"[- -] Hyvän jakaminen, olkoon se vaikkapa loistava keskustelu, jossa sielu herää, antaa voimia ja valoa arkipäivään, taisteluun, alakuloisuuteen tai mielen masennukseen. Muistakaa, että joku meistä on kokenut niin suuren surun, tuskan ja hädän, että se seuraa häntä koko elämän. Hän joutuu käymään läpi elämäänsä yhä uudelleen ja uudelleen. Vain kuluvat vuodet ja aika ovat armollisia, ja eräänä päivänä hän istuu laiturilla ja sanoo itselleen: aika on auttanut minua ja antanut minulle tien jatkaa. Sillä tie on sitä varten, että se taivalletaan loppuun. Me olemme elämän noviiseja, ja siksi elämä on niin armollinen." (L. Hirvisaari, Vuoksen helmi)Näihin kirjan päähenkilö Julia Mortonin suulla lausuttuihin visaisiin sanoihin päättyy Laila Hirvisaaren Imatra-romaanisarja, jonka sain päätökseen tänään. Samalla päätin viimeisen Hirvisaaren vielä itselläni lukematta olleista romaanisarjoista. Kaikki hyvä loppuu aikanaan.
Aloitin Hirvisaaren tuotannon lukemisen miltei kolme vuotta sitten. Kerroin jo aiemmassa postauksessa luku-urakastani. Hirvisaaren teokset ovatkin kulkeneet mukanani viimeisten vuosien tunnemyrskyissä. Samalla kun suljin tämän viimeisen kirjan tuntui kuin olisin sulkenut osan elämästäni. Tuntui jotenkin vaikealta päästää irti. Tuntuu jotenkin siltä että nyt olen tyhjän päällä - hassua. Jotenkin kohtalokkaalta tuntui myös se, että sattumalta juuri tämä viimeinen lukemani romaani päättyi näihin itselleni niin osuviin sanoihin.
Mutta todettakoon nyt vielä jotakin myös tästä Hirvisaaren tuotannosta. Yhteenvetona kuvaisin Hirvisaaren teoksia viihdyttäviksi ja mukaansatempaaviksi. Itse pidin eniten Suomen historiaan sijoittuvista romaanisarjoista. Jokainen oli omalla tavallaan hyvä, mutta mieliinpainuvimpia olivat tämä viimeisin Imatra-sarja sekä Lehmusten kaupunki -sarja.
Nyt pitäisi tehdä taas retki kirjastoon ja valita kiireessä mukaan jotain vähintään yhtä viihdyttävää ja mukaansatempaavaa. Haaste.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jätä tähän kommenttisi. Kommentit julkaistaan moderoinnin jälkeen.