Äitiyden kipupisteet

Aiempaan postaukseeni viitaten totesin, että toimittaja Tuomas Enbuske ei ollut tavoittanut kolumnissaan "Äitiys on p**kaa" äitiyden todellisia kipupisteitä. Viinin juonnista ja rilluttelusta luopumisen sijasta tällaisia huomattavasti tavallisimpia vauva-ajan kipupisteitä ovat elämän perustarpeista huolehtimisen haasteellisuus tai jopa mahdottomuus.

Vauva herättelee öisin 95 % todennäköisyydellä eli univaje on kaikille melko taattu ja vauvan tarpeista huolehtimisen ohella aikaa ei tahdo jäädä omalle syömiselle tai peseytymiselle. Taukoa, sairauslomaa tai ylipäätään mitään lomaa ei vauvan hoidolta ole. Liikuntaa tai seksiä ei väsymyksen ja kiireen keskellä yleensä jaksa edes ajatella. Parisuhde tulee olemaan kovemmalla kuin koskaan. Olo on jatkuvasti väsynyt, nälkäinen ja nuhruinen. Ja edellisten seurauksena ärtynyt. Pelkkä ajatus alkoholista ja vapaaehtoisesta valvomisesta baarissa sai ainakin minut huonovointiseksi - sitä en todellakaan jaksanut kaivata. Tämä kaikki on aivan tavallista ja normaalia. Tätä 24 h -palvelijaksi ja omien perustarpeiden syrjään jättämisen opettelua on äidiksi kasvaminen - ei ahdistusta menetetyistä baari-illoista.

Viime sunnuntain Helsingin Sanomat käsitteli Sunnuntai-liitteessään yhtä näistä äitiyden kipupisteistä, nimittäin kotiäidin tai -isän ruokailun haasteellisuutta. Sitä, että vauvan kanssa nautittu lounas on usein kaoottinen rupeama. Jutussa "Äitii, syömään!" Outi Pyhäranta kuvasi pienten lasten vanhempia, jotka yrittävät syödä lounasta. Kuvat olivat realistisuudessaan hulvattomia. Oli lohdullista nähdä, että tätä kaaosta se on muissakin perheissä.

Meillä meni tosi pitkään pikkuherran syntymän jälkeen ennen kuin kovan työn ja tuskan jälkeen saimme valmistetuksi jotain kotiruokaa - se oli muistaakseni jotakin keittoa, joka sitten kaiken kaaoksen keskellä unohtui ulos vuorokaudeksi "jäähtymään" ja muistan vieläkin sen v*tutuksen kun loppu keitto täytyi heittää pois. Ensimmäiset kuukaudet kaipasinkin kuollakseni kotiruokaa. Oi niitä onnekkaita, joille äidit kiikuttavat kotiruokaa tuon kaoottisen vauva-arjen keskelle.

Lounaani ovat edelleen pääasiassa edellisen illan tai viikonlopun ruuantähteitä mikrotettuna tai sitten eineksiä. Lounashetket ovat pureskelematta nieleskelyä ja päiväunille kaipaavan taaperon rauhoittelua toisella kädellä. Tehokasta hotkimista. Kädet ja aika eivät arkipäivisin yksinkertaisesti riitä ruuan valmistamiseen. Juuresten kuoriminen ja pilkkominen ovat ihan no way. Kaikenlainen piipertämistä edellyttävä syöminen vie vain hermot - sekä äidiltä että taaperolta. Kotiäidillä ei ole mahdollista muun muassa riipiä kanankoipia. Liian aikaavievää syömistä. Viikonloppuisin, silloin kun on kaksi käsiparia, kotiruokaa saadaankin yleensä nauttia.

Meillä on tavallisesti kerran viikossa lounastamisen suhteen juhlapäivä, kun miehen etätyöpäivä mahdollistaa lounastamisen ulkona. Silloin minä saan nauttia tavallisimmin buffetlounasta samalla kun mies ruokkii poikaa. Harvinaisia yhteisiä ruokahetkiä pojan kanssa. Kiireetöntä syömistä ei tuokaan ole, sillä siinä on kiire vapauttaa tuo ärtynyt syöttövuorossa oleva vanhempi hakemaan omaa linjastolounastaan. Lopuksi yleensä kuitenkin rauha laskeutuu maan päälle, kun kaikkien vatsat on tavalla tai toisella saatu taas hetkeksi täytettyä. Joskus olemme uskautautuneet koko perheen voimin myös tilausravintolaan. Ravintola valitaan sen perusteella, missä on nopein palvelu ja hyväksyvin ilmapiiri lapsiperheille. Yleensä paikaksi valikoituukin joku S-ryhmän ketjuravintola. Tätä on pikkulapsiarki ja -juhla ruokailun osalta.