ennen omia lapsia. Perspektiivi perhe-elämään uupuu ja helposti unohtuu, että pikkulapsivaihe on vain ohimenevä hetki. On kieltämättä helpottava ajatus, että esimerkiksi unipulmat eivät ole loputon umpikuja. Jonain päivänä nekin ovat ohi.

Kaivosoja kritisoi sitä, että arkeen etsitään helpotusta suunnittelemalla lomia ja kalenteroimalla laatuaikaa. Hyvää tarkoittava ajatus korostaa Kaivosojan mukaan käsitystä, että arki on jotain, josta on päästävä pois ja saatava tauko. Hän ehdottaa kääntämään näkökulman ylösalaisin: Mitä, jos lomien sijaan alkaisimme haaveilla omasta arjestamme? Miten haluaisimme ihan tavallisten päivien kuluvan? Toisiko arkeen iloa esimerkiksi perheen yhteinen ruokailu tai harrastus? Minua tämä ajattelutapa viehättää. Tavallinen arki, ilman suuria yllätyksiä puoleen tai toiseen, on parasta. Mikä voisikaan olla hienompaa kuin semihyvin rullaava arki.

Kaivosojan omalta pojalta on leikattu aivokasvain, joten hänellä on omakohtaista kokemusta siitä, että ikävät kokemukset eivät voi olla vaikuttamatta vanhemmuuteen. Ikävät kokemukset jättävät väistämättä jälkensä. Tässä kohdin koin jonkinlaisen synninpäästön: SIIS EIVÄT VOI OLLA VAIKUTTAMATTA. Toisin sanoen on ihan normaalia ja jopa odotettavaa, että meidän tausta vaikuttaa myös vanhemmuuteen. Myös edellisten sukupolvien kokemukset vaikuttavat siihen, minkälaisten uskomusten varaan meidän elämämme rakentuu. Minä ja puolisoni pelkäämme kuolemaa aivan erilailla, koska se on ollut vahvasti elämässämme läsnä.


Lue lisää:
Yle.fi: Lastenpsykiatri puhuu mieluummin pyjamapäivästä kuin lomasuunnittelusta: "Kannattaisi käyttää aikaa oman arkensa haaveiluun"
Vauva.fi: Miksi ruuhkavuodet tuntuvat nykyään niin rankoilta? Syypää on intensiivinen vanhemmuus

Neljä askelta optimistiksi

Helsingin Sanomat käsitteli Kotimaa-osiossaan 22.1.2018 suomalaisten optimismia otsikolla "Vastoinkäymiset eivät lannista suomalaisia". Juttu perustui Elämä pelissä -televisio-ohjelman testeihin, joiden vastausten mukaan suurin osa suomalaisista on optimisteja, vaikka mielikuvien mukaan olemme pessimistejä.

Elämä pelissä -TV-ohjelman yhteydessä vuonna 2012 kahdella toisistaan riippumattomalla sivustolla (yle.fi  ja terveyskirjasto.fi ) olleella kyselyllä validoitiin kyselylomake, joka liittyi arjen vastoinkäymisiin. Kyselyssä tutkittiin muun muassa arjen pienien ja isompien vastoinkäymisten aiheuttamia tunnetilojen nimeämistä, tunnetilojen taajuutta, kestoa, voimakkuutta ja kuormittavuutta. Vastauksia on analysoitu kahdessa artikkelissa Duodecim-lehdessä, vuosina 2015 ja 2017. Niiden mukaan pessimistisesti suhtautuvia on noin joka neljäs tai joka viides, selvä vähemmistö.

Duodecim-lehden artikkelissa todetaan, että optimismi on luonteenpiirre, joka määräytyy pääasiassa kasvatuksen ja oppimisen kautta. On arvioitu, että optimismin perinnöllisyys olisi noin 25 %. Lapsuuden kasvuympäristön resurssit vaikuttavat optimistisen elämänasenteen syntyyn. Erään suomalaisen tutkimuksen mukaan lapsuuden kodissa vanhempien tarjoama lämpö ja taloudellinen turvallisuus ennustivat optimismia aikuisiässä. Ihmiset ovat aina jonkinlaisia optimistin ja pessimistin sekoituksia, mutta voimakas pessimistinen elämänasenne on monin tavoin hyvää elämää vaarantava. Optimismi näyttää olevan sekä hyvän että terveemmän ja pidemmän elämän saavuttamisen kannalta pessimismiä parempi elämänasenne.

Elämä pelissä -aineistosta kävi ilmi, että optimismi ja pessimismi liittyvät lähes lineaarisesti kykyyn sietää vastoinkäymisiä. Mitä valoisampana näkee tulevaisuuden, sitä vähemmän arkiset vastoinkäymiset kuormittavat. Jos tulevaisuus näyttää synkeältä, pienetkin vastoinkäymiset kuormittavat. Optimisteilla oli paremmat taidot käsitellä arjen vastoinkäymisiä ja enemmän keinoja päästä harmituksesta eroon. Valtaosan vastaajista mukaan arjen pienten vastoinkäymisten aiheuttama harmitus kumuloituu, jos uusi vastoinkäyminen kohdataan ennen kuin edellisestä on ehditty toipua. Näin pahemman luokan pessimistiä saattaa kumulatiivisesti ”harmittaa” – tai niin kuin he itse sanovat, ”vituttaa yli 24 tuntia vuorokaudessa”, kun uusi takaisku tai pettymys koittaa ennen kuin hän on ehtinyt toipua edellisestä. Valitettavan tutulta kuulostaa.

Minuun tämä juttu osui ja upposi. Olen nimittäin murehtija pahimmasta päästä. Elämän mukanaan tuomat vastoinkäymiset ovat pahentaneet tätä piirrettä lähes sietämättömiin mittasuhteisiin. Kun kohtaa toistuvasti pahoja asioita, ei enää muuta uskalla odottaakaan. Yhtenä päivänä sitä vain huomaa olevansa katkera ja kyyninen epäonnen ja karujen koettelemusten koulima vatvoja. Kadehdin salaa huolettomia ihmisiä. Olisi mahtavaa osata olla pelkäämättä pahinta ja luottaa siihen, että kaikki menee hyvin. Puolisoni on (yhä 😏) optimisti. Vastoinkäymiset ovat toki kolhineet tätä piirrettä häneltäkin, mutta siellä se on edelleen. Hänelle puolillaan oleva juomalasi on ”puoliksi täynnä”, mutta minä näen sen olevan ”puoliksi tyhjä”.

Se, mikä sai minut innostumaan oli artikkelin toteamus, että elämänasenteemme ei näytä syntymälahjana annetulta, vaan uusimman tutkimuksen mukaan ihminen voi halutessaan muuttaa omaa asennettaan optimisempaan suuntaan. Tehdyt meta-analyysit osoittavat onnentaitoharjoitusten lisäävän onnellisuutta ja vähentävän masennusoireita merkitsevästi. Voisiko näkökulman vaihtaminen onnistua siis vielä minultakin?

Seuraavin askelin ajettelin lähteä opettelemaan optimistiksi:

1. Pienin askel optimismin suuntaan olisi ottaa iltaisin tavaksi miettiä 3 asiaa, jotka onnistuivat tänään hyvin, ja miksi ne onnistuivat.
2. Toinen vaihtoehto on ”kiitollisuuspäiväkirja”: Pidä päiväkirjaa asioista, joista olet elämässäsi kiitollinen. Tee seuraavan ohjeen mukainen merkintä päiväkirjaasi joka sunnuntai­-ilta kymmenen viikon ajan: ”elämässämme on monia asioita, pieni ja suuria, joista voimme olla kiitol­lisia. Mieti kuluneen viikon tapahtumia ja kirjoi­ta päiväkirjaasi 5 asiaa, joista olet kiitollinen.
3. Vähennä vatvomista. Jos olet taipuvainen mu­rehtimaan ja vatvomaan huoliasi ja murheita liikaa, voit kokeilla seuraavaa: Varaa joka ilta 30 minuutin ”huoliaika”, jolloin et saa tehdä muuta kuin murehtia ja vatvoa huoliasi. Muina aikoi­na voit sanoa itsellesi, että palaan miettimään noita huolia taas ”huoliaikana.”
4. Kirjoita 1–2 viikon ajan päivittäin 15–20 mi­nuuttia seuraavan ohjeen mukaisesti: ”Kuvitte­le itsesi 5 vuoden päästä tilanteessa, jossa kaikki elämässäsi on sujunut niin hyvin kuin mahdollista. Olet tehnyt paljon töitä ja saavut­tanut kaikki tavoitteesi elämässä.”

Lähde: Duodecim 23/2017

Rauhaisaa joulunaikaa!

Taaperoystävällinen joulukuusi

Jos on liian vähän aikaa,

kokeilehan tätä taikaa:

Kääri kiire joulusukkaan,

sano sille: Mene hukkaan!

Johan loppuu turha touhu,

saapuu rauhallinen joulu!

Rauhaisaa joulunaikaa

ja onnea alkavalle vuodelle 2018!

P.S. Ehkäpä minussakin asuu pieni jouluhörhö 😲

Äitiyden kipupisteet

Aiempaan postaukseeni viitaten totesin, että toimittaja Tuomas Enbuske ei ollut tavoittanut kolumnissaan "Äitiys on p**kaa" äitiyden todellisia kipupisteitä. Viinin juonnista ja rilluttelusta luopumisen sijasta tällaisia huomattavasti tavallisimpia vauva-ajan kipupisteitä ovat elämän perustarpeista huolehtimisen haasteellisuus tai jopa mahdottomuus.

Vauva herättelee öisin 95 % todennäköisyydellä eli univaje on kaikille melko taattu ja vauvan tarpeista huolehtimisen ohella aikaa ei tahdo jäädä omalle syömiselle tai peseytymiselle. Taukoa, sairauslomaa tai ylipäätään mitään lomaa ei vauvan hoidolta ole. Liikuntaa tai seksiä ei väsymyksen ja kiireen keskellä yleensä jaksa edes ajatella. Parisuhde tulee olemaan kovemmalla kuin koskaan. Olo on jatkuvasti väsynyt, nälkäinen ja nuhruinen. Ja edellisten seurauksena ärtynyt. Pelkkä ajatus alkoholista ja vapaaehtoisesta valvomisesta baarissa sai ainakin minut huonovointiseksi - sitä en todellakaan jaksanut kaivata. Tämä kaikki on aivan tavallista ja normaalia. Tätä 24 h -palvelijaksi ja omien perustarpeiden syrjään jättämisen opettelua on äidiksi kasvaminen - ei ahdistusta menetetyistä baari-illoista.

Viime sunnuntain Helsingin Sanomat käsitteli Sunnuntai-liitteessään yhtä näistä äitiyden kipupisteistä, nimittäin kotiäidin tai -isän ruokailun haasteellisuutta. Sitä, että vauvan kanssa nautittu lounas on usein kaoottinen rupeama. Jutussa "Äitii, syömään!" Outi Pyhäranta kuvasi pienten lasten vanhempia, jotka yrittävät syödä lounasta. Kuvat olivat realistisuudessaan hulvattomia. Oli lohdullista nähdä, että tätä kaaosta se on muissakin perheissä.

Meillä meni tosi pitkään pikkuherran syntymän jälkeen ennen kuin kovan työn ja tuskan jälkeen saimme valmistetuksi jotain kotiruokaa - se oli muistaakseni jotakin keittoa, joka sitten kaiken kaaoksen keskellä unohtui ulos vuorokaudeksi "jäähtymään" ja muistan vieläkin sen v*tutuksen kun loppu keitto täytyi heittää pois. Ensimmäiset kuukaudet kaipasinkin kuollakseni kotiruokaa. Oi niitä onnekkaita, joille äidit kiikuttavat kotiruokaa tuon kaoottisen vauva-arjen keskelle.

Lounaani ovat edelleen pääasiassa edellisen illan tai viikonlopun ruuantähteitä mikrotettuna tai sitten eineksiä. Lounashetket ovat pureskelematta nieleskelyä ja päiväunille kaipaavan taaperon rauhoittelua toisella kädellä. Tehokasta hotkimista. Kädet ja aika eivät arkipäivisin yksinkertaisesti riitä ruuan valmistamiseen. Juuresten kuoriminen ja pilkkominen ovat ihan no way. Kaikenlainen piipertämistä edellyttävä syöminen vie vain hermot - sekä äidiltä että taaperolta. Kotiäidillä ei ole mahdollista muun muassa riipiä kanankoipia. Liian aikaavievää syömistä. Viikonloppuisin, silloin kun on kaksi käsiparia, kotiruokaa saadaankin yleensä nauttia.

Meillä on tavallisesti kerran viikossa lounastamisen suhteen juhlapäivä, kun miehen etätyöpäivä mahdollistaa lounastamisen ulkona. Silloin minä saan nauttia tavallisimmin buffetlounasta samalla kun mies ruokkii poikaa. Harvinaisia yhteisiä ruokahetkiä pojan kanssa. Kiireetöntä syömistä ei tuokaan ole, sillä siinä on kiire vapauttaa tuo ärtynyt syöttövuorossa oleva vanhempi hakemaan omaa linjastolounastaan. Lopuksi yleensä kuitenkin rauha laskeutuu maan päälle, kun kaikkien vatsat on tavalla tai toisella saatu taas hetkeksi täytettyä. Joskus olemme uskautautuneet koko perheen voimin myös tilausravintolaan. Ravintola valitaan sen perusteella, missä on nopein palvelu ja hyväksyvin ilmapiiri lapsiperheille. Yleensä paikaksi valikoituukin joku S-ryhmän ketjuravintola. Tätä on pikkulapsiarki ja -juhla ruokailun osalta.

"Äitiys on paskaa"

" [---] Kestäisitkö itse, jos valvoisit enemmän kuin Bile-Dani ja jos kotonasi soisi megafonilla varustettu herätyskello 23 tuntia vuorokaudessa? Haluan heti tonnilla samaa lääkettä kuin se, joka väittää nauttivansa joka hetkestä. [---]"  

- Tuomas Enbuske -

Pin up -malli, julkkistyrkky Sini Ariell järkytti reilu viikko sitten yltiörehellisellä Facebook-päivityksellään. Ariel kertoi suuren salaisuuden: äitiys on välillä myös paskaa. Tämä on taas näitä asioita, joita ei saisi sanoa ääneen, vaikka jokainen vanhempi tietää, mistä Sini Ariel puhuu. Vanhemmuuden raskaudesta puhuminen on tabu. Sosiaalinen media osaltaan vahvistaa illuusiota, että kaikki on aina NIIIIIIN täydellistä ja ihanaa. Tähtihetket postataan, ikävät harvemmin. Elämän pitää olla niin ihanan kiiltokuvamaista. Minusta on kuitenkin tärkeää, että myös uupunut äiti voi puhua tunteistaan. Jokaisen jaksamisella on rajansa ja on fiksua tunnistaa ne. Nämä väsymyksen tunteet on parempi purkaa sanoiksi kuin teoiksi. Toimittaja Tuomas Enbuske julkaisi 15.12. Sini Ariellin innoittamana kolumnin Äitiys on p**kaa. Enbusken kolumni on melko populistinen - miehenä Enbuske ei ole ihan löytänyt niitä todelllisia äitiyden pahimpia kipupisteitä. Ihan viihdyttävää luettavaa kuitenkin.

Haluaisin omalta osaltani rikkoa tätä tabua puhua vanhemmuuden raskaudesta. Lapsettomuudesta kärsineillä on kahta korkeampi kynnys tuoda esiin vanhemmuuden raskautta. Koetaan vahvasti, että on pakko jaksaa ja ei ole oikeutta valittaa, sillä tätähän tässä on toivottu useita vuosia. Been there, done that. Erityisesti toiset lapsettomuudesta kärsivät ovat heti valmiita tuomitsemaan jokaisen tällaisen valittajan. Ymmärrän tämän, sillä mitä lapseton voisi toisaalta tietää perheellisen elämän rankkuudesta. Ja turha tästä kunkin väsymyksestä on ylipäätään muutenkaan kilpailla. Eikö olisi vain helpompaa yrittää ymmärtää toisiamme?

Itsekin olen paininut pitkään syyllisyydessä omien tunteideni kanssa. Koen, että minulla ja muilla lapsellisilla lapsettomilla täytyy kuitenkin olla yhtäläinen oikeus väsyä kuin muillakin äideillä. Oikeastaan suurempikin, sillä taustalla on usein useiden vuosien rankat lapsettomuushoidot, jotka väistämättä heijastuvat elämään vielä pikkulapsivaiheessakin. Voimavarat on syöty loppuun usein jo ennen lapsen syntymää. Lapsettomuus seuraa mukana myös elämän tulevissa vaiheissa, tälle ei vain voi mitään.

Kuluneen reilun vuoden aikana olen lukuisia kertoja pohtinut, että vanhemmuus on suuri salaliitto. Keskustelupalstoilla lynkataan vapaaehtoisesti lapsettomat elävältä: "Et tiedä rakkaudesta mitään ennen kuin olet vanhempi" tai "Lapseton elämä on merkityksetöntä". Ja muita suuria valheita. Kerron teille nyt toisen suuren salaisuuden: Ihminen voi olla täydellisen onnellinen myös ilman lapsia. Ja tämän toteamalla en tarkoita katuvani perheellistymistä. Haluan kuitenkin todeta, että lapsettomuus voi olla oikea valinta, silloin kun se on oma valinta. Tätä on kuitenkin mahdotonta tietää, ellei ole kokemusta molemmista. Lapsettomuudesta kärsivä ei myöskään ymmärrettävästi pysty asiaa koskaan näin näkemään. Eli lapsettomalle tähän on turha vedota, sillä tahattomasti lapsettomalle lapsettomuus ei ole valinta.

Yleisesti kuitenkin toteaisin, että jos pidät helposta ja mukavasta elämästä, niin vanhemmuus ei ole sinua varten. Vanhemmuus on raskasta - ainakin pikkulapsiaikana. Lapsen myötä elämä muuttuu väistämättä ja pienen ihmisen tarpeet menevät omiesi edelle. Jatkuvasti. "Omaa elämää" ei enää ole - on ainoastaan yhteinen elämä. Vanhemmuuteen kasvaminen on myös aikamoinen henkinen mullistus. Mikään ei yksinkertaisesti ole enää niinkuin ennen. Itsenäiselle ja tasa-arvoisessa parisuhteessa eläneelle lapsi mullistaa elämän, palvelijan rooliin pitää kasvaa. Mutta ei vanhemmuus pelkkää "paskaa" ole. Vanhemmuus on onneksi myös antoisaa, ilman näitä onnen hetkiä tätä ei jaksaisikaan. Vanhempana ilon ja väsymyksen kyyneleet vuorottelevat. Ja väsymystään on tavalla tai toisella voitava purkaa. Sitä ei tule kenenkään tuomita. Ei varsinkaan toisten äitien.

"Oletko sä jouluihminen?"

Yksi puolituttu kysäisi minulta taannoin, olenko jouluihminen. Pysähdyin hetkeksi ja mietin, miksi joulu on minulle aika yhdentekevä juhla ja nostattaa pintaan myös ahdistusta. Kerroin kysyjälle, että en kaiketi ole jouluihminen. En ainakaan jouluhörhö. Olemme viettäneet aikuisten jouluja niin pitkään, että joulu on merkinnyt minulle lähinnä kaivattua lomaa ja herkuttelua. Vielä äitiemme eläessä vietimme jouluja vuorotellen molempien vanhemmilla. Ja näihin jouluihin ei kummoisia perinteitä liittynyt. Äitien kuoltua kuolivat kuitenkin myös nämä joulut.

Viime vuosien jouluja on leimannut lapsettomuusahdistus. Jouluna lapsettomuus jotenkin korostuu, sillä monet pitävät joulua yksinomaan lasten juhlana, tai ainakin perhejuhlana. On joulunavauksia poniajeluineen ja joulupukkeineen, postilaatikkoon kolisee jouluisia kuvia lapsista ja puhelin piippailee kummilasten lahjatoiveita. Äidit ja anopit rakentavat niska limassa joulua lapsilleen ja lapsenlapsilleen - siis näin niillä onnekkailla, joilla äiti tai anoppi vielä on. Onko siis yllätys, että lapsettomana ja äidittömänä sekä anopittomana olisinkin viime vuosina halunnut skipata koko joulun. Myös tämän kerroin tälle puolitutulle ja hän sanoi ymmärtävänsä myös nämä fiilikset.

Tämä puolituttu totesi, että nyt olisi aika alkaa rakentaa omia jouluperinteitä. Ja taas ahdisti. Siis millä energialla tässä nyt pitäisi alkaa jouluakin vielä höösätä? Minkälaisia jouluperinteitä lapset ylipäätään arvostavat? Joulukuusi on pienessä asunnossa kaikkeen tarttuvan taaperon kanssa mahdoton ajatus ja mitään laatikkoja en todellakaan ala itse imellyttämään. Alkuahdistuksen jälkeen koin jonkinlaisen valaistumisen. Ehkä näiden perinteiden ei tarvitsisi olla niin kummallisia: vierailu haudoilla, riisipuuro lounaaksi, jouluateria siskon perheen kanssa ja joulupukki muutaman kivan paketin kera. Jouluvalot virittelin jo viime viikolla ja adventtikalenterikin löytyy. Ei kai siihen sen kummempia tarvita? Ja näistäkin voi tuon joulupuuron skipata, jos ei jaksa (tai kun ei ehdi...) tuntia seistä kattilan vierellä.

Joulu sujuu varmasti aivan mukavasti ilman tärkättyjä lautasliinojakin. Mitäpä jos meidän jouluperinteisiin kuuluisi stressitöntä rauhoittumista ja sitä kovasti mainostamaani läsnäoloa. Mitään ei olisi pakko tehdä vaan kaikki perustuisi vapaaehtoisuuteen. Sitä en ainakaan toivo, että hampaita kiristellen kaahataan hautausmaalle auton torvea soittaen. Joulumielestä ei tietoakaan. Tällaistakin on nimittäin todistettu. Juolukiirettä karsastankin kaikkein eniten - sitä, että minuuttiaikataululla suoritetaan näitä jouluperinteitä. Ja sitten toivutaan pari päivää aaton jälkeen kaikesta tästä kiireestä ja stressistä. Ei oo mun juttu.